Nimi: Pois pyyhi kyyneleeni
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: K11
Beta: -
Genre: drama, angst, lievä romance
Hahmot/Paritus: Padma/Lavender
Vastuunvapautus: Tytöt ovat Rowlingin, en saa tästä rahaa.
A/N: Tämä on jälleen niitä tekstejä joita olen pyöritellyt ja pyöritellyt useita kertoja, enkä ole vieläkään täysin tyytyväinen. Tuskin koskaan olen, joten nyt tämän kuitenkin julkaisen. Kommentoikaa toki. Osallistuu haasteisiin Femme10 ja Rare10.
~*~
Padma Patil katseli ulos ikkunasta. Oli sellainen sateinen kesäpäivä, joita tulisi olemaan myöhemmin vielä paljon lisää. Parvati ja heidän vanhempansa olivat lähteneet Kate-tädin luo jo aikaisin aamulla, eivätkä palaisi ennen iltaa. Padmalla itsellään oli ollut päänsärkyä, joten hän oli jäänyt suosiolla kotiin. Tädin ylienerginen olemus ei mitenkään helpottaisi kivistystä.
Silloin hän kuuli koputuksen. Ulkona satoi kaatamalla, eikä Padma uskonut kenenkään täysijärkisen olevan liikkeellä. Oven takana seisoi vaaleatukkainen tyttö -Lavender, Padma muisti- hänen siskonsa paras ystävä. Hänen silmänsä olivat punareunaiset ja suupielet alaspäin vääntyneet.
"Tämä on kamalaa, minun oli pakko tulla het- ai, sinä oletkin Padma. Hmm -, eh, onko Parvati siellä?" Lavender sopotti nopeasti, posket kevyesti punehtuen.
"Ei. Hän ei ole kotona", Padma sanoi katsellen kuinka rikkinäiseltä räystäältä valui vettä Lavenderin jo ennestään läpimärkään päähän.
"Ai", Lavender sanoi toistamiseen. Hänen poskeaankin pitkin norui vettä -vai oliko se vettä?
He seisoivat hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa. Laverder liikahti vaivaantuneena, ja avasi suunsa:
"No, minä- , minä kai sitten tulen myöhemmin takaisin", hän kääntyi lähteäkseen, jolloin Padma huokaisi vastentahtoisesti.
"Tule sisään, siellä on kamala ilma. Miten edes tulit?"
"Lensin. Kun lähdin ei satanut näin kovasti", Lavender naurahti vaisusti astuessaan sisään.
Padma hillitsi halunsa pyöräyttää silmiään. Niinpä tietysti: viisitoista vuotiaan rohkelikon tolkutonta spontaniutta. Nyt toinen sitten yritti olla vapisematta likomärissä vaatteissaan viileässä eteisessä, hammastaan purren ja hymyillen vaisusti. Mitä Padman pitäisi tehdä hänelle? Hän ei olisi tahtonut tehdä mitään, mitä se hänelle muka kuului, mutta hän oli laskenut toisen sisään.
"Voit käydä suihkussa jos haluat. Pyyhkeet ovat kylpyhuoneen kaapissa, kuten tiedätkin."
"Kiitos", Lavender hymyili taas. Padman suupielet vain nytkähtivät vaisusti, kun Lavender astui hänen ohitseen.
Korpinkynsi lähti hakemaan lisää päänsärkylientä (äidin keittämää, olisi hän kyllä osannut itsekin), mutta huomasi ikäväkseen sen loppuneen. Suihkun vaimea lotina kantautui hänen korviinsa yläkerrasta, ja hän mietti mikseivät he olisi voineet lähteä tädin luo joku toinen päivä. Äiti oli harkinnutkin sitä, kun Padma oli sanonut ettei tulisi mukaan. Ajat olivat levottomat, mutta Padma oli väittänyt kuusitoista vuotta täyttäneen noidan voivan olla muutaman tunnin yksin, ilman että kuolonsyöjät hyökkäsivät. Ei tosin aivan noilla sanoilla.
