Nimi: Läpinäkyviä
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: kadettikoulu!modern AU; kohtalaisen kotoista arkidraamaa
Ikäraja: k11
Paritus: Lammio/Rahikainen (sivussa Määttä/Lahtinen)
Yhteenveto: Happy ever afterin jälkeen elämä jatkuu, ja se tarkoittaa mustasukkaisuuksien ja muidenkin totuuksien kohtaamista.
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Väinö Linnalle ja minä en tästä saa mitään.
A/N: Kadettikoulu-AU:sta
ficcilistauksessani. Tää jatkuu juonellisesti siitä mihin
Muutoksista (k11) jäi, joten ainakin se kannattanee lukaista jos AU ei ole ennestään tuttu. Saa kyllä minun puolestani lukea ilmankin. Kuka minä oon estämään.
LÄPINÄKYVIÄAsunto on harmaa ja hiljainen, kun Lammio avaa sen oven ja irrottaa Rekon hihnan, jotta se pääsee tutkimaan paikkoja. Askeleet kaikuvat kävellessä, ja Rekon tylppien kynsien rapina nostaa niskavillat pystyyn.
Asetelmassa on jotakin elokuvamaisen – tai roskatelevisiomaisen – pahaenteistä ja dramaattista, ja hän ravistaa sen pois.
Samat kengät, sama epäjärjestys.
Naurettavaa.
Pari pahvilaatikkoa on auki, mutta mitään ei erityisemmin näytä olevan purettu. Vilkaisu keittiöön paljastaa, että niistä on taidettu etsiä lähinnä kahvinkeitintä. Sitä huonompaa, jonka Rahikainen hamstrasi edellisestä asunnostaan, ja jonka Lammio on päättänyt heittää menemään sillä sekunnilla, kun saa tuotua tänne omat tavaransa.
Keittiön kaapit ovat kaikki tyhjiä lukuun ottamatta yhtä, johon on aseteltu sievään riviin avaamaton Kulta Katriina -paketti, suodatinpusseja ja suolapurkki. Tiskipöydällä on kaksi rasvatahraista noutopizzalaatikkoa, ja sen alakaapin nuppiin sitaistu muovipussi kolisee tyhjistä oluttölkeistä. Jääkaapissa on kelmeän valon alla yksinäinen voipaketti ja täyden tuntuinen kauramaito.
Aterimet ja astiat ovat mitä ilmeisimmin yhä jossakin pakattuna, mutta tiskikaappia avatessa Lammiota tervehtivät Rahikaisen viisi eriparista kahvimukia, joissa kaikissa on erilainen muka-vitsikäs ja enemmän tai vähemmän härski teksti tai kuva. Lammio ei osaa päättää, haluaisiko mieluummin heittää mukit muka vahingossa parvekkeelta kadulle, vai vain piilottaa ne jonkin astiakaapin perukoille unohduksiin.
Hän tajuaa jäystävänsä leukojaan, ja vaivalloisesti hän pakottautuu lopettamaan liikkeen.
Hän tiesi, että täällä näyttäisi jokseenkin tältä. Hän tuntee Rahikaisen. Eikä tänne ole vielä tuotu
hänen tavaroitaan vielä ollenkaan, ei tuoda vielä pariin viikkoon.
Huoneet eivät näytä siltä, että niissä asutaan. Tai edes siltä, että niissä pian
ruvettaisiin asumaan. Juuri edellisenä iltana hän vakuutti useampaan otteeseen, että kaikki muuttoon liittyvä on järjestetty, että kaikki on hoidossa, että apua ei tarvita. Eikä tarvitakaan, mutta eilisen passiivisaggressiivisen huokailun jälkeen hän olisi mielellään tänään saapunut asuntoon, jossa olisi edes hiukan yritetty.
Tämä on erittäin väliaikainen tilanne, mutta se ei tarkoita, että Lammion tarvitsisi pitää tästä.
Eikä hän
pidä tästä.
Suolapurkki ja kahvipaketti. Pizzalaatikot levällään, tölkkipussikin kaapin ulkopuolella.
Ja kun hän seuraa Rekoa toiseen makuuhuoneeseen, näkee hän ensimmäisenä Rahikaisen ja Määtän nukkumassa paljaalla runkopatjalla lusikassa.
Tarpeeton mustasukkaisuus kouraisee Lammion jo valmiiksi kireää mieltä. Se ärsyttää häntä entisestään, koska hän
tietää Määtän olevan varattu.
