Nimi: Teen niin kuin on oikein (koska sanoit niin)
Ikäraja: S
Hahmot/paritus: Severus(/Lily)
A/N: Siis eikä, löysin ihan vahingossa mun koneelta vuodelta 2012 peräisin olevan tiedoston, jonka nimi oli "(keskenkö) Severus". Nooh avasin sen katsoakseni, että mikä ihme tää on, ja löysin jonkun jännän tekstin, joka ei ollut ihan kamala
Pari pikkujuttua muokkasin, mutta pääosin tämä on tosiaan vuodelta 2012. En oikein tiiä, vastaako tää yhtään mun nykyistä kirjoitustyyliä, mutta ajattelinpa huvikseni julkaista joka tapauksessa.
Teen niin kuin on oikein (koska sanoit niin)
Tämä päivä ratkaisisi kaiken.
Se oli niitä asioita, jotka vain tiesi. Totta kai moni muu ajatteli varmasti samoin, tiesi sen päivän päättävän sodan, mutta minulle tunne oli lopullisempi. Tänään vihdoin voisin suorittaa tehtäväni loppuun saakka. Se ei tuntunut samalta kuin koulusta valmistuminen, hyvän kirjan loppuminen tai elämässä eteenpäin siirtyminen – hienolta ja samalla haikealta – vaan pelkästään helpottavalta. Vaikka olinkin sopeutunut rooliini, tehnyt mahdottomasta arkista, en silti odottanut mitään niin paljon kuin lopullista irti päästämistä.
Mutta ennen lopullista loppua minun tuli vielä tehdä roolini loppuhuipennus.
Sitä voisi kuvitella, että tuntuisi pahalta esittää pettävänsä kaikki, jotka todella luottivat sinuun. Mutta ei se tuntunut. Ehkä olin vain tullut turraksi sen kaltaiselle kivulle – tai ehkä tiesin, ettei ketään todella haitannut päästä minusta eroon. Ei kukaan ollut koskaan minusta välittänyt, ainoastaan siitä, mitä tein tai edustin.
Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, mutta sekin oli kestänyt vain häviävän hetken.
Ei, minä en tuntenut mitään, kun annoin kaikkien uskoa pettäväni heidät, vaikka todellisuudessa taistelin kahta kovemmin heidän puolestaan.
Vuodesta toiseen yritin uskotella itselleni, että taistelin niin kovasti, koska tiesin, että tein oikein. Tiesin, ketkä olivat hyviä ja ketkä pahoja. Mutta välillä uneni muistuttivat totuudesta: en minä omaa hyvääni halunnut suojella.
”Severus.” Pelkkä väräjävä kuiskaus. Suloinen henkäys kosketti käsivarttani; katseeni oli maassa.
”Lily.” Minä en kuiskannut, ääneni oli ruma ja karhea. Siksikö hän vavahti lähelläni?
”Kyllä sinä tiedät, mitä minä haluan sanoa.”
Katselin soran joukosta erottuvaa kiveä edessäni. Siinä oli lähemmin tarkasteltuna hyvin monta erilaista harmaan sävyä. Olisiko Lily vielä istunut vierelläni portaalla, jos olisin nimennyt kaikki sävyt karttaen hänen puheenaihettaan? Huokaisin tuskin kuuluvasti. Ei varmasti olisi.
”Severus”, hän kuiskasi uudestaan, nyt vaativammin. Hän tarttui kiinni käsivarrestani, ja hänen kätensä oli viileä. Ja pieni. Niin hento, sirot sormet, puristamassa käsivarttani haluten minun olevan samaa mieltä hänen kanssaan. Kyllä minä hänet tunsin. ”Severus.” Tällä kertaa sävy oli anova. ”Sinun täytyy ymmärtää. En halua menettää sinua, en tietenkään halua, kyllähän sinä sen tiedät. Olet paras ystäväni. Mutta se mitä teet on vain niin… väärin
. Etkö muka ymmärrä sitä?”
Suljin silmäni ja taistelin hymyä vastaan. Lily oli juuri kutsunut minua parhaaksi ystäväkseen. Eihän se niin paljon ollut kuin olisin halunnut, mutta se oli silti paljon. Minulle Lily oli kaikki
, ei vain ainoa ystävä, vaan myös paras ja jotain paljon enemmän. Ja hän oli sitä mieltä, että se mitä tein, oli väärin. Ja ei, en minä ymmärtänyt, miksi. Ei se poikennut mitenkään siitä, mitä Lilyn omat rohkelikkoystävät tekivät. Mutta suostuisin pitämään sitä vääränä, jos hän niin halusi.
”Olet oikeassa”, kuiskasin avaamatta silmiäni. Laskin käteni Lilyn käden päälle, jotta hän ei nostaisi sitä pois käsivarreltani. Kuinka huumaava olikaan se tunne, kun hän kosketti minua vailla inhoa tai katkeruutta. Halusin sitä lisää, mutta tiesin, että toiveillani ei ollut tapana toteutua.
