originaali
K-11
Kolmas osa yhtyeen tuotanto -sarjaani. Kappaleella
Tervetuloa (jota ei oo youtubessa).
Edellinen osa:
Me ei kuolla koskaan (K-11)
Seuraava osa:
Juhlia elämää (K-15)
Pelätä pimeääKun herään, yö vaanii minua yhä. On niin harmaata että ensin luulen ettei aamu olekaan vielä koittanut, mutta sitten muistan mikä päivä on.
Itken ennen päällepukemista, itken pukiessani, itken meikatessani ja tajutessani miten turhaa se on. Heitän rajauskynän seinään.
Keittiössä äiti hymyilee minulle vaisusti ja silittää päätäni. Ensin ajattelen olevani liian vanha siihen mutta sitten päätän etten ole. Hän tarjoaa minulle kyytiä mutta tahdon kävellä.
Ulkona sää on samaa mieltä kanssani ja sadevesi valuu kasvoillani, tuuli ulvahtelee. Niin kuin minäkin kai.
”Tervetuloa”, Annika avaa oven kasvot kalpeina. En lainkaan ihmettele sillä hän on tuskin nukkunut juuri lainkaan. En itsekään tunne oloani järin levänneeksi.
Rehellisesti sanottuna en ymmärrä miten hän pystyy tähän, kun itse onnistuin vain vaivoin edes tulemaan paikalle. Silti jos objektiivisesti ajattelisin (en aio ajatella), voisin todeta voivani jo paljon paremmin kuin vuotta aiemmin, jolloin en saanut syötyä palaakaan ja silti aterian jälkeen voin pahoin.
Annika ja Rufus ovat varmasti tehneet parhaansa että tunnelma olisi lämmin ja kotoisa mutta valitettavasti se on hankalaa kun pöydän päähän tyhjän tuolin kohdalle on asetettu valokuva heidän kuolleesta tyttärestään. Annika pyytää anteeksi ja poistuu keittiöön, mutta epäilen että kyse ei ole aterian akuutista tarpeesta saada huomiota, vaan kyynelistä jotka alkoivat valua hänen kasvojaan kun hän näki kuvan. Omaakin kurkkuani kuristaa ja pakotan kääntämään katseeni eläviin henkilöihin pöydän äärellä. Hekin näyttävät vaisuilta.
”Moi”, Luukas tervehtii kun istun hänen viereensä. Hetkeksi hän painaa kätensä olkapäälleni ja se tuntuu niin mukavalta että olen taas purskahtaa itkuun. Johanna, Irmin paras ystävä, istuu minua vastapäätä silmät punoittaen ja hymyilee kun katseemme kohtaavat, vaikka en ole vastannut hänen harvoihin puheluihinsa emmekä ole nähneet ainakaan puoleen vuoteen. Hänen vieressään Irmin pikkusisko Enni repii lautasliinaansa hiljalleen kappaleiksi. Hänellä on pureskellut mustaksilakatut kynnet, mustat vaatteet ja mustaksivärjätyt hiukset, hän on kuusitoista ja arvatenkin itsekin palasina.
Rufus ja Annika tulevat keittiöstä, ja käännän katseeni nopeasti heidän tuomiinsa ruokiin. Riisiä, jonkinlaista halloum-kastiketta ja kasviksia. Irmi oli lakto-ovo-vegetaristi. Hänen perheensä ei ennen ollut mutta enpä voi väittää tietäväni, ovatko nykyään.
Kyselemme toistemme kuulumisia kohteliaina. Johanna on mennyt ensihoitajakouluun, sillä, no tiedättehän. Enni on lukiossa joka on ihan jees kai. Luukas opiskelee myös, edelleen sitä viestintähommaa. Annika tekee nykyään töitä osa-aikaisena ja keskittyy muun aikaa kasveihinsa ja semmoiseen. Rufus on vaihtanut uuteen työpaikkaan jossa kehitetään lisätyn todellisuuden pelejä. Minä, no jaa, en tee juurikaan mitään.
Muistelemme Irmiä, Johanna heidän ekaa koulupäiväänsä (kliseistä kyllä he olivat ystäviä aina), Enni kuinka siskolla oli aina aikaa hänelle, Annika ja Rufus hänen syntymäänsä, Luukas bändimme ainoaa keikkaa josta maksettiin jotain, minä (useita sopimattomia muistoja hylättyäni) sitä kuinka teimme yhdessä ruokaa soluasunnossani.
Mutta sitten.
”Mulla on uusi poikaystävä”, Johanna tunnustaa. Ystävällisimmät meistä yrittävät saada itsestään irti onnitteluja, mutta minua ärsyttää.