Tietenkään se ei tarkoita mitään, että muuttokaljoittelun jälkeen Määttä ja Rahikainen ovat nukahtaneet rinnakkain. Vanhat inttikaverit. Vuosikausia kämppäkavereinakin. Täysissä pukeissa, mutta silti, jotenkin kun he Lammion katsoessa makaavat niin huolettomasti toistensa tilassa, lusikassa, koskien…
Mieleen muistuu jokin Rahikaisen ohimennen heitetty vihjailu jostakin, mitä ehkä vuosia sitten on tapahtunut tai ollut tapahtumatta, Lammio ei tiedä eikä ylpeys kai koskaan anna kysyä, joten hän tyytyy kiskomaan sälekaihtimen ylös ja potkaisemaan runkopatjaa ehkä hiukan turhan lujaa herättääkseen sillä kuorsaavat miehet.
”Huomenta”, hän tokaisee.
Rahikainen säpsähtää ja murisee jotakin, siristää silmiään ja yrittää katsoa hänen suuntaansa avaamatta silmiään liikaa kirkkaassa valossa. Ei näytä syylliseltä, mutta mitäpä hänestä koskaan tietää. Hän huitoo sokeasti Lammion pohjetta, ja ärtymyksestään huolimatta Lammio kyykistyy lähemmäs. Tässä asennossa Rahikainen yltää ottamaan häntä kädestä kiinni, ja hän painaa huulensa Lammion rystysille. Suuttumuksen pahin terä sulaa, ja sen tilalle jää haikeus.
”Tuu tähän”, Rahikainen kuiskaa siirtyen keskemmälle patjaa niin, että reunalle jää juuri ja juuri ihmisen levyinen tila. Määttä ynähtää epäselvästi hänen takanaan, mutta siirtyy Rahikaisen liikkeen mukana.
Lammio tuntee itsensä kömpelöksi käydessään Rahikaisen kanssa lusikkaan. Hän on hyvin tietoinen siitä, miten lähekkäin he ovat; Rahikainen kiertää käden hänen vyötärölleen ja suutelee laiskasti niskaa, kiehnää kasvojaan hänen hiuksiinsa. Heidän jalkansa ovat lomittain, ja siinä on toisaalta hyvä ja kodikas olla, mutta suoraan Rahikaisen selässä kiinni on ylimääräinen ihminen. Olkoonkin, että kyseessä on vain Määttä, joka tietää heistä ja joka on ollut Lahtiselle uskollinen paljon kauemmin kuin Rahikainen Lammiolle. Määttä, joka ilmeisesti on aivan yhtä hereillä kuin Rahikainenkin, vaikkei ole vielä sanonut yhtään kokonaista sanaa. Lammio yrittää keskittyä Rahikaisen kosketukseen ja tyytyväiseen hengitykseen, muttei millään pysty rentoutumaan.
”Työ tulittaki molemmat”, Rahikainen kommentoi Rekon kynsien rapistellessa yhä paljaalla lattialla.
”Niin”, Lammio sanoo kiusaantuneesti.
Reko kiertelee patjaa ja sillä lojuvia ihmisiä, nuolaisee Rahikaisen otsaa ja tuuppaa Lammion korvaa kuonollaan. Rahikainen nauraa hiljaa ja pitelee tiukemmin Lammiosta, kun tämä äännähtää vastenmielisyyttä. Reko kiertää toiselle puolelle patjaa ja käy ilmeisesti tuhahtaen makuulle höngittyään ensin aikansa Määtän yllä.
Lammio ummistaa silmänsä, ja hiljalleen, hitaasti, hän tuntee sykkeensä tasaantuvan. Rahikainen on hengityksestä päätellen puoliunessa jälleen. Tuntuu melkein normaalilta, ja jokin osa Lammiosta ei halua hetken tuntuvan normaalilta. Pitäisi miettiä millaista ilmettä näyttää ja kenelle. Kaikki on liian
esillä.
Hän on.
Hänen jäykän ajatuksenjuoksunsa katkaisee Määttä, joka venyttelee niin että patja narisee ja nivelet rutisevat ja poksuvat.
