Tämä on osa one-shot-sarjaa
Albus Dumbledoren elämä ja värit. Sarjaan kuuluu seitsemän tekstiä, jotka ovat kaikki täysin itsenäisiä, mutta kuitenkin linkittyvät jollain tavalla toisiinsa. Sarjassa ovat ilmestyneet seuraavat osat:
1. Smaragdinvihreä
2.
Ruoste, S
3.
Akvamariini, S
4.
Harmaa, S
5.
Purppura, K11
6.
Siena, K11
7.
Oliivinvihreä, K15
Nimi: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Smaragdinvihreä
Ikäraja: S
A/N: Olen jo jonkin aikaa työstänyt tätä one-shot-sarjaa, ja nyt kun tämä on melkein valmis, minun oli pakko päästä julkaisemaan ensimmäinen osa
Toivon, että tämä ei ole yksittäisenä tekstinä liian irrallinen, mutta tästä tuli vahingossa ikään kuin jonkinlainen johdanto myös itse sarjaan. Tämä osallistuu väripalettiin (smaragdinvihreä), aistihaasteeseen (maku) ja teelusikan tunneskaalaan (vastuuttomuus).
Smaragdinvihreä
Syksyinen ilma tuoksui vahvasti, ja Albus hengitti syvään. Hän oli aina rakastanut tällaisia iltoja: värikkäät lehdet litisivät maassa, kun sade ropisi niiden päälle ja sai kaiken tuoksumaan kolminkertaisesti. Albus hengitti vielä muutaman kerran ennen kuin lähti kävelemään eteenpäin. Hänestä oli aina tuntunut, että hengittäminen helpotti, sai kaiken tasaantumaan pieneksi hetkeksi, eikä hän epäröinyt käyttää sen taikaa myös itseensä.
Puut oli istutettu tasaisin välimatkoin, ja Albuksen teki mieli kurtistaa kulmiaan, mutta se olisi ollut jo liiallista. Ehkä nämä ihmiset pitivät järjestyksestä. Hänellä oli kestänyt monen monta vuotta ennen kuin hän oli oppinut elämään kaaoksessa, ja vielä useampi vuosi ennen kuin hän oli hyväksynyt sen.
Pitkään aikaan Albus ei ollut tuntenut oloaan näin epävarmaksi. Hän tiesi, että kaikki luottivat häneen, ja se juuri sai hänet tällä kertaa epäröimään. Hän hymähti itsekseen: hän oli jo kuvitellut päässeensä tästä tunteesta. Näköjään vuodet eivät tuoneetkaan aivan niin paljon itsevarmuutta kuin hän oli toivonut.
Tällä kertaa häntä kuitenkin vedettiin moneen suuntaan. Hän käveli yhä edelleen tasaisesti istutettujen puiden keskellä ja kaiveli taskujaan saadakseen käsilleen tekemistä. Sekin oli hieno tapa, erinomainen keino hallita epävarmuutta tilanteessa kuin tilanteessa. Sitä paitsi tällä kertaa se kannatti muistakin syistä: Albus löysi puolikkaan pussin sitruunatoffeita. Hauskaa, miten se olikin saattanut unohtua hänen taskuunsa.
Kääre rapisi kovaäänisesti sateesta huolimatta. Huulet maiskahtelivat toisiaan vasten, kun hän imeskeli makeaa karamellia. Maut onnistuivat aina kuljettamaan häntä ajassa ja paikassa. Sitruunatoffee vei hänet aurinkoisiin kesäpäiviin, kun hän ja Aberforth kävelivät polvet jännityksestä tutisten kyläkauppaan. Albuksen taskussa oli kaksi kolikkoa, jotka kilahtelivat toisiaan vasten – isä antoi aina Aberforthinkin kolikon hänelle, koska hän osasi olla vastuullinen.
Osasi. Albus oli pitänyt hyvän huolen rahoista ja antanut Aberforthille tunnollisesti puolet sitruunatoffeista. Kotona hän oli hoitanut kaikki askareensa huolella loppuun saakka, ja kun hän haravoi pihan, siellä ei ollut yhtäkään lehteä ennen seuraavaa tuulenpuuskaa. Kun Aberforth haravoi, hän oli valmis puolessa tunnissa, ja Albus pudisteli päätään lopputulokselle. Kun Albus oli vastuussa, hän pakotti Aberforthin tekemään yhtä huolellista työtä kuin hän.
