Ikäraja: S
Tyylilaji: syysdraama
Päähenkilö: Pekko Kuusa
Haasteet: Ime kappale tyhjiin (eetu – Lupaus tulevaisuuden meille), Väripaletti II (tulenpunainen), Originaalikiipeily (57. syksy), Kaamosetydejä (kuva) ja Taidehaaste III Kuurakuun teoksella.
A/N: Tää on tutustumisteksti upouudesta poitsustani, Pekosta :3
Lopulta maahan maadutaan
Radiosta soi käheä ja heikkotahtoinen suomipunk. Artistit ja bändit ovat joko uusia tai vanhoja, mutta yhtä kaikki mitättömiä ja heidän biisinsä parhaimmillaankin kertakäyttöisiä. Punk tekee kituliasta kuolemaa eikä se osaa tehdä sitäkään hiljaa. Pekko hyppelehtii hellan ääressä pysyäkseen lämpimänä. Vanhan talon parkettilattiat ovat jääkylmät paljaiden jalkojen alla. Kattilassa lämpenee itsetehtyä mustaherukkamehua. Liedellä odottaa kirkkaanpunainen termospullo, kämppikseltä luvatta lainattu. Pekon silmälasit huurtuvat, kun hän kaataa mehun.
Mies pakkaa termospullon puolukanpunaiseen kangasreppuun ja menee sitten etsimään sukkia. Pekko ei jaksa kiivetä omaan huoneeseensa yläkertaan, joten hän livahtaa lähimpään huoneeseen hakemaan tarvitsemansa. Tuukka nukkuu vatsallaan peitto jaloissaan. Miehen kelmeänkalpeat pakarat loistavat hämärässä. Tervalima rohisee Tuukan kurkussa tämän hengittäessä. Pekko penkoo Tuukan vaatekaappia ja löytää tulenpunaiset ja pitkävartiset sukat, joissa on oikea meininki. Hän vetää ne jalkaansa ja hiipii tiehensä.
Peilin edessä Pekko haroo pitkiä punaisia hiuksiaan pois pisamaisilta kasvoiltaan. Nenä punoittaa ja niiskuttaa. Kurkku on karhea ja ikävän tuntuinen. Mies huokaa. Tämä hyinen loukko koituu vielä hänen kuolemakseen. Pekko kerää hiuksensa sotkuiselle nutturalle, jotta hänen kauniit, teräväpiirteiset kasvonsa pääsevät todella oikeuksiinsa. Kuviollinen villapaita on venynyt ja kulunut. Siinä on reikiä eikä se taida enää näyttää kovin imartelevalta, mutta se on mummin neuloma ja käytössä mukavaksi pehmennyt. Niin kauan kuin paita pysyy päällä, Pekko aikoo käyttää sitä.
Pekko vetää pään yli keltaisen anorakkinsa ja solmii nahkakenkänsä nauhat. Häntä paleltaa sen verran, että hän kietoo kaulaan vielä mustavalkoraidallisen kaulaliinansa. Juuri, kun Pekko on astumassa ulos, keittiön lankapuhelin soi. Hän harppoo keittiöön.
”Pekko Kuusa”, hän sanoo puhelimeen.
”Lotta Väisänen täällä, hei”, sanoo vieras ääni puhelimessa. ”Onkohan Tuukka Niemelä paikalla?”
”Ei valitettavasti ole”, Pekko valehtelee kevyesti. Hän ei jaksa alkaa herätellä sikeäunista Tuukkaa. Se on aina yksi helvetinmoinen ja aikaa vievä urakka. Hän nappaa käsiinsä lehtiön ja kynän. ”Voinko välittää viestin?”
”Hyvä on. Kerro, että Lotta Väisänen soitti ja että mä tahtoisin puhua Tuukalle. Asia koskee viime lauantaita. En halua avata syytä sen enempää. Se on... henkilökohtainen.”
Eli sä olet paksuna, Pekko tulkkaa itselleen ja kirjoittaa lehtiöön:
Tuukka
Lotta Väisäsellä on pullat uunissa. Susta on tullut daddy.
Sitku saat henkee, soita sille.”Oukkidoukki. Mä välitän viestin”, Pekko sanoo. ”Kiitos, hei.”
Hän laskee luurin paikoilleen ja kiinnittää viestin kirkuvan punaisella chilimagneetilla jääkaapin oveen, jotta sen varmasti huomaa. Sekasorto on räjähdysvalmis. Se tarvitsee enää vain laukaisijan. Harmi, ettei hän voi jäädä mestoille todistamaan tätä myrskyä. Pekko virnistää, nappaa reppunsa ja kävelee aurinkoiseen syysaamuun.
Luonto tuoksuu väkevältä. Pihlajat ja vaahterat hehkuvat tulipunaisina joenuomassa. Intensiivinen ruska hellii silmiä. Punainen ja oranssi dominoivat itsevarmasti maisemaa. Pekon on pakko ottaa muutamia kuvia kamerallaan jo matkalla.
Hän nousee puuportaita korkeuksiin Helajoen ylittävälle sillalle. Pekko hengähtää ihastuksesta nähdessään, millaiset maisemat häntä odottavat. Päivä on upea. Aamuinen Helajoki hehkuu auringossa kaikissa syksyn väreissä, joista liekehtivä punainen on hänen suosikkinsa. Pekko hengittää kirpeyttä ja unohtaa itsensä. Kannatti säästää filmirullan viimeiset kuvat juuri tälle päivälle.
Pekko ottaa kuvia harkiten, säästäväisesti ja jemmaa muutaman kuvan yllätyksille. Sellainen tuleekin vastaan lohikäärmehahmoisen leijan muodossa. Se ihan säkenöi uutuuttaan. Leijan muoto on uljas ja aerodynaaminen. Sen väri on hävyttömän räikeä, sellaista punaista, joka sattuu silmiin. Leijan narua tuskin näkyy. Kameran linssin takaa tulee sellainen vaikutelma kuin lohikäärme todella olisi elävä ja päättäisi itse matkanteostaan. Pekon on ikuistettava se. Hän kuvaa senkin, kun lohikäärme karkaa lentäjänsä hallinnasta ja rysähtää dramaattisesti jokeen huudon ja voihkeen saattelemana. Punainen väriläikkä mustaa vettä vasten toimii runollisena varoituksena. Rauhanomainen läpikulku ei ole enää vaihtoehto. Tätä jokea vartioi nyt ikiaikainen peto.
Pekko nojaa kaidetta vasten, katsoo Helajokea, sen ruskaa ja valheellista kukoistusta. Lehtiä putoilee verkkaan maahan. Kaikki kaunis maatuu, sitten aina lopulta. Pekko juo kuumaa mehua. Hänen kipeä kurkkunsa kiittää. Ohi kulkee vanhoja pariskuntia, lapsiperheitä ja lenkkeilijöitä. Pekko katsoo heitä ja toivoo näkevänsä edes yhdet tutut kasvot, mutta turhaan. Miksi se tekee niin kipeää? Hän laskee katseensa tummaan veteen ja on vihainen itselleen ja omille tunteilleen. On typerää haikailla seuraa, kun on näin kaunis päivä ja ruska on komeimmillaan. Mies pudistaa päätään ja pakottautuu hymyilemään. Hän painaa epäilyksen varmoin käsin pinnan alle. Mies pitää itsensä siinä, kunnes hän on varma, että tunne on hukutettu. Totuus ei jätä tilaa virhetulkinnoille. Pekko ei tarvitse ketään.