”Kas kun ei uutta parasta ystävää”, sanon kylmästi.
”Joonatan!” Luukas kivahtaa, mutta en välitä vaan tuijotan Johanna haastavana.
”Ehkä asia ei ole niin yks-” Rufus aloittaa, kun Johanna tiuskaisee minulle vastauksensa:
”Ainakin mä
elän, hitto soikoon! Sä olisit yhtä hyvin voinut ryömiä hautaan silloin, mitään eroa ei huomaisi. Me ei voida loppuiäksemme pysähtyä pelkäämään, että loukataan jotakuta, että tehdään jotain mikä sattuu. Vaikka kaikkea paskaa tapahtuu, meidän pitää luottaa että kaikki ei ole paskaa!”
Kollektiivisesti pidätämme henkeä ja henkäisemme syvään.
Enni paiskaa uusimman lautasliinansa pöydälle ja häipyy.
”Älkää nyt viitsikö tapella”, Rufus huokaisee ja seuraa tytärtään.
Annika pinnistelee pitääkseen hymyn kasvoillaan.
Luukas luo minuun murhaavan silmäyksen ja vilkuilee Ennin ja Rufuksen perään.
Minä tuijotan Johannaa kalvenneena ja tunnen kuinka vesi tulvahtaa silmistäni.
Johannakin kalpenee, laskee katseensa tyhjentyneeseen lautaseensa ja tärisee.
Ihan liian pitkän hiljaisuuden jälkeen Annika yskäisee. ”No. Onnea sinulle, Johanna! Opiskeleeko poikaystäväsikin samaa alaa?”
”Ei, siitä tulee insinööri”, Johanna kertoo, ja säihke alkaa varovasti palata hänen silmiinsä. ”Me aiotaan muuttaa yhteen, asuntohakemus on vireillä jo.”
”Tosi kiva”, Luukas myötäilee. ”Mihin meinasitte muuttaa?”
Minusta tuntuu etten ole saada henkeä. Työnnän lautaseni kauemmas ja painan pääni pöydälle. Luukas kietoo kätensä ympärilleni ja rutistaa, kunnes tunnen huimauksen loppuvan.
Nostan pääni. Annika nousee korjaamaan lautasia. Rufus ja Enni palaavat mukanaan jälkiruoka. Syödessämme kiusaantunut tunnelma alkaa hiljalleen helpottaa, ja kevyt keskustelu jatkuu. Kuivaan silmäni lautasliinaan ja syön kakkua, vaikka luulin etten pystyisi. Epäilen, että minä olenkin se pimeys joka vaanii. Ajatus pelottaa.
”Sori hei”, Johanna sanoo vaivautuneena kun nousemme pöydästä. ”Mun ei olisi oikeasti pitänyt sanoa mitään sellaista.”
En pysty luottamaan ääneeni joten kohautan harteitani. Hän vetää minut halaukseen enkä vastustele vaan nojaudun hänen pehmeää rintaansa vasten. Läheisyys tuntuu mukavalta, kun olen enimmäkseen niin yksin.
Johannan lähdettyä Luukas puolestaan vetää minut istumaan kanssaan rappusille.
”Miltä susta nyt tuntuu?” hän kysyy ilmeisen huolestuneena. Osaan taas vain kohauttaa harteitani. ”Kuule mä tiedän että Johanna oli tosi tyly ja mä olen pahoillani sun puolesta mutta… onhan siinä osa tottakin. Mä oon sanonut tän sulle ennenkin ja saan ehkä sanoa vielä monta kertaa uudestaankin mutta kaikki me täällä ollaan surullisia siitä mitä Irmille tapahtui, mutta… kuuntelitko sä päivällisellä, kaikki muut kumminkin tekee
jotain. Yrittää mennä eteenpäin, vaikka se vaikeaa onkin. Sunkin pitäisi yrittää.”
”Mä luulin että pimeys vaanii mua mutta mä taidankin olla se pimeys”, kuiskaan hiljaa, ja Luukas halaa minua. ”Mutta mä oon niin kauan vaan haaveillut luovuttamisesta.”
”Alkaisit pitää huolta itsestäsi”, Luukas ehdottaa. ”Kukaan ei syyttäisi sua siitä. Tapaisit vähän enemmän ihmisiä, pitäisit hiukan hauskaa, et satuttaisi itseäsi niin paljoa. Totta kai se on vaikeeta mutta miten helppoa toi on mitä sä nyt teet.”
”Ei ole”, myönnän ja itken vasten Luukaksen olkapäätä.
Kun laskeudumme portailta, Rufus on mennyt ulos ja Enni kellariin. Annika rutistaa minua tiukasti ennen kuin lähden.
