Ficin nimi: Ylimpiä nikamia
Kirjoittaja(t): Felly
Oikolukija: -
Tyylilaji: angst, draama
Ikäraja: k-11 (?)
Paritus/Päähenkilöt: Daphne ja Astoria, parituksina Daphne/Draco ja Astoria/Draco
Yhteenveto: Astoria on aina hehkunut tavalla, jota minun on ollut vaikea käsittää – kai se vain on hänelle luontainen ominaisuus, siinä missä liian ohuet hiukset, liian tasapaksu vartalo ja liian raskas mieli minulle. Varoitukset: -
A/N: Mä mietin aika pitkään, julkaisenko tätä, mutta menkööt nyt :b Kommenttia (ja myös kritiikkiä) toki otan aina mieluusti vastaan, kukapa ei :--)
Ylimpiä nikamia
Dracolla on tapana katsoa minua pitkään, kun tietää minun huomaavan hänen katseensa. Minä hymyilen aina takaisin, kohotan toista kulmakarvaani, ja hän tulee lähelleni leijonan venyttelevin askelin, luulee hallitsevansa tilanteen ja repivänsä minut juuriltani syliinsä.
Tiedän kyllä, että Astoria on meistä kahdesta kauniimpi, ja minun on vaikea olla ajattelematta sitä edes silloin, kun Draco painaa minut vasten seinää tai lattiaa tai sänkyä. Niin, hänen ylimaallinen kauneutensa ei ole oikeastaan edes mielipide vaan tieteellinen tosiasia, yksiselitteisesti mitattavissa. Astoria on aina hehkunut tavalla, jota minun on ollut vaikea käsittää – kai se vain on hänelle luontainen ominaisuus, siinä missä liian ohuet hiukset, liian tasapaksu vartalo ja liian raskas mieli minulle. Minä olen enimmillään kelvollinen kun hän taas on kaunis, sitähän meille on toisteltu tuhansia kertoja:
Astoria on niin sievä, Astoria on niin älykäs, etkös sinä mene Tylypahkaan jo ensi vuonna, Astoria? Voi, sinusta tulee niin kaunis nuori neiti, emmekä näe sinua enää näin usein, tädit huokailivat hänelle minun istuessa vieressä näkymättömänä. Astoria hymyili suopeasti, lupasi tulla käymään niin usein kuin mahdollista ja puristi kättäni.
Ja minä vain vihasin häntä enemmän kuin ketään muuta.
Vaikka Astoria on minua kaksi vuotta nuorempi, miehet ovat aina huomanneet vain hänet. Hänelle on luontaista vetää muita itseään kohti yhtä voimakkaasti kuin painaa minua yhä syvemmälle, kohti merenpohjaa ja sen läpi. En tiedä, tekeekö hän sen tahallaan vai ei, mutta kun hän ilmoitti olevansa menossa naimisiin Draco Malfoyn kanssa, en vain voinut enää itselleni mitään. Yhtä hyvin hän olisi voinut tarjota minulle veistä hopeatarjottimella.
Tiedän tietysti, että hän on ymmärtänyt tilanteen. Vaikka kukaan muu ei epäilisi minua –
eihän Daphne sentään ilkeä ole, hieman juro, hiljainen ja kömpelö vain, Merlinin tähden – Astoria on nähnyt aina lävitseni. Hän tietää, että minä varastin hänen hajuvetensä ja sotkin pergamenttinsa ja poltin hänen hiusnauhansa, ettei kettu syönyt hänen lemmikkikaniaan ja että tönäisin hänet tahallani päin hellaa, joka repi hänen ylimpien nikamiensa kohdalle ruman ja syvän arven. Siltikään hän ei ole koskaan sanonut kenellekään mitään ja vaiennee Dracostakin. Ehkä hän haluaa niin raivokkaasti pitää sievät kulissinsa yllä, ettei voi mustamaalata minua. Ehkä. En minä välttämättä hänen ajatuksenjuoksuaan ymmärrä tarkasti, eihän minua edes kiinnosta.
Dracoa sen sijaan ei ole vaikea ymmärtää – tai miellyttää. Hän tulee aina uudestaan luokseni, lähtee muutaman tunnin kuluttua ja pelkää tarvitsevansa minua. Minä olen hänen lähettyvillään aina meikannut kasvoni niin vahvasti, käyttäytynyt niin itsevarmasti ja antanut hänen tulla niin lähelle, ettei hän huomaa minun olevan ruma, huonompi kuin siskoni. Varmistan, että hänen iholleen jää minun tupakansavuinen tuoksuni ja vaatteisiin jälkiä halvasta huulipunasta. Ja kun taas tapaan Astorian, hän katsoo minua hämillään, hieman pelokkaasti ja uhmakkaasti, mutta ei sano mitään, vaikka hän hymyilee minulle aina vain vähemmän ja vähemmän. Heidän kodissaan on lipaston päällä valokuva minusta, Astoriasta ja vanhemmistamme – me olemme siinä vasta lapsia ja minä irvistelen Astorian hymyillessä kauniisti – ja hänen ja Dracon hääkuva, jossa molemmat näyttävät hieman epämukavilta ja teennäisiltä. Sellaista valehtelu teettää, kuten myös totuuden tietäminen.
Minä ja Astoria emme koskaan puhu Dracosta, mutta voin kuvitella, miten Astorian lapsekas hymy hajoaa sirpaleiksi ja vaimeiksi nyyhkäisyiksi aina, kun Draco lähtee kotoa minun luokseni, minun takiani. Sellaistakin totuuden tietäminen teettää. Ei minulla sinänsä ole mitään Dracoa vastaan, vaikka en hänestä oikeastaan pidäkään. Hän on veltto, heikko ja melko säälittävä, täysin toisten vietävissä ja oman itsensä huijattavissa. Enhän pitänyt hänestä edes silloin, kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa heidän häissään, eikä lähempi tutustuminen ole parantanut kuvaani. Olisi toki miellyttävämpää, jos hän olisi mielenkiintoisempi ihminen, mutta seksi on seksiä ja nöyryyttäminen nöyryyttämistä yksityiskohdista huolimatta. En halua hänen rakkauttaan vaan siskoni häpeän ja vihan, jotka ovat kirvelleet minunkin sisälläni jo niin kauan kuin vain jaksan muistaa.
Siispä minä painan kynteni Dracon niskaan, raavin, revin ja puren ihoa ylimpien nikamien päältä ja tiedän, että Astoria jäljen nähdessään tunnistaa
minut.