Ja mihin se olikaan hänet vienyt.
Aberforthilla oli saastainen pubi, Albus oli maailman parhaan taikakoulun rehtori ja useiden luottamusvirkojen haltija. Aberforthilla oli ystävinään vuohia niin kuin hän oli aina toivonut, ja hänen ystävänsä tulivat asioimaan pubissa vaikka toiselta puolelta maailmaa, ja Aberforth oli tyytyväinen. Ei Albuskaan elämäänsä vihannut…
Hän ei ollut varsinaisesti tyytymätön. Aika ajoin hän oli jopa oikein tyytyväinen kaikkeen. Valitettavasti hänellä oli myös vertailukohta ihan oikeaan onnellisuuteen, niin pienen hetken kuin se oli kestänytkin. Ja hän tiesi, mitä oli tehnyt silloin toisin.
Hän ei aikonut tehdä samaa virhettä uudelleen. Hän ei enää alistuisi heittämään elämäänsä kaltereiden taakse loppuikuisuudeksi. Hän oli aivan liian vanha ja korkea-arvoinen sellaiseen.
”Albus”, joku sihahti.
Albus pyörähti kannoillaan. Ääni ei tullutkaan takaa. Hän käänsi päätään, ja kun kaavun kangas kahahti, hän vihdoin huomasi. Ja arvasi.
”Oletko tullut puhumaan minut ympäri?”
Kapeat huulet puristuivat yhteen, vihreään verhoutunut nainen asteli lähemmäs. Albusta hymyilytti, sillä hän tunsi tämän ilmeen: ”sinä teet väärin”, mutta ”minulla ei ole oikeutta sanoa sinulle vastaan.”
”Sano vain suoraan”, Albus kehotti lempeästi. Olisi parempi puhua asiat halki, ja sitä paitsi hän oli taatusti kuullut kaikki argumentit jo kymmeneen kertaan – omissa ajatuksissaan.
”He ovat täysin vääränlaisia ihmisiä!” Minerva puuskahti. ”He kitkevät hänestä pois kaiken – kaiken taian, he pakottavat hänet vihaamaan sitä – ja sinä tiedät itsekin, mihin se – ”
Albus nielaisi niin äänekkäästi, että se keskeytti purkauksen. Mutta tietenkään Minerva ei tiennyt, eihän hän voinut tietää… Albus pudisti päätään. Olihan hän tämänkin käynyt läpi.
”Se ei toimi niin”, hän sanoi. ”Hänessä on suoja. Se pelasti hänen henkensä, ja se tulee pelastamaan sen uudestaan.”
”Mutta sinä et voi olla varma!”
Albus katsoi Minervaa silmiin. Niin paljon tietoa, niin paljon osaamista, mutta silti toisinaan niin vähän ymmärrystä. Miten kukaan voisi ikinä olla varma? Ei siitä ollut kauaakaan, kun taivas oli ollut reikäinen kupoli, ja sitten sekin oli muuttunut tyhjyydeksi.
”Maistuisiko sitruunatoffee?” Albus kysyi hetken kuluttua ja ojensi pussia. Hän imeskeli yhä omaa karkkiaan, sillä mikä tahansa olikin muuttunut, niin yhä karkin täytyi kestää mahdollisimman pitkään. Sitä paitsi juuri tällä hetkellä hän oli erittäin mielellään niissä aurinkoisen huolettomissa päivissä, vaikka haistoikin syksyisen sateen.
”Öh”, Minerva sanoi. ”Ehkä sitten yksi.”
He imeskelivät karkkejaan ja kävelivät eteenpäin. Puita ei riittänyt enää pitkälti, ja Albus näki jo määränpäänsä. Hän tunsi taas tarvetta keskittyä hengittämiseen. Miksi Minerva ei kysellyt häneltä enempää?
”Hän on aivan täysin turvassa”, Albus sanoi.
Minerva puuskahti, ja oli vähällä, ettei karamelli pudonnut hänen suustaan. Albus tukahdutti naurahduksen.
