Ficin nimi: Ongelmakimppu
Kirjoittaja: repa
Beta: -
Genre: draama
Ikäraja: S
Haasteet: Teelusikan tunneskaala (hellyys)
A/N: Pitkästä aikaa aidon inspiraation tuotos. Haaste innoitti miettimään erilaisia tunteita ja hellyyteen en osannut liittää muuta kuin koiran, uskollisen fanaattinen koiraihminen kun satun olemaan. Tässä teille annos koirafanaatikon hulluutta. Sanotaanpa vielä, että tämä tarina on ottanut paljon inspiraatiota eräästä mun hoidokista, vaikkei tarina suora kopio siitä olekaan. Voinen kuitenkin jo sanoa, että tarina perustuu tositapahtumiin 
Ongelmakimppu
Jurmu oli koira, jota kukaan ei halunnut. Se oli kiertänyt vuosia kodista kotiin ja aina se pistettiin uudelleen kiertoon. Se oli niitä surullisia tapauksia, joissa perhe otti koiran eikä jaksanutkaan kouluttaa sitä ja silti yllättyivät, kun koirasta tulikin ongelmainen.
Jurmun seuraavat kodit eivät olleet sen parempia. Hyvää tarkoittavat ihmiset eivät osanneet kohdata sen lukuisia ongelmia ja lopulta turhautuivat siihen, etteivät sittenkään pärjänneet niin vaativan koiran kanssa. Viimeisin koti oli ollut täydellinen katastrofi. Jurmu annettiin ystävälleni asenteella, että se oli täysin pilalla ja olisi joutanut mieluummin piikille.
Ei ystävänikään lopulta voinut Jurmua pitää, sillä hänen oma koiransa ei voinut uutta tulokasta sietää. Niin Jurmu päätyi minulle ajatuksella, että toimin sen sijaiskotina siihen saakka, kunnes lopullinen koti löytyy. Minulla ei ollut kiire päästä Jurmusta eroon ja olin valmistautunut sen monien ongelmien kanssa pärjäämiseen.
Silti minulle yllätyksenä, kuinka vaativa koira Jurmu oli. Se kärsi vakavasta pelkoaggressiivisuudesta, minkä vuoksi sen kanssa sai olla tarkkana. Oli aivan välttämätöntä edetä jokaisessa asiassa koiran tahtiin, jos ei halunnut hampaita lihaansa. Jurmu oli aiemmassa kodissaan oppinut, että hampaiden näyttäminen, murina ja muut varoitukset olivat turhia – oli parempi käydä suoraan kimppuun. Minä taas yritin opettaa sen yhdistämään aiemmin pelottavat asiat ruokaan, leikkiin ja hellyyteen.
Jurmu oli hyvin resurssitietoinen ja vahti jokaista lelua ja luutaan intensiivisesti. Mielessäni ei käynytkään, että ottaisin siltä mitään pois antamatta tilalle parempaa. En ollut niin typerä, että olisin halunnut käynnistää puolustusreaktion. Ruokansa se sai syödä rauhassa, mutta kävin joskus tiputtamassa kuppiin herkkuja sen syödessä, jotta se yhdistäisi läsnäoloni mukaviin asioihin.
Pelkoaggressiivisuus oli vain yksi Jurmun monista ongelmista. Sen lisäksi sekarotuinen sijaiskoirani oli mahdoton remmiräyhä. Jouduimme kietämään muut koirat 15 metrin päästä, mikä teki lenkkeilystä haastavaa. Kuljin aina treeniliivin taskut pullottaen nameja, sillä vastaehdollistamisessa sai olla makupaloja mukana reippaasti. Jurmu sai kaiken ruokansa pitkin päivää koulutuspalkkioina, koska ruoka motivoi sitä hyvin.
Jurmu oli myös stressaantunut ja kiihtynyt – varsinkin hoitojakson aluksi. Se kärsi opitusta avuttomuudesta, minkä vuoksi siltä puuttui oma-aloitteisuus. Se oli oppinut, että sen paikka oli kyhjöttää näkymättömänä nurkassa unohdettuna ja ei-toivottuna. Silti se kärsi myös eroahdistuksesta, sillä kukaan ei ollut opettanut sitä olemaan yksin kotona. Halusin sen oppivan, että vaikka joskus kävin muualla, minä tulin aina takaisin.
Ja silti, vaikka koko koira oli yhtä ongelmaa toisensa perään, minä rakastuin siihen täysin. Sen perusluonne käytösongelmien takana oli mahtava enkä voinut olla ihailematta Jurmun persoonaa. Se oli pehmeä ja miellyttämisenhaluinen hurmuri, jonka ongelmat johtuivat ihmisistä eivätkä siitä itsestään. Minua riipaisi, että niin hienosta koirasta oli saatu aikaan sellainen ongelmakimppu.
