True Detective: Sinistä savua, Marty/Rust, ficlet, S

[Thelina]

Ficin nimi: Sinistä savua
Kirjoittaja: Thelina
Fandom: True Detective (1. tuotantokausi)
Tyylilaji: Angst, haikea romance
Ikäraja: S
Paritus: Marty Hart/Rust Cohle
Yhteenveto: Tungen sytkärin taskuuni ja vedän tupakasta pitkän, värisevän henkosen.
Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta sarjaan liittyvästä kuuluu sen tekijöille.

A/N: Tätä inspiroi randomilla arvotut inpissanat sinistä sumua (jotka tosin vaihdoin muotoon sinistä savua) sekä tämä ihana giffi, jonka Lauchuo sai Etydikirppikseltä (saatoin vähän vakoilla muidenkin etydejä omani lisäksi, kiitos ja anteeksi :'D). Kokeilin ekaa kertaa kirjoittaa Rustin näkökulmasta, se on aika vaikeaa! Kiitos kommenteista Rosmariini ja jossujb ♥


Sinistä savua


Takapihalla on paljon viileämpää kuin osasin odottaa. Ujutan nuhruisesta Camel-askista yhden tupakan, pujotan sen huulieni väliin ja istahdan kuluneelle penkille. Kuperran käteni tupakan suojaksi, kun kostea tuuli uhkaa puhaltaa sytkärin liekin sammuksiin. Pian savukkeen hehkuvasta päädystä nousee ohut, kitkeränhajuinen savuvana. Se näyttää pilvisessä säässä melkein sinertävältä.

Tungen sytkärin taskuuni ja vedän tupakasta pitkän, värisevän henkosen. Minun on vähän kylmä pelkässä hihattomassa paidassa, mutta en viitsi lähteä hakemaan takkia sisältä. Suljen kylmyyden mielestäni — on samantekevää, mitä ruumiini tuntee, sillä se joutuu altistumaan sään armoille vain tämän yhden savukkeen verran, yhden ohikiitävän hetken.

Kuulen takaoven saranoiden vinkaisevan hiljaa, kun Marty tulee seurakseni pihalle. 

"Ruoho pitäisi taas leikata", sanon hänelle ja nyökkään kohti edessämme taipuilevaa, rikkakasvien peittämää vihertävää kaistaletta. Marty istuu viereeni karhealle penkille. Vasta nyt huomaan, että hän pitelee kädessään jotakin, joka näyttää värikkäältä postikortilta. Erotan sen kulmassa keltaisen aurinkovarjon ja palasen hiekkarantaa: ikkunan toiseen maailmaan, jossa ei ole sadetta, ei sumua eikä tuulta. Eikä surua. 

"Voit lainata meiltä ruohonleikkuria. Maggie tuskin pahastuu, sillä hän ei ole kotona", Marty sanoo, ojentaen kortin minulle. Se on leimattu Floridassa - siksi siis ranta-aihe - ja takapuoli on täynnä pyöreitä, lapsekkaita kirjaimia. Allekirjoituksena on kaksi nimeä: Audrey ja Maisie.

"Hän on vienyt tytöt lomailemaan. Kahdeksi viikoksi", Marty sanoo, vilkaisten minuun.

Aistin katseessa surua ja ikävää, syyllisyyttä siitä, ettei Marty onnistunut pitämään perhettään kasassa niin, että voisi nyt olla se hyvä isä, joka vie lapsensa rannalle ja Disney Worldiin. Puhallan tupakansavua olkani yli. En osaa lohduttaa Martya tässä asiassa: hänellä sentään vielä on tyttärensä, vaikka perhe onkin hajonnut. Kahden viikon jälkeen tytöt palaisivat ruskeina ja hymyilevinä kotiin, kipuaisivat Martyn syliin kertomaan uintireissuista ja Ruususesta ja ripustaisivat pienet kätensä hänen kaulaansa niin kuin eivät olisi poissa olleetkaan.