”Mitä vittua”, Rahikainen nauraa äänille ja nousee istualleen. Määttä vain haukottelee seesteisen näköisenä ja rapsuttaa viereensä muka vaivihkaa siirtynyttä Rekoa korvan takaa ja leuan alta. Nyökkää Lammiolle tervehdykseksi kuin ei ihmettelisi tilannetta vähääkään, ja Lammio soimaa itseään siitä, että ajattelee edelleen tällä tavalla.
”Juokkos sinä Lammio kahavia”, Määttä kysyy.
Lammio nyökkää.
”Sie saat keittää ko rupesit”, Rahikainen osoittaa Määttää sormella, ja Määttä pyöräyttää silmiään kömpiessään ylös. Hän vaihtaa keittiöön mennessään Lammion kanssa katseen kuin tahtoisi sanoa sillä jotakin luottamuksellista, eikä Lammio tiedä, miten suhtautuisi siihen.
*
Lammio on huonolla tuulella.
Rahikaisella on pari arvausta sille, mikä häntä vaivaa. Muutto nyt tietysti, ja siihen varmaan osin liittyen myös eilisiltaiset kahvit äidin kanssa, joista hän kertoo aikanaan lisää sen verran kuin kertoo. Harvoin Lammion perhepäivällisistä on jälkeenpäin mitään hyvää kerrottavaa, eikä ole Rahikaisen paikka ruveta arvioimaan tai kyselemään liikoja.
Ne ovat asioita, joita ei ruveta käsittelemään autossa. Ei varsinkaan silloin, kun he eivät ole kahden.
Mutta Lammio on huonolla tuulella, ja koska hän on Lammio, ja koska Rahikainen on Rahikainen, purkaa hän huonoa tuultaan tiuskimalla Rahikaiselle aina, kun Rahikainen tekee jotakin hänen mielestään väärällä tavalla. Ja koska Rahikainen on Rahikainen, tiuskii hän vastaan samalla mitalla, koska Lammio tuntee hänet, eikä Rahikainen muutenkaan ole tehnyt mielestään mitään väärää. Helvetti, pahemminhan Lammion kalsarit olisivat rullalla, jos he
olisivat ruvenneet toden teolla sisustamaan uutta kämppää Määtän kanssa.
Määtän kunniaksi Rahikaisen on sanottava, että hän ei puutu heidän jäkätykseensä sanoilla sen enempää kuin ilmeillä. Niin seesteisenä hän istuu koko matkan asemalle, että melkein luulisi, ettei hän kuule tai ainakaan kuuntele heitä lainkaan. Siksi kai Lammio unohtaa olla vieraskorea, ja koska Rahikainen on Rahikainen, on hänen pakko vittuilla siitä hänelle erikseen, ja tietysti Lammio kiehahtaa siitä entistäkin huonommalle tuulelle, ja Rahikaisella olisi melkein hauskaa, ellei häntäkin vituttaisi. Eilisillasta asti ollut levoton olo, ja nyt sen päällä on kevyt krapulanpoikanen ja tulevien kurkkusalaattipolvien taatusti eniten vihaama kapiaismulkku.
He pääsevät asemalle. Määttä menee menojaan. Hetken autossa on hiljaista, vain vilkku nakuttaa. Rahikainen nojaa ohimoaan ikkunaan.
Lammion ryhti on yhä tarkka ja ote ratista säntillinen, mutta jokin hänessä on jotenkin enemmän auki nyt, kun Määttä ei enää ole paikalla. Rahikainen tietää – tai ehkä tietäminen on sentään liian röyhkeä sana, mutta hänellä on silmät päässä ja hän tuntee Lammion – että sille on syy, tai syitä, yksipuolisia ja turhia ja typeriä, eikä hän jaksa – ei nyt, ei
taas – käydä keskustelua siitä, uskaltaako Lammio luottaa hänen ystäviinsä. Kun muutenkin jo tuntuu siltä kuin hänestä olisi repäisty valtava rupi irti liian aikaisin.
”Pittäisköhän miun soittaa”, hän mutisee puoliksi itsekseen.
Lammio vilkaisee häntä.
”Isselle”, Rahikainen tarkentaa. ”Siitä.”
Lammio tuhahtaa epäuskoisena.
”Totta kai soitat. Mikä kysymys tuo on.”
”Mikä. Ko ei sekkään”, Rahikainen irvistää, ”tai äh.”
”Totta kai sinä soitat, se kuuluu
asiaan – vastasitko sinä eilen mitään?”
