Otsikko: Kuin mikä tahansa päivä
Ikäraja: S
Genre: yleisdraama, oneshot
Haasteet:
Arkifest,
Parituksettomuushaaste ja
Eroon maneereistaHerätyskello soi taas liian aikaisin. Painan sen hiljaiseksi ja nousen sängystä kietoutuen aamutakkiin. Koen syyllisyyttä siitä, miten hyvältä hiljaisuus minusta kuulostaa. Se kuulostaa ajalta ennen sinua. Aika oli hyvää, mutten voi olla sinulle vihainen, sillä ilman sinua saattaisin retkahtaa taas. Olen viimeisen lasini jo kumonnut ja se on sinun ansiotasi. Silti aina aika ajoin kiristät hermojani, kun olet hankala ja tahdot jotain, mitä en voi sinulle antaa. Annan sinulle kuitenkin kiukuttelun anteeksi ja ehkä juuri siksi minun pitäisi osata nauttia hiljaisuudesta ilman syyllisyyden tuntoa. Uskottelen itselleni, että syyllisyys on tapa tuntea kaipuuta ja ikävää.
Menen keittiöön, jossa ei ole rumia muoviastioita pöydillä ja puuroa räjäytettynä mikroon. Näky on raikas tuulahdus elämääni enkä kehtaa ottaa aamiaista, etten pilaisi keittiön puhtaita pintoja. Keitän kahvia ja kuuntelen silmät kiinni keittimen porinaa nyt, kun kukaan ei huuda sen päälle.
Kello on vasta kahdeksan, mutta näin pitkään nukkuminen on minulle luksusta. Palaveriin on vielä kaksi tuntia aikaa eikä minulla ole kiire viemään ketään minnekään pois urani tieltä. Minun kuuluisi ottaa kaikki ilo irti tästä hetkestä ja niin yritänkin, mutta koen suurta halua istua matolle sinun laillasi. Olen kolmekymppinen ja istun matolla, vaikka modernisti sisustettu asunto on täynnä tuoleja.
Juon kahvini hiljaisuudessa ja pukeudun hiljaisuudessa. Meikkaan hiljaisuudessa ilman minkäänlaista häiriötä. Tunnissa oloni on niin sietämätön, että avaan ikkunan. Ulkona kirkuvat lapset saavat äänillään minut hengähtämään ja kotini tuntuu piirun verran normaalimmalta.
Kun lähden toimistolle, rappukäytävässä leijailee tuttu, ummehtunut haju. Odotan sinun kommentoivan asiaa kovaan ääneen, mutta sitten muistan, ettet olekaan paikalla. Toivoisin jopa, että olisit paikalla sanomassa jotain ikävää alakerrassa nuokkuvalle juopolle. Sinä saisit tehdä niin maailmassa, jossa kaltaisesi saavat kaiken anteeksi ja kaltaiseni saavat ikuisuuden kärsiä virheistään.
Käyn palaverissa, teen paperityöt ja soitan puheluita. Vastaan sähköposteihin, syön lounasta ja teen tilauksia. Viimeistelen työpäivän laskuttamalla asiakkaita ja hengähdän helpotuksesta tajutessani kaiken sujuneen samoin kuin jokainen päivä. Kaikki elämässäni ei näet pyöri sinun ympärilläsi.
Menen automarkettiin, jossa esitän, etten kuulisi, kun kärkäs täti antaa napakkaa palautetta myyjälle huonon näköisistä kevätsipuleista. Paheksun hiljaa ja ladon pussiin kuusi tomaattia. Päädyn tutkimaan läpi kaikki kaupan osastot, sillä huomaan ostosten tekemisen olevan mielekästä ilman sinua. Olet ihana ja hassu, mutta vaadit jatkuvaa huomiota. Se on vaikea yhdistelmä ruokaostosten kanssa. Jono kassalla liikkuu hitaasti ja minä nautin siitä, koska kukaan ei kuole tylsyyteen odotellessa. Viime tipassa päätän ostaa myös jäätelön ja näen kuinka viereisellä kassalla salaattia ostavan naisen naama vihertää kateudesta. Naisella on suurehkot reidet ja ostoksissaan pelkkiä kasviksia. Minulla on solakat sääret ja kermajäätelö. Tunnen lievää ylemmyyden tunnetta ja maiskautan itsekseni tyytyväisenä.
Teen ruokaa, jota sinä et koskaan söisi. Se on herkullista ja toivon, että alat vielä jonain päivänä pitää aurajuustosta. Mutta vaikka vanha lempiruokani teki paluun pöytään, olen jollain tavalla onneton. On jopa huvittavaa, että ruokailuhetki tuntuu liian hiljaiselta, kun joku ei jatkuvasti valita ruuan olevan pahaa.
Olen väsynyt, mutta päätän silti lähteä ystävieni kanssa lasilliselle, kun kerran pyytävät. Kiharran vaaleat hiukseni ja lisään maskaraa. Vedän ylleni mustan ihonmyötäisen mekon ja katselen itseäni peilistä. Vaikka sinä olet olemassa, se sopii minulle edelleen. Hymyilen peilikuvalleni ja lähden ulos itsevarmuutta hehkuen.
Kuppilassa ystävättäreni ovat kerääntyneet vanhaan vakiopöytäämme. Olen ilmeisesti myöhässä, jotain on jo tapahtunut. Pöydällä on lasinsiruja ja eräällä naisista vuotava haava kämmenessä.
”Mitä on tapahtunut?” kysyn istuutuessani pöytään. Tarjoilija käy lakaisemassa sirut ja tuo ystävälleni lisää paperia.
”Vahinko”, ystävä sanoo ja nauraa. ”Ei tässä mitään.”
Juon lasillisen punaviiniä ja toisenkin. Minulla on pitkästä aikaa hauskaa ja hetkeksi jopa unohdan sinut. Kello naksuttaa eteenpäin huomaamattani ja kun on aika lähteä, huomaan olevani vuosiin humalassa. Luulisi sen tuntuvan hyvältä, mutta jotenkin minua hävettää. Eihän minun pitäisi, ei kuuluisi. Menen taksilla kotiin, vaikka tytöt pyytävät vielä toiseen paikkaan. En kehtaa mennä, minun kuuluu olla kotona.
Kun hoipun asuntoon, huomaan ikävöiväni sinua. Näen kaikkialla sinun tavaroitasi ja minulle tulee lapsekas olo. Otan kaksi pehmoeläintä käsiini ja leikin niillä. Toinen esittää sinua ja toinen minua. Sinut viedään pois luotani ja minä-nalle jää yksin itkemään ja keittämään kahvia hiljaisessa keittiössä. Mietin, miksi nämä nallet ovat yhä täällä ja minua alkaa itkettää. Katson keittiön pöydällä olevaa veistä hieman liian pitkään ja käännän pääni pois. En voisi tehdä mitään sellaista, sillä sinä voisit nähdä jäljet.
Katson sänkyäsi ja minulla on kylmä, vaikka sisällä on kaksikymmentäkolme astetta lämmintä. Menen makaamaan sinun pieneen sänkyysi, johon mahdun vain jalat koukistaen. Nuuhkin tyynyä silmät kiinni ja kaivan esiin sen alle laittamani dokumentit huostaanotosta. Luen niitä ja minua raivostuttaa, ettei missään kerrota sinun olevani ainoa asia, mitä tässä maailmassa rakastan.
Kun aamulla herään sängystäsi jäsenet hellinä, jotain puuttuu edelleen. Asunto on kuolemanhiljainen.