Hän kuuli märkien jalkojen tassuttelevan hiljaa keittiöön. Hetken Padma ajatteli vain jäädä istumaan, antaa tytön olla omissa oloissaan. Mutta päänsisäinen ikävä nalkutus esti häntä, puhuen jotain vieraanvaraisuudesta ja kohteliaisuudesta, joten hän joutui vääntäytymään ylös pehmeältä nahkasohvalta.
Lavender oli ottanut lainaksi Parvatin kaavun sekä kietonut tämän rohkelikonpunaisen pyyhkeen päähänsä turbaaniksi. Hän katseli parhaillaan seinälle taialla kiinnitettyjä perhevalokuvia kevyt hymynkare huulillaan. Oikeasti, miksi hän hymyili niin paljon?
"Minkä takia oikeastaan tulitkaan tänne?" Padma ei ollut aikonut kysyä sitä noin töksähtävästi, mutta sanat olivat karanneet hänen huuliltaan turhan liukkaasti.
"Halusin vain puhua siskollesi. Ei minulla muuta", Lavender vastasi näpräten karannutta hiuskiehkuraa.
"Asia oli varmaan tärkeä kun sinulla oli niin kiire. Voinko kertoa Parvatille mitä se koski?"
"Et varmaan, ei se ole edes kovin tärkeää. Minä -, minä vain tarvitsin jonkun jolle puhua."
Voi ei, ei kai hänen huulensa juuri värähtänyt? Jep, värähti se, ja nyt hän räpyttelee silmiään. Padmasta tuntui ettei hänestä todellakaan olisi sanomaan juuri nyt mitään lohduttavaa. Hän ei ollut hyvä toimimaan ihmisten kanssa hetkessä, hänen piti valmistautua ensin. Mitä mummi tekisi?
"Istu alas, niin minä keitän teetä. Sitten voit puhua minulle, jos siltä tuntuu", Padma sanoi, kuin lasketellen lorua ulkomuistista. Mutta Lavender ei sitä huomannut.
"Kiitos", ja taas se hatara hymy. Ei voi olla totta.
Seuraavan puolituntisen Lavender puhui, Padman yrittäessä kuunnella vaihtelevalla menestyksellä. Välillä hänen korvansa sieppasivat jotain sanojen tulvasta: joku poika johon Lavender oli kesällä ihastunut, kadonneita jästisyntyisiä, vanhemmat, koulu, kaiken kattava ahdistus. Padma nyökkäsi, unohtui tuijottamaan mitään näkemättömin silmin teemukia piteleviä hoikkia sormia, pinkeiksi lakattuja kynsiä, pientä leukaa tai lakkaamatta liikkuvia punaisia huulia, kunnes muisti taas räpäyttää silmiään ja kohottaa katseensa.
Lopulta hän oli hyvin helpottunut kun sade lakkasi, Lavenderin sanatulva tyrehtyi ja tämä saattoi lähteä kotiin. Kun tämä oli poissa, Padma muisti taas että hänen päätänsä särki.
~ * ~
Padma istui kirjaston viileässä nurkassa syventyneenä muodonmuutosten esseeseen. McGarmiva ei antaisi anteeksi jos hän hutiloisi. Raivoisa sade piiskasi ikkunaa tuulen ulvoessa linnan ulkopuolella. Ohimennen hänen ajatuksensa käväisi ulkona harjoittelevassa huispausjoukkuessa, mikä sai hänen olonsa tuntumaan vielä paremmalta turvassa sisällä.
Hän ei kuullut lähestyviä askeleita, ennen kuin ne pysähtyivät läheisen kirjahyllyn ääreen ja hento sireenin tuoksahdus saavutti hänen sieraimensa. Padma tunnisti tuoksun heti, tietämättä olenkaan miksi, ja kohotti katseensa pergamentista. Lavender seisoi selaamassa kirjojen selkämyksiä hoikalla sormellaan, huulet keskittyneesti raottuneena.