En myöskään osaa olla pahoillani siitä, että Martyn ja Maggien hauraaksi kulunut liitto päättyi eroon, saamatta edes mahdollisuutta vahvistua jälleen ehjäksi. Se, että voin koskettaa Martya vapaasti ja hän koskettaa minua takaisin, merkitsee minulle enemmän kuin edes uskallan itselleni myöntää.

Lasken kortin viereeni penkille ja puristan Martyn polvea kevyesti vasemmalla kädelläni.

"Olen miettinyt, miten pääsemme tapauksessa eteenpäin", sanon hänelle. "Kahdessa viikossa nappaamme tappajan ja sitten sinulla on aikaa selvittää asiasi Maggien kanssa ja tavata tytöt."

Marty hymyilee. Hän laskee kätensä omani päälle ja pujottaa lämpimät sormensa sormieni lomaan.

"Rust", hän sanoo, enkä melkein pysty katsomaan häntä. "Ei minulla ole Maggien kanssa enää mitään selvitettävää. Mutta tytöt… heitä minulla on ikävä."

"Tiedän", vastaan hänelle.

Marty painautuu minua vasten penkillä, pidellen yhä kättäni. Annan hänen nojata olkaani, kun puhallan ilmaan viimeisen, sinisen savuvanan.

"Mennään sisälle, Marty", sanon hiljaa.

Nousemme penkiltä yhtä aikaa. Seuraan Martya sisälle, suljen oven jäljessäni ja kuuntelen, kuinka ensimmäiset sadepisarat osuvat kattoon yläpuolellamme.

Marty kietoo kätensä ympärilleni ja minä painan kasvoni hänen tukkaansa, enkä ajattele enää mitään.

[Kaarne]

En ole vieläkään korkannut itse fandomia, mutta tähän oli kieltämättä helppo päästä sisään. Tunnelma oli haikea ja kaunis ja sopi hyvin tällaiseen elokuiseen iltaan (vaikka paras aika varmaan olisikin ollut parin tunnin päästä, kun alkaa kunnolla hämärtää). Pidän siitä, miten paljon tässä tekstissä jätetään sanomatta, mutta kuitenkin siten, että lukija saa tunteista kiinni: menneisyydestä, ikävästä, hukatuista vuosista, vielä vähän haparoivasta rakkaudesta. Hahmot tulevat lähelle, vaikka eivät minulle entuudestaan kovin tuttuja olekaan.

Kaunis, herkkä teksti. Kiitos tästä. ❤️

[niiina]

Todella kaunis teksti!

Olen kyseisen kauden katsonut sekä taidan sen jopa itse omistaa (pitänee ottaa uusintakierros), joten hahmot oli kyllä minulle tuttuja. Kirjoitat kyllä todella upeasti, jäin oikeasti ihan lukemaan samaa lausetta välillä jopa kolmekin kertaa, koska ne tuntui niin leijuvilta. Vehka tuossa sanoikin todella hyvin, että lukija saa tästä irti valtavasti, vaikka kaikkea ei sanotakaan. Tässä oli paljon erilaisia tunteita ja ne oli tuotu tähän todella kauniisti - jopa haikeastikin.

Toki liiallisena hetin ystävänä minun on joskus todella vaikea kuvitella esimerkiksi näitä kahta oikeasti parina, mutta heti tekstin aloitettuani päätin heittää ne omat liialliset raamini sivuun ja hyppäsin tuohon tunteeseen mukaan.

Minusta oli myös mukavaa vaihtelua, että tässä kerrontatapa on tässä muodossa. Silloin saa monesti henkilön oikeasta ajatusmaailmasta paremmin kiinni.

“Olen miettinyt, miten pääsemme tapauksessa eteenpäin”, sanon hänelle. “Kahdessa viikossa nappaamme tappajan ja sitten sinulla on aikaa selvittää asiasi Maggien kanssa ja tavata tytöt.”