”No ehämmie mittään ko mitä helevettiä mie – mittään sanottav – siekö oisit soittanu samoin tein, niinkö?”
Lammio mulkaisee häntä, ja Rahikainen tuntee jo nyt myötätuntoa niitä kakaroita kohtaan, jotka aikanaan joutuvat hänen käskytettäväkseen siellä, mihin hän ikinä päätyykään käskyttämään.
”Se
kuuluu asiaan.”
”
Kuuluu asiaan, voi hyvvää päivää. Mitä vittuu.
Kuuluu asiaan.”
Lammio ajaa hänet uudelle kämpälle jonkin laatikonpurkutekosyyn varjolla ja menee itse vanhalle asunnolleen kiihdyttäen parkkipaikalta niin äkäisesti, ettei Rahikainen voi olla naurahtamatta ilkeästi perään keskisormi pystyssä. Lammio osaa olla niin helvetin läpinäkyvä.
*
Rahikainen soittaa ovikelloa tullessaan Lammion asunnolle muutamaa tuntia myöhemmin. Kilahdus riipii Lammion mieltä, mutta oikeastaan hän on siitä kiitollinen – Rahikainen tulee yleensä ilmoittamatta ja omalla avaimellaan. Ovikelloa hän soittaa nykyään vain silloin, kun tietää Lammion olevan huonolla tuulella, vielä varmemmin silloin kun tietää olevansa itse siihen syypää.
Mutta onko hän.
Lammiota ärsyttää. Hän on tällaisen yläpuolella. Tämä on niin…
Hän ravistaa päätään, huokaisee ja avaa oven.
”Hei.”
”Terve”, Rahikainen sanoo. Katsoo häneen, katsoo eteistä, Rekon heiluvaa häntää, astuu sisään ja potkaisee kengät jaloistaan. Menee olohuoneeseen, käy sohvalle, rapsuttaa Rekoa korvan takaa hajamielisesti.
Ja on sitten siinä.
”Mitäs”, Lammio puoliksi kysyy ja puoliksi kehottaa, kun Rahikainen ei sano mitään. Rahikaisen katse poukkoilee hetken, asettuu sitten Lammioon.
”Määttä just pisti matkalla viestiä, pääs kunnialla sinne Tampesterriin.”
Lammio ei sano mitään, hän ei
sano mitään, eikä hän helvetti vie ainakaan
ajattele mitään tai ole ensi töikseen
lähelläkään sähähtää mitään pikkumaista tai myrkyllistä. Rahikainen kallistaa päätään sen näköisenä, että Lammion ilme puhuu enemmän kuin tarpeeksi, ylähuuli koholla niin kuin olisi valmiina palaamaan aamupäiväiseen vittuiluun.
”Soititko sinne”, Lammio kysyy, ennen kuin Rahikainen ehtii avata suutaan.
Rahikainen lysähtää. Huokaa. Nojaa päänsä selkänojalle, sulkee silmänsä ja nyökkää. Näyttää epätietoiselta, hämmentyneeltä, ja se on niin vieras ilme Rahikaisella, että Lammiota kiusaannuttaa. Hän huoahtaa ärtymystään pois ja istuu Rahikaisen viereen.
”Se”, Rahikainen aloittaa, lopettaa, huokaa. Lammio kohottaa kulmiaan, ja Rahikainen koettaa uudestaan.
”Miehä en ollu puhunu sen kanssa sen joulun jäläkeen”, hän sanoo. Hän avaa silmänsä ja pitää katseensa katossa. ”Melekein ootti että se ois ollu semmonen mulukku ko mitä äiti siitä puhhuu.”
”Eikö se ole vain hyvä? Että hän ei ole?”
”No ko ei siihe oikein ossaa suhtautuu. Mut eikkai siinä. Lupsakka äijähän tuo on.”
Lammio nyökkää. Kulmat pyrkivät kurttuun, kun hän yrittää ymmärtää.
”Onko kaikki – ”
”Se pyys minnuu kummiks”, Rahikainen täräyttää hänen päälleen. Hän naurahtaa melkein hysteerisen kuuloisesti. ”Sano että pittäähän se jonkun kattoo ettei poika toista isseesä virheitä, ja mie, mie helevetti että kelle tää oikeen luulee puhuvansa”, Rahikaisen ääni tasoittuu hänen päästessään tarinankerronnan makuun, murre käy leveämmäksi, ja hän hymähtääkin jo rennommin, ”ja sannoinki sille että tiiäppä sentää ihtekki mikä paska out ollu.”
