SparklingAngel, kiitokset kommentistasi! Ja pahoittelut siitä, että vastaamisessa kesti. Ajattelin, että vastaan sitten, kun julkaisen toisen luvun ja siinä kesti luvattoman kauan.
Kiva, että tykkäsit Neslestä ja hänen ja Lunan ystävyydestä. Äläkä huoli, kommentisi oli oikein hyvä.
Nesle tulee olemaan tässä toisessa osassa hyvin pienessä osassa. Sen enempää en sano, ettei menisi ihan paljastuksien puolelle, mitä tässä toisessa luvussa hänestä puhetta.
Toivottavasti tykkäät tästä toisestakin osasta vaikka Luna/Nesle jää huomattavasti pienemmälle kuin ekassa.
***
A/N: Uskomatonta. Eka luku julkastu tammikuussa ja toka tulee vasta nyt. Olen hidas ja saamaton toisinaan. Ja toka luku jäi pitkäksi aikaa junnaamaan erääseen kohtaan, enkä meinannut osata jatkaa siitä. Sitten uppoduinkin kirjoittelemaan muita ficcejä. Mutta nyt viime viikonloppuna sain itseäni niskasta kiinni - sekä inspistä - ja kirjoitin tämän loppuun. Luku jäi ensimmäistä huomattavasti lyhyemmäksi, mutta en nähnyt mitään syytä, miksi olisin lähtenyt tätä pidentämään turhaan. Lukuun tuli kuitenkin se kaikki, mitä halusinkin.
Saatuani tämän loppuun, mielessäni syntyi tälle eräänlainen spin-off. Sen julkaisusta en kuitenkaan lupaile mitään, kaikki aikanaan.
Osa 2: äiti
Äiti,
muistatko sen mökin, jossa vietimme monta ihanaa ja iloista heinäkuuta? Mökin, joka sijaitsee pienellä saarella Norjassa, Reinen lähettyvillä? Jonne jästit eivät koskaan löytäneet, sillä paikka oli suojattu harhautusloitsulla, joka sai jästit uskomaan, että saaren kohdalla on karikkoa?
Rakastit sitä paikkaa todella paljon. Sanoit, että siellä mieli lepää. Se oli totta, mielihän siellä lepäsi. Rakastin sitä paikkaa myös. Rakastan edelleen.
Mökkimme oli hirsipuusta tehty. Se sijaitsi kuusien ja mäntyjen suomassa rauhassa. Mökiltä kulki polku rantaan, jossa vietimme paljon aikaa: minä vedessä polskien (en saanut mennä rantaviivaa pidemmälle, jollet sinä tai isä ollut paikalla) ja sinä rannalla maalaten. Isä istui hiekalla huovan päällä ja kirjoitteli muistiin kaikenlaista.
Teimme piknikretkiä rannalle aina viikonloppuisin, mutta myös metsään mökin läheisyydessä. Sinä rakastit pikniköitä. Kerroit aina lapsuudestasi, jolloin kävit omien vanhempiesi ja sisarustesi kanssa piknikillä. Se oli luksusta, sillä teillä ei ollut siihen usein mahdollisuutta. Mutta silloin kun teillä oli, se oli jotain niin ihmeellistä ja ihanaa.
Iltaisin, kun hämärä alkoi laskeutua, istuimme riippukeinussa. Sinä silitit hiuksiani ja kerroit ihania satuja keijuista, nääkkisistä että Mielikistä. Sinulla oli laaja tietovarasto monista olennoista. Minulta jäi yleensä sadun loppu kuulematta, sillä nukahdin aina kesken tarinoiden. Mutta sinä kerroit aina aamulla, miten saduissa kävi.
Muistako sen ystäväni, jonka saarella sain? Merenneito Neslen, johon lopulta ihastuinkin? Sinä olit yleensä se, joka teki taian, jonka avulla pystyin leikkimään hänen kanssaan huoletta veden alla kauan.
Te tapasitte kerran. Kysyit minulta, että saisitko tavata hänet, sillä olihan hän paras ystäväni. Tulit kanssani kivelle, joka oli minun ja Neslen salainen paikka – olit ainoa meidän lisäksemme, joka siellä kävi.
Nesle oli hermostunut, kun tulin sinun kanssasi häntä tapaamaan. Hän selitti myöhemmin minulle pelänneensä saavansa satikutia jostain. Sinä esittelit itsesi Neslelle. Sanoit hänelle, että halusit tavata tyttärellesi tärkeän henkilön, jonka jälkeen halasit tätä. Se sai Neslen aivan hämilleen!