"Etsitkö jotain?"
Lavender hätkähti ja kääntyi katsomaan kuka häntä oikein puhutteli. Rentoutunut ilme palasi hänen soikeille kasvoilleen kun hän huomasi Padman.
"Ai sinä. Kyllä, itseasiassa sinä varmaan tiedät missä Eläinmuodonmuutokset II on?"
"Kyllä, se ei ole siellä. Se on minulla", Padma vastasi napauttaen kirjaa kynsillään.
"Tarvitsetko sitä vielä?" Lavender uteli kävellen hänen viereensä.
Padma vilkaisi tekstiään. Ei, ei hän oikeastaan enää tarvinnut. Enää tarvittaisiin hyvä lopetuskappale, jossa hän kokoaisi esseen. Lavender oli istunut hänen viereensä niin, että heidän polvensa hipoivat toisiaan. Seinälle ripustettu sir Edgarin muotokuva haukotteli.
"En tarvitse. Tässä", Padma ojensi painavan opuksen vieressään istuvalle tytölle.
Lavender kuitenkin jäi istumaan huultaan purren hänen viereensä. Padma odotti kulmiaan kohottaen oliko toisella asiaa, vilkaisi kelloaan ja nousi ylös. Hän oli luvannut Terrylle tulevansa seitsemältä.
"Ei! Odota", Lavender sanoi tarttuen häntä kädestä, "voisitko auttaa minua? Meidän pitäisi tehdä tämä jo huomiseksi."
Padma katsoi hetken suuria pyytäviä silmiä ja istui takaisin. Hiiteen Terry Boot.
~*~
Ulkona satoi suuria, pehmeitä lumihiutaleita. Kirjasto oli lähes tyhjillään, melkein kaikki olivat omissa tuvissaan takkatulen äärellä viltteihin kietoutuneina. Padmakin oli juuri lähdössä, kun näki Lavenderin astuvan esiin kulman takaa. Katseet kohtasivat hetkeksi, aivan hetkesi. Sitten Parvati seurasi ystäväänsä ja sai taas osakseen iloisen hymyn, säkenöivien silmien kaiken huomion.
Eikä Padma edes tiennyt, miksi se kirpaisi.
~*~
Padma käveli linnan hämärillä, hiljaisilla käytävillä. Oli kevät, eikä hän pystynyt nukkumaan vaikka kello oli vasta viisi aamulla. Hän oli liikkeellä luvattomasti, mutta se vain lisäsi ympäriinsä kävelyn viehätystä. Muotokuvat hengittivät hiljaa, kevyt tuulenvire leyhähti jossakin olevasta avonaisesta ikkunasta. Padma lähti seuraamaan raikkaan ilman viitoittamaa tietä, ja tullessaan lähemmäs hän kuuli myös heikon nyyhkäisyn.
Tyypillistä tuuriani. Padma tuumi katkerasti havaitessaan Lavenderin sykertyneen ikkunasyvennykseen, josta myös kostea ilma tulvi. Ei hän voinut jättää toista siihen itkemäänkään, joten hän astui reippaasti esiin ja sulki ikkunan. Lavender kohotti itkuiset kasvonsa häneen.
"Mitä sinä täällä teet?"
"Samaa voisin kysyä sinulta. Mikset ole nukkumassa rohkelikkotornissa?"
"E- en saanut enää unta, enkä halunnut herättää ketään."
"Miksi sinä itket?" Padma kysyi istuen Lavenderia vastapäätä.
"En tiedä. Se on ihan -, ihan tyhmä juttu", Lavender nieleskeli surkeana.
Padma pyyhkäisi äkillisessä hellyydenpuuskassa kyyneleet pois Lavenderin kasvoilta ja nosti häntä varovasti leuasta, että he pystyivät katsomaan toisiaan silmiin.