”Turvassa? Ei tässä vaiheessa tärkeintä ole enää olla turvassa. Hänen täytyy saada kunnollinen lapsuus. Rakkautta, rajoja, opetusta!”
Albus nyökkäsi. ”Sitähän jokainen lapsi tarvitsee.”
”Niin? Sinustako hän saa niitä tuossa paikassa?” Minerva kysyi ja osoitti vimmaisena kulmikasta, täydellisesti hoidettua taloa.
”Hänet opetetaan taikomaan Tylypahkassa. Hän on aivan kuin kuka tahansa jästisyntyinen.”
”Mutta hän ei ole jästisyntyinen! Hän on sankari!”
”Nimenomaan.”
”Sinä luulet, että velhomaailma hemmottelee hänet pilalle.”
Albus huokaisi.
”Minä en antaisi hemmotella häntä”, Minerva sanoi niin hiljaa, että Albus arvasi, että Minervaa kaduttaisi kohta, että hän oli sanonut sen ylipäätään ääneen.
”Sinäkö ottaisit hänet itsellesi?”
Minerva puristi huulensa jälleen yhteen. Albus mietti, miettikö Minerva samaa kuin hän: pieni mustahiuksinen poika yhdessä Minervan kanssa tämän pienessä rivitaloasunnossa, leluja perintösohvilla, sitruunatoffeita juuttuneena vanhoihin pitsityynyliinoihin ja jokaiseen smaragdinvihreään kaapuun. Mutta sitten seuraavaksi samainen poika hyppimässä paikoillaan Minervan työhuoneessa Tylypahkassa, heittämässä säntillisiä paperipinoja lattialle, juoksemassa salaa öisin kivisillä käytävillä, vetämässä kotitonttuja korvista ja nauramassa jättiläiskalmarin halauksessa.
”En minä tietenkään voisi”, Minerva sanoi. Hän kuulosti pettyneeltä.
”Sinun täytyy pitää huoli kaikista oppilaista”, Albus sanoi lempeästi.
Minerva nyökkäsi. Terävästi. Sitten hän katsoi taloa. ”No, mitä sinä aiot tehdä?”
Albus olisi halunnut huokaista, mutta hän jätti sen tekemättä. Hän oli tehnyt valintansa, hän oli pitänyt vapautensa, ja hänen oli käyttäydyttävä kuin hän olisi ollut varma, että se oli ainoa oikea vaihtoehto. Niinpä hän suoristautui ja sanoi: ”Tulin vain vähän kuuntelemaan.”
He seisoivat paikoillaan ja kuuntelivat hiljaisuutta huolimatta Albuksen tekemästä äänenvahvennusloitsusta. Albus tiesi kuitenkin, ettei odottaisi turhaan. Ja hän oli oikeassa: vartin kuluttua toisesta kerroksesta alkoi kantautua hätääntynyttä lapsen itkua.
Albus nielaisi. Hän muisteli pimeyttä, josta ei ollut ulospääsyä, ja yksinäisyyttä ja kaikennielevää vastuuta. Taikasauvaa lattialla sängyn vieressä huutamassa tapahtuneesta. Hän imeskeli yhä sitä samaa sitruunatoffeeta, mutta kun itku jatkui, hän ei päässyt enää palaamaan aurinkoiselle kadulle Aberforthin kanssa, koska ne päivät unohdettiin silloin lopullisesti, ja karamelli hänen suussaan maistui lopulta niin kitkerältä, että hän sylkäisi sen pois.
Minerva katsoi häntä pitkään. Albus huomasi ensimmäistä kertaa, että Minervan silmät olivat hätkähdyttävän vihreät. Samaa sävyä kuin ne lukuisat smaragdinvihreät kaavut.
”Sinua voisi luulla hänen isoäidikseen”, Albus sanoi hiljaa. ”Teidän silmänne ovat samanväriset.”
Minervan kasvoilla häivähti erikoinen ilme – oliko se toivoa? – mutta sitten talosta kuului hyssyttelyä, ja itku muuttui katkonaiseksi. Joku alkoi hyräillä tuutulaulua, ja pikkuhiljaa lapsi hiljeni, ja Minerva painoi katseensa märkään maahan.