Istuit hetken aikaa seurassamme, katsoit leikkiämme. Sitten nousit ja kerroit lähteväsi maalaamaan. Sait vision, joka piti saada heti ylös ennen kuin se haalistuisi edes himpun verran. Sillä kertaa maalasit aivan käsittämättömän upean kuvan, jossa vaaleapäinen tyttö kukkaseppele päässään istui kivellä. Pienen matkan päässä oli kuvankaunis merenneito, joka soitti huilua. Horisontissa aurinko näytti sukeltavan mereen.
Nesle antoi minulle helmen, jonka hänen isosetänsä oli kerran löytänyt seikkaluillaan syvillä merillä. Isä teki helmeen pienet reiät, jotta saatoin pujottaa sen nauhaan, josta tein sinulle korua. Minun piti antaa se sinulle syntymäpäivälahjaksi. Olisit rakastanut sitä.
Tiedätkö, rakastin niitä hetkiä, joina seisoit kukkaniityllä poimimassa kukkia – rakastit tuoreita kukkia maljakossa (auringonkukat olivat suosikkejasi, muistan sen erityisen hyvin) – ja yleensä kevyt tuuli liehutti kultaisia hiuksiasi. Hiuksesi olivat hyvin pitkät, ne yltyivät melkein reisiisi asti. Pidit hiuksiasi yleensä paksulla letillä, mutta aina kukkaniitylle mennessäsi hiuksesi olivat auki hellehatun alla. Tykkäsin katsella pitkien hiustesi liehuntaa vapaana tuulessa. Ihailin sitä näkyä.
Muistatko sen heinäkuun? Sen, jolloin kerroin saaneeni ensisuudelmani Nesleltä? Sinä halusit juhlistaa sitä ja leivoit pienen mansikkakakun. Tai no, sen piti olla mansikkakakku, mutta se ei ihan onnistunut, kun unohdit sen liian pitkäksi aikaa uuniin. Se on yksiä lempimuistojani, muistelen sitä aina toisinaan lämmöllä. Kuten muitakin lempimuistojani yhteisestä ajastamme – ei niiden oikeastaan tarvitse olla edes lempimuistojani, muistelen kaikkea yhteistä aikaamme.
Sinä heinäkuussa meillä oli erittäin hauskaa. Varsinkin sillä viikolla, kun satoi rankasti. Teimme kaikkea hauskaa. Sinä opetit minulle erilaisia piirustustekniikoita, pelasimme pelejä, kutitimme toisiamme kunnes läkähdyimme nauruun. Pidimme piknikin mökin terassilla, jonka olit isän kanssa taikonut uskomattomaksi. Kaikki ne sateenkaaren värit, voi miten kaunista!
Kaikkein parasta mökkireissuissamme olivat yhdessäolomme hetket. Nauttisin niistä koko sydämestäni. Ne hetket olivat täynnä puhdasta rakkautta.
Se heinäkuu oli meidän viimeinen kertamme mökillä. Kaksi viikkoa kotiin paluumme jälkeen sattui se hirvittävä tragedia. Tragedia, joka vei sinut minulta ja isältä.
Se oli pimeää ja sumeaa aikaa. Rintaani puristi lohduttomasti. Suuret kyyneleet valuivat useina päivinä ja iltoina kasvoiltani. Isä koetti lohduttaa minua, mutta hän oli yhtä särkynyt kuin minäkin.
Kaikki ilo elämästäni katosi. Tuntui kuin joku olisi sulkenut mustarastaan häkkiin ja kieltänyt sitä pitämästä ääntäkään. En tiennyt miten pärjäisin elämässäni ilman sinua. Eikä tiennyt isäkään, miten hän pärjäisi ilman sinua.
Isä lukitsi sinun maalaushuoneesi hautajaisten jälkeisenä päivänä. Hän oli viettänyt muistotilaisuuden jälkeen siellä loppupäivän. Hän jopa yöpyi siellä. Se on yhä lukittuna, mutta tiedän että isä käy siellä joka vuosi. Hän tuntee olevansa siellä lähempänä sinua.
Kun menetyksesi jälkeinen heinäkuu alkoi lähentyä, isä julisti, ettemme enää ikinä menisi mökille. Se toisi liikaa kipeitä muistoja hänen mieleensä. Varsinkin, kun poismenosi vuosipäivä oli lähestymässä.