Marty hymyilee. Hän laskee kätensä omani päälle ja pujottaa lämpimät sormensa sormieni lomaan.

”Rust”, hän sanoo, enkä melkein pysty katsomaan häntä. ”Ei minulla ole Maggien kanssa enää mitään selvitettävää. Mutta tytöt… heitä minulla on ikävä.”

Voi kun toinen saa vielä varmistuksen siihen, ettei Marty ajattele Maggieta enää sillä tavoin. <3 Vaikka ei tässä tekstissä juuri tulekaan ilmi, että hän epäilisi, mutta silti minusta ihana kohta!

Nousemme penkiltä yhtä aikaa. Seuraan Martya sisälle, suljen oven jäljessäni ja kuuntelen, kuinka ensimmäiset sadepisarat osuvat kattoon yläpuolellamme.

Marty kietoo kätensä ympärilleni ja minä painan kasvoni hänen tukkaansa, enkä ajattele enää mitään.

Mulla tuli kyllä useita aww-ajatuksia näitä lukiessani. <3

Kiitos sinulle tästä upeasta tekstistä, oli ilo lukea. Vaikka tosiaan oli sitä angstia ja haikeutta - niin minulle jäi päällimmäisenä hyvä tunnelma sekä hymy. Kirjoitat todella hyvin.

[Thelina]

Vehka: Jotenkin tykkään tosi paljon tämän tyyppisestä tunnelmasta tähän fandomiin yhdistettynä ♥ Kiva kuulla, että aukeni myös fandomia tuntemattomalle (vaikka sitten ehditkin jo ainakin sen ekan jakson verran siihen tutustua ). Tuo on tosi kiva kuulla, että tunteet välittyvät hyvin, vaikkei kaikkea ääneen sanotakaan. Kommenttisi ilahduttavat aina, niin nytkin ♥ Kiitos ♥

niiina: Suosittelen kyllä uusintakierrosta tähän sarjaan, itse olin ainakin ehtinyt unohtaa suurimman osan tapahtumista, kun edellisestä katselukerrasta oli vierähtänyt varmaan viisi vuotta. Kivaa, että sysäsit het-lasit hetkeksi syrjään ja heittäydyit tarinan vietäväksi (itse varmaan pitäisi laittaa ne het-lasit vähän useammin päähän, jumitan ehkä vähän liikaa näissä slash-parituksissa). Mukava kuulla, että minäkertoja sopi tähän ja löysit monta kohtaa, mistä tykkäsit. Olen ihan hämmentynyt ihanista kehuistasi, kiitos kovasti kommentista! Tulin siitä todella hyvälle mielelle ♥

[hiddenben]

Oli heti tultava tänne lukemaan tämä True Detective -ficlet, kun pääsin jälleen näiden kahden makuun Ensinnäkin suuri hatunnosto sille, että lähdit rohkeasti kokeilemaan Rustin näkökulmasta kirjoittamista. Marty on ehdottomasti näistä kahdesta se lähestyttävämpi ja jokseenkin kevyempi henkilö, kun taas Rust on niin analyyttinen, että kirjoittaminen on heti haastavampaa, mutta mielestäni onnistut siinä hyvin!