Jurmu vei sydämeni heti ensimmäisten päivien aikana. Se kävi tyystin ylikierroksilla, joten jouduin kellottamaan kahden tunnin välein sille lepohetken, jolloin menimme yhdessä makuuhuoneen sängylle pötköttelemään. Vain sillä tavoin se malttoi nukkua hetken, sillä ärsykkeet laukaisivat siinä kiihtymystilan. Minun kainalossani se kuitenkin tuhisi tyytyväisenä ja ihmeellisen luottavaisena. Se nautiskeli hellyydenosoituksistani, joista se ei tuntunut saavan tarpeekseen.
Annoin Jurmun asettua rauhassa ensimmäisen viikon, jonka jälkeen aloitimme yksinoloharjoitukset. Minua säälitti suuresti uusi hoidokkini, jolle ei oltu koskaan opetettu ihmisten maailmassa pärjäämistä. Jurmu osoittautui kuitenkin hyväksi oppilaaksi ja jo parin viikon päästä se osasi olla kaksi tuntia itsekseen. Sydämeni pamppaili onnesta ja liikutuksesta ymmärtäessäni, miten hieno koira Jurmu oli. Viisas ja luottavainen huolimatta vaikeasta menneisyydestä.
Kävimme ongelmien kimppuun yksi kerrallaan. Ulkoilut olivat haastavia, mutta Jurmu oli jo vienyt sydämeni, joten minä olin valmis kolmesti päivässä opettamaan sille, etteivät toiset koirat olleet hirviöitä. Se kiihtyi kaikesta, mitä lenkillä tuli vastaan ja jouduimme käyttämään sijaistoimintoja ahkerasti. Mutta Jurmu oppi koko ajan ja pian se tarjosi kiihtyessään oma-aloitteisesti istu-komentoa. Minä en voinut lakata ihmettelemästä sen miellyttämisenhalua. Sille tuntui olevan tärkeää, että se sai minulta hyväksyvät kehut ja namipalan.
Mitä enemmän Jurmun kanssa työskentelin, sitä varmemmaksi tulin siitä, että halusin Jurmun jäävän luokseni asumaan. Aiempi koirani oli kuollut muutama kuukausi aiemmin vanhuuteen ja olin siitä hyvin surullinen. Kotini oli kuitenkin tuntunut tyhjältä ilman koiraa ja Jurmu tuntui olevan vastaus kaipuuseeni saada uusi karvakuono arkeani piristämään.
En ollut etsinyt vielä uutta omaa koiraa enkä taatusti olisi aikonut hankkia omakseni ongelmapakettia ennen Jurmun tapaamista. Minä tunsin kuitenkin syvää yhteenkuuluvuutta Jurmun kanssa. Meillä oli kummallakin vaikea tausta ja kumpaakin meistä oli kaltoinkohdeltu. Minun oli helppo ymmärtää Jurmua ja vaikka moni piti minua tyystin hulluna, minusta Jurmu oli hurmaava koira.
Jurmun oltua minulla kaksi kuukautta, minä lopulta myönnyin siihen, että se oli tullut jäädäkseen. Sopivaa kotia ei ollut löytynyt ja olin ollut siitä salaa kiitollinen. Ilmoitin ystävälleni, että halusin pitää Jurmun itse. Hän meni sanattomaksi, sillä niin riemastunut hän uutisesta oli. Sain Jurmun ilmaiseksi, sillä kotivaihtoehtona kiilasin kaikkien muiden edelle. Jurmu oli jo kiintynyt minuun ja asettunut hyvin taloksi. Minäkin olin hyvin kiintynyt Jurmuun ja se teki asunnostani taas kodin.
Joskus kohtalo heittää eteemme ihmeellisiä ratkaisuja ja Jurmu oli yksi niistä. Olin onnellinen saatuani Jurmun kauppakirjan käteeni. Se oli nyt minun koirani, mistä iloitsin avoimesti.
Jurmu oli ansainnut kodin, jossa se sai olla koira ja jossa sitä kunnioitettiin ongelmistaan huolimatta. Minä taas kaipasin elämääni uutta koiraa ja haastetta koulutuksen saralla. Niinpä me olimme kuin palapelin kaksi palasta, jotka sopivat täydellisesti yhteen. Koin, että me tarvitsimme toisiamme.
Moni piti minua tärähtäneenä, kun hehkutin onnellisuuttani ongelmakoiran omistamisesta. Emme Jurmun kanssa välittäneet muiden kritiikistä. Jurmu siksi, ettei se ymmärtänyt siitä sanaakaan ja minä sen vuoksi, että tiesin kuunnelleeni sydäntäni. Sydän oli harvoin väärässä.
Jurmu ei ollut enää koira, jota kukaan ei halunnut. Se oli minun rakas silmäteräni, jota en halunnut laittaa enää koskaan takaisin kiertolaiseksi.
