Ficin nimi: Sanoitta
Kirjoittaja: vinkuravarvas
Tyylilaji/Genre: Draama (romance?) vaikka joitain angstisia piirteitä tässä onkin näkisin painon olevan kumminkin toivossa ja paremmassa tulevaisuudessa!
Ikäraja: Sallittu
Paritus/Päähenkilöt: Luna/Neville
Tiivistelmä/Summary: "Jo ensimmäisten kyynelten hitaasti pudotessa Lunan myttyyn kiertyneelle makuupussille poika oli siinä."Vastuunvapaus: Kaikki oikeudet kuuluvat Rowlingille, minä vain leikin ilman minkäänlaista rahallista korvausta.
A/N: Jossain pimeän pääkoppani nurkassa on pienen pieni ajatus, joka sitkeästi yhä edelleen kaikesta vastaisesta tiedosta huolimatta jaksaa väittää että Luna ja Neville ovat luotuja toisilleen. Tämä ficci on pieni tuosta ajatuksesta lähtöisin oleva kuvaus joka ajallisesti sijoittuu Kuoleman varjelusten loppupuolelle. Finissä en aiemmin ole tullut ficcejä kummemmin julkaisseeksi, ja jostainhan sitä on aloitettava. Rakentava kommentointikin on tervettullutta, tiedostan kyllä että suomen kielen hienoudet, kuten esimerkiksi pilkkusäännöt, eivät minulle vielä lukiossakaan koskaan auenneet!
Sanoitta
Öinen tarvehuone oli hämärä ja täynnä nukkuvien ihmisten tahtomattaan aiheuttamaa hiljaista ääntä, makuupussien kahinaa, kääntyviä kylkiä, yskähtelyä ja piiloteltuja niiskahduksia. Korkeiden uurteisten kivipylväiden lomassa kaukana katonrajassa hohti himmeä sininen valo jonka ansiosta huoneessa oli mahdollista erottaa nukkuvien oppilaiden tummat ääriviivat ja tarpeen vaatiessa liikkua astumatta vahingossa kenenkään varpaille tai ojennetuille hauraille käsivarsille. Huone tuntui kuin itsestään tietävän mikä vuorokaudenaika ulkopuolella vallitsi ja siitä lähtien kun ensimmäiset oppilaat olivat muuttaneet huoneeseen käytännössä pysyvästi, se oli alkanut itsestään hämärtyä öiksi. Tuntui melkein siltä kuin huone itse olisi keskellä ulkopuolella vallitsevaa kaaosta ja kauhuja jollain selittämättömällä tavalla pyrkinyt huolehtimaan oppilaista, lohduttamaan ja turvaamaan myös unen.
Kauimmaisessa nurkassa Luna Lovekiva istui hievahtamatta kädet tiukasti ohuiden säärtensä ympäri kiedottuina ja leuka polviin nojaten, jo ennestään suuret silmät mahdottoman suurina auki tarvehuoneen pimeyteen tuijottaen. Hän ei nähnyt ympärillään nukkuvia toisen vuosikurssin oppilaita, jotka unessaan näyttivät ikäistään entistä nuoremmilta. Heistä kenenkään ei olisi kuulunut joutua piilottelemaan täällä, tarvehuoneen tarjoamassa viimeisessä turvassa. Joka puolella huonetta oppilaat nukkuivat levotonta koiranuntaan eikä huone enää nykyisin ollut hiljainen edes öisin. Liian moni oppilas heräili itkuun ja omiin painajaisiinsa.
Luna ei pystynyt nukkumaan hämärässä kylmien kiviseinien ympäröimänä, ei enää sen jälkeen mitä Malfoyn kartanossa oli tapahtunut, ei liian monen kolkossa kellarissa vankina valvotun yön jälkeen. Tahtomattaan hänen ajatuksensa lipuivat joka öiseen tapaansa takaisin siihen loukkoon. Vielä täälläkin, ystävien ja muiden entisten Albuksen kaartilaisten ympäröimänä hän saattoi yhä kuulla korvissaan kaukaisen kiljunnan ja Bellatrixin riemunsekaiset huudot. Hän saattoi tuntea ihollaan pelon ja jatkuvan odotuksen. Sen kuinka jokainen hetki kului hitaasti portaita laskeutuvia raskaita askeleita kuulostellen.
Äänetön väristys ravisteli tyttöä rajusti päästä makuupussin laskoksiin piilotettuihin varpaisiin. Vasta kun kyyneleet hitaasti pisaroivat hänen kalpeille poskilleen hän itsekin tajusi itkevänsä. Hiljaa ja huomaamattomasti. Yksi asia jonka hän tiedostamattaan Malfoyn kartanossa oli oppinut, oli kuinka itketään äänettömästi. Niin ettei lopulta itsekään jälkikäteen voi olla varma itkeneensä, niin ettei itkusta jää jälkeä.
Jo ensimmäisten kyynelten hitaasti pudotessa Lunan myttyyn kiertyneelle makuupussille poika oli siinä. Ja kuten niin monena yönä aiemmin hän kietoi kätensä tytön ympärille ollen liikkuessaan yhtä hiljaa ja äänetön kuin tyttö itse. Hän veti tämän vierelleen valojen sinisessä hohteessa, solmi sormet ja käsivarret tiukaksi solmuksi, suojaksi heidän ympärilleen, ja painoi kasvonsa tytön yön sotkemiin likaisenvaaleisiin hiuksiin.
Neville tiesi aina milloin Luna itki, silloinkin kun Luna ei tiennyt sitä itsekään. Ja joka kerta hän ilmestyi paikalle hiljaa päästämättä edes kuiskausta, kaikki sanomattomat sanat ja lauseet piirtyneinä viivoiksi ja varjoiksi hänen runnotuille kasvoilleen. Ja kerta toisensa jälkeen Luna upottautui tähän hiljaisuuteen, joka poikkesi kaikilla mahdollisilla tavoilla hänen muistojensa kellarin tukahduttavasta äänettömyydestä. Ja tuohon sanattomuuteen, tasaiseen hengitykseen ja hennon savuisten hiusten tuoksuun he lopulta nukahtivat kivisen pylvään syvennyksiin nojaten.
Ja jokaisen yön jälkeen he heräsivät aamuun levollisina, yhä toisiinsa kietoutuneina ja aavistus tulevaisuuden mukanaan lupaamaa onnea kasvoillaan.