Eniten yllätyin ehkä siitä, kuinka lempeä Rust sinun käsissäsi on – eikä se ole lainkaan huono asia! Pikemminkin se avaa ajatuksia erilaiseen hahmoanalyysiin kuin mitä olisin itse ajatellut. Rust on omalla tavallaan analyyttinen tässä ficletissä, mikä on tärkeää, mutta tässä ajatukset tulevat esille kovin pehmeänä tulkintana siitä, mitä Rust näkee ja kokee, lukee Martyn ilmeistä ja liikkeistä. Puhuessaan Rust nimittäin vetää minun mielestäni mutkat kovin helposti suoriksi, laukaisee totuuden melko tunteettomasti. Ja siksi, nopeana ajatusleikkinä: itse kirjoittaisin Rustin ehkä enemmän... suoraviivaisemmaksi, käyttäen enemmän faktapohjaisia lauseita ja vähemmän pehmeyttä, vähemmän... inhimillisyyttä? Sellainen Rust nimittäin mielessäni on - ihminen, joka asettuu usein oman itsensä ulkopuolelle ja näkee itsensä ja maailman ympärillään objektiivisesti kuin tutkija labrarotan. Silloin lauseista ja ajatustavastakin katoaa sympatia ja lempeys. Mutta toisaalta taas, jos peilaan sinun tulkintaasi Rustista siihen, miten hän puhuu, pidän siitä konfliktista, joka Rustin sisäisen ja ulkoisen viestinnän välillä on. Se tuo omanlaista syvyyttä ja monimutkaisuutta hahmoon, mikä on lukijalle erittäin mielenkiintoista!

Luin tämän kyllä suorana jatko-osana Valkoista kohinaa -tekstillesi (vaikka kovasti sanoit, ettei näin ole - I can't help myself ), sillä tässä on jotain sellaista lempeyttä, mikä välittyy jo jatkoficin viimeisistä osista. Pidän siitä, kuinka Marty ja Rust ovat tässä jonkinlaisessa symbioosissa tai ehkä ennemminkin synkronoidussa yhteydessä toisiinsa. He ymmärtävät toisiaan helposti, puhuminen ei ole vaikeaa tai häkeltynyttä vaan on vain tuo hetki heidän kahden välillä. Tästä välittyy siksi ihana rauha ja hetkellisyys, mistä kovasti pidän Erityisesti pidin tästä lauseesta:

Erotan sen kulmassa keltaisen aurinkovarjon ja palasen hiekkarantaa: ikkunan toiseen maailmaan, jossa ei ole sadetta, ei sumua eikä tuulta. Eikä surua.

Tässä oli jotain kovin kaunista ja tässä tulee esiin tuo Rustin lempeys, joka sinun kirjoittamana toimii erityisen hyvin. Samalla tavalla tuo lempeys tulee sydäntä sulattavalla tavalla ilmi tuosta viimeisestä lauseesta, kun Rust painaa kasvonsa Martyn hiuksiin - mikä kaunis kohta

Tämä oli todella kaunis ja lempeä - mutta samalla ajatuksia herättävä! - ficlet, kiitos tästä(kin) ♥

[Thelina]

hiddenben, mielenkiintoista lukea pohdintaasi Rustista! Täytyy kyllä sanoa, että hänen päänsä sisään on sen verran vaikea mennä, etten tosiaankaan tiedä, miten hänen ajatuksensa voisi parhaiten tuoda esiin niin, että hän olisi mahdollisimman IC. Senpä takia hänestä varmaan tuli käsissäni tavallista lempeämpi, mutta tuo huomiosi Rustin sisäisestä ja ulkoisesta ristiriidasta on kyllä todella kiinnostava, ja hauskaa että lempeys sitten sopiikin siihen yllättävän hyvin! Saat kommentissasi minut kuulostamaan paljon fiksummalta ja analysoivammalta kuin olenkaan, kun oikeasti kirjoitan vain mitä sattuu mieleen juolahtamaan, enkä ihan hirveästi analysoi ja ajattele

Kyllähän tämän voi lukea jatko-osana Valkoiselle kohinalle, ja itse asiassa nyt tajuankin paremmin, miksi näet nämä jatkumona - luit ilmeisesti ensin tämän ja sitten vasta Sadeverhon takaa -ficin ja itse kun kirjoitin ne eri järjestyksessä ja Valkoisesta kohinasta erillisinä, mieleen tulleina palasina, niin en heti ajatellut niitä sen jatko-osiksi. Mutta en kiellä lukemasta niitä siten, hauskaa huomata, että ne toimivat sillä tavalla!

Kiitos kommentista, olet niin ihana, kun jätät tällaisia pohdiskelevia kommentteja