"Kyllä sinä voit kertoa", hän vakuutti.
"Mi-, minä jätin Ronin!" Lavender ulvaisi.
"Miksi sinä olet surullinen, jos kerran jätit hänet?", Padma kurtisti kulmiaan.
"No kun en ti- i- iedä! Hän pitää Hermionesta enemmän ja minä olin ihan tyhmä, ja taidan vihata häntä! Vihaan!"
"Hss. Ei hätää", Padma hyssytteli, mutta Lavender ei kuunnellut vaan riuhtaisi itsensä irti.
"Mitä Hermionessa on mitä minussa ei ole? Minä vihaan Ronald Weasleyta!"
Padmalle tuli mieleen parikin asiaa mitä Hermionessa oli enemmän, mutta ei sanonut niistä mitään. Sen sijaan hän veti Lavenderin rauhoittavaan syleilyyn ja mumisi hiljaa:
"Ron on ääliö, älä välitä hänestä."
"Niin... Hänhän oli sinun parisi joulutanssijaisissa, eikö vain?"
"Älä muistuta, se oli kamalaa. Hän ei huomioinut minua lainkaan ja mulkoili Hermionea koko ajan."
"Ja silti minä olin näin tyhmä", Lavender niiskahti.
"Jokainen on joskus", Padma sanoi.
He olivat hetken hiljaa. Padmalla oli suloinen ja lämpöinen olo, vaikka kivi jolla hän istui oli kylmä ja kova. Lavender ei enää nyyhkinyt, vaan halasi häntä lohdutusta hakien. Kun hän puhui ääni oli kuitenkin vain heikko kuiskaus, joka murtui ennen loppua:
"Miksi minusta silti tuntuu näin pahalta?"
Padma käänsi päätään kohdaten Lavenderin itketyt, kysyvät silmät. Hän tunsi putoavansa, tai ehkä hän heittääntyi tyhjyyteen itse. Ennen kuin edes tajusi mitä teki, hän suuteli kyynelten suolaamia huulia lempeästi, lohduttaen. Lavender takertui suudelmaan kuin hukkuva pelastusköyteen kietoen kätensä hänen hiuksiinsa.
"Auta minua unohtamaan", Lavender henkäisi.
Padma vastasi halukkaasti, teoilla, ei sanoilla.
~*~
"Anteeksi", Lavender kuiskasi suudelmien välissä. Huulet hipoivat olkapäätä palaten kaulalle solisluuta pitkin, eikä Padman tarvinnut kysyä miksi. Hellät pienet kädet omistivat jokaisen tuuman hänen vartalostaan, vaieten ja hiljaa.
Padma ei tiennyt milloin lohdutus vaihtui vain tarpeeksi olla toisen lähellä ahdistuksen purkamiseksi, milloin kaikki karkasi käsistä suudelmiin ja peiteltyihin henkäyksiin. Milloin heistä tuli enemmän kuin siskon kaveri ja kaverin sisko, vai olivatko he sitä vieläkään.
Kumpikaan ei sanonut rakastavansa, sillä se olisi vain rikkonut sen mitä heillä oli tänä keväänä ja kesänä, jolloin paita liimaantui selkään ja sumu söi kaiken. Kyseessä ei ollut rakkaus, kun Padma painoi jälleen huulensa Lavenderin omille hengittääkseen hänen hengitystään.
~*~
Tarvehuone oli täynnä puheensorinaa. Toisessa päässä harjoiteltiin kirouksia ja Padma huomasi tilaisuutensa koittaneen. Hän veti Laverderin hiljaiseen nurkkaan riippumattojen taakse, suojaan katseilta.Varmuuden vuoksi hän loitsi vielä vaimenous-loitsun, vaikka kukaan ei olisi kuullut muutenkaan.
Lavender laski kätensä hänen vyötärölleen ja koitti suudella, mutta Padma käänsi päänsä poispäin. Eikö toinen tajunnut? Miksi hän ei tajunnut?