”Et sanonut”, Lammio sanoo pöyristyneenä.
”Sanoin sanoin, kyllä sanoin, ja se ossaa kyllä ottaakki tuommosen ko hyvin tietää mitä on tehny”, Rahikainen virnistää toisella suupielellä. ”Ja mie, ah. Nii.”
Rahikaisen ilme käy taas kummallisen eksyneeksi.
”Niin”, Lammio sanoo kohta, kun hän ei jatka. Keskittyy tärkeimpään uutiseen, jonka Rahikainen heitti tarinansa tieltä syrjään. ”Sinua pyydettiin kummiksi.”
Rahikainen havahtuu, huokaa. Katsoo Lammiota.
”Pyyettiin joo. Ja mie, mie sanoin että mie tuun. Suostun. Että don Rahikainen tässä vaan päivää.”
”Donin kanssa käytetään etunimeä, ei sukunimeä”, Lammio korjaa automaattisesti.
”Ei se muksu sitä tiiä. Ja sitä paitti – ”
”Kuulutko sinä kirkkoon?”
Rahikainen räpyttää hämmentyneenä silmiään Lammion kysymykselle, ennen kuin tajuaa, mihin se liittyy. Hän nyökkää.
”Emmie koskaan oo muistanu erotakkaa. Nii senki puolesta tosiaan sitte. Nii.”
”Hyvä”, Lammio sanoo, hymyilee melkein itsekin. ”Hyvä.”
”Enkä mie yhtää aatellukkaa. Vittu sentää. Emmie ois siinä hetkessä tajunnu jos oisinki. Se vaan kysy ja mie vaa että joo joo totta kai mie.” Rahikainen pudistaa päätään ja katsoo Lammiota, nojaa viimein lähemmäs.
”Mie tuota. Mie en sanonu sille siusta mittään. Mutta”, Rahikainen vetää syvään henkeä ja kohentaa asentoaan. ”Mie mietin että. Että oisit sie halunnu tulla seuraks. Sinne ristijjäisiin sitte ko ne on.”
Lammion suu kuivuu.
”Missä – ”
”Joensuussa.”
”Missä
ominaisuudessa”, Lammio kysyy.
Rahikainen katsoo häntä, ja hänen hymynsä on hämmennyksen ja jännityksen keskeltä pehmeä, melkein haavoittuvainen. Toiveikas.
”No missä ominaisuuvessa siulle soppii. Sie soat päättää. Jos halluut.”
”Että niin kuin – ”, Lammio takeltaa.
”Että jos sie halluut nii. Yhessä. Poikaystävänä”, Rahikainen lausuu ensi kertaa ääneen sanan, jonka Lammio teki todeksi jo edellisenä iltana. Se kuulostaa omituiselta. Ei sellaiselta sanalta, jolla Lammiota kuvaisi. Hän ei ole varma, onko koskaan ollut erityisen poikamainen edes lapsena.
Mutta ei se väärältäkään tunnu. Ei väärältä lainkaan.
”Mutta voijaan myö siis männä niikö muuten vaanki tai – ”
”Minä tulen”, Lammio keskeyttää.
”Minnuu pelottaa että sie nuin kovin tästä kiihotut”, Rahikainen härnää, koska totta kai hän härnää. Häntä hermostuttaa. Hän on joskus aivan ihmeellisen läpinäkyvä. Lammio tuhahtaa, mutta lähinnä näön vuoksi. Koko päivän hiertänyt ärtymys ei kalva häntä enää.
”Minä tulen”, hän sanoo uudestaan. ”Näin. Kumppanina. Onko se – ”
”Ei sielä oo kellään varraa sannoo mittään mistään”, Rahikainen tokaisee niin painokkaan viileällä äänellä, että Lammio melkein hätkähtää.
Sitten Rahikaisen ilme lämpenee taas. Hän näyttää toiveikkaalta ja koko ajan varmemmalta, kun hän ottaa Lammion käden omaansa, vie sen kasvoilleen ja pyyhkäisee rystysiä huulillaan. Niin varmalta, että ajatus tuntuu Lammiostakin hetki hetkeltä paremmalta, oikeammalta. Hän puristaa Rahikaisen kättä omassaan, ja Rahikainen virnistää hänelle hampaat välähtäen.
”Pääset sieki tojistammaan.”
