Ficin nimi: VIP-helvettiin ja takaisin (ja vielä sieltä takaisin)
Kirjoittaja: repa
Beta: Räntsäke
Genre: angst, deathfic
Ikäraja: K-11
Varoitukset: teksti on rankka (kuolemaa, huumeita)
Haasteet: Teelusikan tunneskaala (kaipaus)
A/N: Tämä on lojunut ongelmallisena tekstinä pöytälaatikossani jo muutaman viikon. Oon tapellut tämän kanssa melko huolella, mutta nyt vihdoinkin sain tän julkaisukuntoon. Aihe on hyvin rankka, joten lisäsin siitä erillisen varoituksen. Itsessään tässä ei ole kuvailua jonka vuoksi mielestäni menee tämän ikärajan alle. Tähän(kin) innoitti haaste ja oon iloinen, että jotakin blokkia sain purettua taas.
VIP-helvettiin ja takaisin (ja vielä sieltä takaisin)
Ties kuinka monennen kerran selasin lempeästi Nean tavaroita ja ahdistus puristi rintaani voimakkaammin kuin koskaan ennen. Tänään oli hautajaispäivä. Minun rakas Nekkuni laskettaisiin viimeiseen leposijaan.
En osannut itkeä enää, sillä kyyneleet olivat ehtyneet. Silti itkin tauotta sisimmässäni ja tunsin, kuinka sydäntäni revittiin ulos rinnastani.
Minun lapseni oli kuollut. Jokaisen äidin pahin painajainen oli käynyt toteen. En saanut henkeä.
Minun Neani oli kuollut huumeiden yliannostukseen. Hänen ystävänsä olivat aamulla herätessään huomanneet, että minun lapseni keho oli eloton.
Minun lapseni ruumis.
Tunsin, kuinka kylmä käsi puristi kurkkuani. Minusta tuntui, että voisin kuolla itsekin välittömästi siihen paikkaan. Ehkä saisin silloin nähdä oman Nekkuni jälleen.
Käteni etsivät määrätietoisesti kirjeen, jonka Nea oli jättänyt näkyville keittiön pöydälle. Avasin kirjeen taitoksen, sillä minun täytyi saada lukea se uudelleen. En saanut siitä kyllikseni.
Minä janosin selityksiä ja kirje oli ainoa, joka niitä kykeni minulle enää antamaan. Minun Neani oli selittänyt kaiken ennen katoamistaan.
Painoin lukulasit silmilleni ja tärisevät käteni vetivät paperin silmieni eteen.
”Rakas äiti,
minä olin tehnyt sen; raitistunut. Olin jättänyt huumeet taakseni, eikä selvänä oleminen ollut enää edes vaikeaa.
Kaikki onnittelivat minua, kun kerroin taustastani ja siitä, kuinka olin päässyt rappiotilastani edes näennäisesti takaisin yhteiskuntaan kiinni. Heidän mielestään se oli hieno suoritus enkä minä voinut väittää vastaan.
Ihmiset eivät kuitenkaan lopulta tienneet, mitä kaikkea olin jättänyt taakseni. He eivät tienneet, miten suuren palan minuudestani olin hylännyt samalla, kun olin päättänyt raitistua.
Aluksi luulin itsekin, että vaikeinta olisi olla selvin päin. Se olikin aluksi ja retkahduksia tapahtui usein. Minulla meni viisi vuotta raitistua. Viisi vuotta! Silti lopulta pystyin siihen.
Olinko tyytyväinen suoritukseeni? Olin.
Tyydyttikö ratkaisuni minua täysin? Ei.
Se oli vasta ensimmäinen vaihe; oppia sietämään elämän tylsyyttä ja tasaisuutta. Arkea, joka ei tarjonnut jatkuvasti yllättäviä käänteitä. Olotiloja, joita raittiit ihmiset kokivat joka päivä, mutta jotka olivat aiemmin olleet minun mielestäni pitkästyttäviä.
Olin tottunut säpinään ja sarjatulituksena tapahtuviin seikkailuihin, jotka oli kuorrutettu rappiolla.
Nyt olin kuitenkin pyristellyt tieni irti kaaoksesta ja elin aivan tavallista arkea. Silti en osannut olla tyytyväinen.
Minä kaipasin liikaa, vaikka te ette sitä ehkä kykene ymmärtämään.
Mietitte, miksi huumeidenkäyttäjä kaipaisi takaisin omaan yksityiseen VIP-helvettiinsä, vaikka on jo saanut päänsä pinnalle. Ehkä te ajattelette, että minä kaipaan huumeita. Päihtymystilaa. Sekaisin olemista.
Minä kaipaan huumeita, mutta se ei ole ainoa syy, miksi olen tyytymätön nykyiseen elämääni.
Minulla on kaikki, mitä ihminen tarvitsee ollakseen tyytyväinen. Rahaa, asunto, työpaikka, ystäviä. Minä olen kuitenkin täysin eksyksissä kunnon kansalaisten keskuudessa.
Minä ehdin kasvaa kiinni huumekulttuuriin ja oppia selviytymään katujen viidakossa. Nyt, kun minulta on viety kaikki tuttu ja turvallinen, en osaa enää toimia ihmisten kanssa.