Tämä on ensimmäinen kertani monen vuoden jälkeen, kun olen jälleen täällä, meidän mökillämme. Paikka huokuu muistoja. Muistoja sinusta, minusta ja isästä (ja Neslestä). Ensi alkuun ne saivat minut pakahtumaan, tunteet vuosivat ylitse ja minä itkin riippukeinussa kauan, niin kauan kunnes kyyneleet ehtyivät. Sen jälkeen tutkin paikkoja tarkemmin ja sydämeni täyttyi kaipauksen lisäksi ilosta, kun muistin kuinka ihanaa ja hauskaa meillä mökillä olikaan.
Tulin tänne yksin tällä kertaa. Olin haaveillut takaisin paluusta niin monesti – ja nyt viimeinkin toteutin sen. Kiitos siitä kuuluu Rolfille, hän vakuutti minut siitä, että minun olisi palattava tänne. Hän kannusti minua, kun tunsin oloni epävarmaksi – mitä jos aika olisikin kullannut muistoni tästä paikasta? Mutta ei se ollut, kaikki oli juuri niin ihanaa kuin muistinkin. Sen tämä paikka vakuutti minulle iskiessään muistot suoraan silmilleni.
Vaikka nyt tulinkin yksin, niin aion tulla tänne myöhemmin Rolfin kanssa. Ja joku kaunis päivä, kun meitä suositaan, aiomme tuoda lapsemmekin tänne. Aiomme jatkaa perinnettä joka heinäkuisesta reissusta tänne mökille.
Suunnitelmissani on mennä kohta rannalle. Se on ainoa paikka, jossa en ole vielä käynyt. Vien samalla kirjeen Neslelle. Lasken sen mereen ja toivon Neslen saavan sen.
En malta odottaa, että saan työntää paljaat jalkani pehmeään hiekkaan ja kastaa ne meriveteen. Aion käydä myös vilkaisemassa sitä salaista paikkaa, jossa sinäkin kerran kävit. Miltähän se mahtaa nykyään näyttää?
Aikomukseni on käydä myös poimimassa niityltä kukkia ja tehdä niistä kukkaseppele. Poimin niitä myös maljakkoon laitettavaksi. Suunnitelmissani on viedä se terassille illalla ja sytyttää kynttilä palamaan. Ne ovat lahjaksi sinulle, sekä kertomaan sinulle, että olen palannut takaisin mökillemme.
Mökki on melkoisesti pölyjen peitossa. Täällä täytyy tehdä suursiivous. Aloitan sen huomenna (tarkoitukseni on olla täällä pari kolme päivää). Pihallakin on tekemistä paljon, mutta laitan sen myös kuntoon. Siitä tulee varmasti rankkaa, mutta ei se mitään, se kaikki on sen arvoista – tämän mökin arvoista.
Siivoamisen jälkeen aion mennä metsään etsimään narskuja. En ole vielä kertaakaan tavannut niitä, mutta ne ovatkin kovia piiloutumaan. Niitä saa siis etsiä tosissaan. Mutta kyllä minä vielä joku päivä ne löydän. Ja kun se päivä koettaa, minä kerron siitä sinulle heti! Otan kuvan myös.
Äiti, minulla on kova ikävä sinua. Sydämeni kaipaa sinua kovin. Äiti, minä rakastan sinua niin paljon. Toivottavasti tunnet sen sinne asti.
Laitan tähän kirjeen mukaan sen korun, josta aikaisemmin mainitsin. Satuin löytämään sen tässä yksi päivä sitten aarrerasiastani. Se ei ole paketissa. En ehtinyt paketoida sitä. Minun piti paketoida se päivää ennen syntymäpäivääsi, mutta se sitten jäi tapahtuneen vuoksi. En muokannut sitä lainkaan, se on yhä sellainen kuin silloin, kun tein sen sinulle. Toivottavasti pidät siitä.
Äiti, suojele isää, minua ja myös Rolfia. Ja Nesleä myös, jos se on mahdollista. Pidä huoli itsestäsi.
Lähetän isältä terveisiä, vaikkei hän nyt paikalla olekaan. Mutta jos hän olisi, niin hän käskisi lähettämään terveisiä sinulle. Rakkaita terveisiä. Rolfilta myös terveisiä (vaikkei hänkään ole paikalla).
Ja terveisiä minultakin, rakas äiti, täältä meidän ihanalta mökiltämme. Olet mielessäni, nyt ja aina.
Rakastan sinua.
Rakkaudella,
tyttäresi Luna