"Me ei voida olla enää näin. Ei täällä. Tämä on nyt loppu."
Oli vielä pahempaa sanoa se kuin valmistella sitä päässään, mutta hän lohduttautui sillä, että se oli oikein. Eikö ollutkin? Padma puolusteli itselleen.Se oli oikein vaikka Lavender antoi käsiensä pudota hervottomina, ja kuiskasi:
"Mutta minä tarvitsen sinua."
Padma pudisti päätään ja naurahti yllättävän katkerasti, jopa omasta mielestään.
"Et sinä minua tarvitse. Etsi uusi stressilelu, johon voit purkaa kaiken pelkosi ja ahdistuksesi. En ole koskaan ollut sinulle enempää", Padma sanoo, ja melkein hymyilee tyrmistyksen sekaisen vihan kohotessa toisen kasvoille.
"Sinä et ymmärrä mitään!" Lavender sihahti harppoen kiivaasti poispäin.
Seuraavana päivänä Laverder roikkui entistäkin enemmän Parvatin kanssa ja Padma mietti lukittautuisivatko hekin kylpyhuoneeseen, pyytäen tarvehuoneelta ettei kukaan pääse sisään, eikä kuule mitään. Ajattelisiko hän Parvatia suudellessaan tätä, vai Padmaa? Oliko hän koskaan ajatellut Padmaa?
~*~
Padma rypisti kulmiaan. Lavender viittoili häntä seuraamaan, ja kääntyi kulman taakse. Merlin sentään, taistelu voisi puhjeta millä hetkellä hyvänsä. Padmalla oli muutenkin liikaa ajatuksia ahtaaksi käyneessä päässään; järkytystä ja epätodellisuuden tuntua lähinnä, ja nyt hänen pitäisi vielä puhua Lavenderin kanssa?
Padma seurasi häntä kuvakudoksen taakse.
Lavender tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häntä vetoavasti. Ei noita silmiä, Padma ei voinut hallita itseään niiden läheisyydessä. Ja nyt ne olivat vain parinkymmenen sentin päässä.
"Padma, ole minulle rehellinen", Lavender anoi, "minun on saatava tietää. Piditkö sinä minusta? Koskaan?"
"Ei sillä ole väliä. Nyt on sota", Padma sanoi yrittäen irrottautua tiukasta otteesta.
"Siksi sillä onkin väliä! Vastaa minulle", Lavender kirahti.
"Ei ole. Etkä sinä koskaan välittänyt minusta."
"Sinä hoet aina tuota samaa! Entä jos välitinkin!"
Padma jähmettyi. Lavenderin posket olivat kalvenneet raivosta, ja tämän silmissä oli kyyneliä. Ei taas, ei nyt. Tähän ei ollut aikaa. Mutta...
"Ethän", Padma kuiskasi järkyttyneenä.
"Kyllähän! Sinä se et välitä, minä tiesin sen!" Lavender lyyhistyi nyyhkyttämään lattialle.
Padma tuijotti eikä edes tajunnut käsiensä olevan nyt vapaat.
"Mene siitä! Jätä minut rauhaan!" Lavender jatkoi. Padma kirosi hormonit ja tytön ailahtelevan mielen. Kohta kaikkialla olisi kuolonsyöjiä, eikä Lavender kiroaisi kärpästäkään.
"Ehkä minä välitinkin."
Ääni tuntui kumpuavan jostain syvempää, ei Padman huulilta. Lavender nosti katseensa niiskahtaen. Padma polvistui pyyhkimään kyyneleet, siitä tuntui tulleen tapa. Käytävältä kantautui juoksuaskelia ja huutoa.
"Emmekö me voisi unohtaa? Siinä on liikaa kipua", Padma pyysi.
Lavender painoi huulensa hänen huulilleen ja kuiskasi niitä vasten:
"Hyvä on. Unohdetaan."
Sellainen oli heidän viimeinen suudelmansa.