En osaa käsitellä kanssaeläjiäni. En ymmärrä, miten maailma toimi. Minulla ei ole aavistustakaan, miten tavalliset ihmiset elävät ja mistä heidän kanssaan saattaa keskustella.
Onnistuin aina aikaansaamaan paheksuvia katseita. Minun keskustelunyritykseni menivät aina mönkään tavalla tai toisella. Ja minä sentään sensuroin 90% siitä, mitä minun aina tekisi mieli sanoa.
Te, jotka olette kasvaneet elämässänne kiinni yhteiskuntaan ja sen normeihin, olette kuin kalat vedessä omassa kunnollisessa kulttuurissanne.
Minä olen kotonani renttujen, luopioiden, narkomaanien, varkaiden ja väkivaltarikollisten keskuudessa. Sinä pelkäät heitä, mutta minulle he ovat veljiä ja siskoja, joiden kanssa osaan toimia. Minä tiedän, miten heitä käsitellään ja minä tiedän, mistä heidän kanssaan voi keskustella. Minä viihdyn heidän kanssaan, vaikka se voi sinusta kummalliselta kuulostaa. He ovat minun ystäviäni.
Tai siis olivat ennen kuin jouduin jättämään heidät kaikki taakseni.
Menetin paljon, kun raitistuin. En voi väittää, ettenkö olisi myös saanut paljon, mutta kaipuuni entiseen elämääni ja sen suloiseen tuttuuteen olivat koko ajan läsnä.
Minä tiedän jatkuvasti alitajunnassani, että olen väärässä maailmassa. Sellaisessa kulttuurissa, jota en ymmärrä ja sellaisten ihmisten keskellä, joiden kanssa minulla ei ole paljoakaan yhteistä.
Minä jätin koko maailmani, kun jätin huumeet. Jätin ystäväni, jätin tutun kielen; kokonaisen kulttuurin.
Sinä ehkä ihmettelet, mitä minä marisen vaikka kaikki on nyt hyvin.
Pyydän sinua tekemään pienen ajatusleikin. Kuvittele, että sinun täytyisi joistain syystä irtautua yhteiskuntakelpoisuudestasi ja lähteä ainoana selviytymiskeinonasi minun kaltaisteni pariin elämään elämääsi. Aloittaa alusta.
Sinä olisit aivan yhtä hukassa kuin minä olen nyt.
Sinä et ymmärtäisi meidän kulttuuriamme, kieltämme, tapojamme tai maailmaamme ylipäätään. Sinä olisit hämilläsi ja peloissasi. Kokisit turvattomuutta ja kaipaisit jatkuvasti takaisin kaltaistesi pariin.
Mieti hetki aivan rauhassa ja kuvittele, miltä se sinusta tuntuisi. Olla keskellä kaikkea sellaista, mitä et ymmärrä ja mitä et edes haluaisi ymmärtää. Miten kaipaisit takaisin tuttuihin kuvioihisi, joissa osaat toimia luontevasti. Mutta silti tietäisit koko ajan, että jos aiot selvitä, sinun on sopeuduttava.
Ymmärrätkö sinä nyt?
Minä en jättänyt vain huumeita. Minä jätin kokonaisen planeetan. Olen kuin ulkoavaruudesta teidän keskuuteenne laskeutunut hylkiö, joka yrittää parhaansa mukaan sopeutua.
Minä olen ulkopuolinen teidän onnellisen ja toimivan yhteiskuntanne keskellä. En tiedä, riittävätkö voimani jatkaa valitsemallani tiellä kohti sopeutumista teidän joukkoonne. En tiedä, voiko minusta enää edes tulla yhteiskuntakelpoista vai olenko jo aivan liian mätä sisältä.
Taisteluni on ehkä turhaa, sillä mitä pidemmälle kuljen, sitä suurempi kaipuu minulla on kotiin. Minun tekee jokaisella askeleella mieli kääntyä ympäri ja palata takaisin omieni pariin.
Pelkään ja samalla toivon, että vielä tulee se päivä, jolloin minä todella myös käännyn ja palaan omalle planeetalleni.
<3:lla Nekku”Painoin kirjeen rintaani vasten ja itkin jälleen kerran uuden ahdistuneen itkun.
Tunsin jäytävää syyllisyyttä siitä, etten kyennyt olemaan Nealleni se, kenet hän olisi tarvinnut. Hän oli paennut niiden ihmisten luokse, joita piti perheenään. Minun sylini ei ollut riittänyt hänelle.
Samalla tunsin kiitollisuutta. Minä ymmärsin viimeinkin kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Minun Nekkuni ei ollut koskaan tuntenut kuuluvansa joukkoomme. Hän oli valinnut oman tiensä ja se tie oli sulkenut hänet tuttuuden syleilyynsä.
Siihen syleilyyn rakas lapseni oli nukahtanut. Lääkärit sanoivat, ettei hän ollut ollut tajuissaan ja että kuolema oli ollut kivuton. Minä äitinä saatoin vain toivoa, että lapseni oli viimein päässyt pakoon demoneitaan.
Minun lapseni oli nukahtanut ikuiseen uneen ja toivoin, että Nean painajainen oli viimein päättynyt.
