Fandom: Suomea lohikäärmeille
Ikäraja: S
Tyylilaji: fluffy
Paritus: Leo/Tim
Haaste: Fluffy10 #4 sanalla räsymatto.
Vastuuvapaus: Hahmot ja miljöö kuuluvat Briitta Hepo-Ojalle enkä minä hyödy tästä ropoakaan.
A/N: Suloiset poitsut, pakko oli taas kirjoittaa heistä ja lohikäärmeestä. Muh ♥︎
Kaiken muotoiset kommentit antavat hirmusti iloa! ♥︎
Me kaksi ja lohikäärme
Kävelin keittiöön, meidän
yhteiseen keittiöön. Ajatus teki minut aina hirveän onnelliseksi. Huomasin jälleen hymyileväni typerästi ja joka toinen askeleeni ei ollut askel ollenkaan vaan pikemminkin hypähdys. Leo taas ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Hän osoitti kohtalokkaasti lattiaa, jota peitti keltainen räsymatto. Kaneli oli tuonut sen tänään. Katsoin mattoa, Leoa ja taas mattoa. En ymmärtänyt, mikä oli ongelmana.
”Mistä tämä on ilmestynyt?” Leo kysyi syyttävästi.
”Se oli tuparilahja mun tädiltä. Etkö sä pidä siitä?” kysyin aika pahoillani. Minusta matto oli sievä ja käytännöllinen. Se oli pehmeä ja eristi hyvin kylmää. Minä ainakin mieluummin tassuttelin paljain jaloin mattojen päällä kuin jäätävillä lattioilla, ja jos maton sai ilmaiseksi, niin vielä parempi.
”Se on keltainen”, Leo sanoi. Se oli totta, mutta ei räsymatto ollut
vain keltainen. Siinä oli myös ruskeaa ja valkoista, mutta keltainen tietysti korostui eniten. Se tuo aurinkoista pirteyttä keittiöön. Niin siskoni Kaneli oli sanonut, kun olimme kantaneet tavaroita, ja olin hänen kanssaan samaa mieltä.
”Sähän pidät keltaisesta vai etkö enää pidäkään?”
”Pidän...”
Sen vastauksen myötä Leon käytös vaikutti entistä kummallisemmalta.
”No, mikä siinä sua sitten risoo?” kysyin jo aika kärsimättömästi. Leo pani kätensä puuskaan ja käänsi katseensa pahantuulisena ikkunaan päin. Minua kismitti. Leo oli tavallisesti hyvin mutkaton. En ymmärtänyt, mitä hänellä oli keltaista räsymattoa vastaan. Sehän oli söpö! Kiukunpuuskassani päätin hankkia toisen, huomattavasti minua hienostuneemman mielipiteen saamastamme lahjasta. ”Lohikäärme!”
Kuului pienten kynsien rapinaa, kun oikukas lemmikkini loikki paikalle. Se oli hyvin pieni ja kitukasvuinen otus, jolla oli ruttuiset siivet ja pistävän vihreät silmät.
”Meillä on uusi matto”, esittelin lohikäärmeelle. ”Mitä mieltä olette?”
Lohikäärme katsoi minua nyrpeästi. Ilmeisesti kysymykseni oli niin jonninjoutava, että elukka otti sen loukkauksena. Tällainen tuhlasi sen kallista aikaa. Olin epäilyksettä keskeyttänyt lohikäärmeen rakkaimman harrastuksen: huonekalujen pureskelun.
”Tepsutelkaa vähän”, maanittelin. ”Miltä se tuntuu, onko se teidän arvollenne sopiva?”
Silmäkulmastani huomasin, ettei Leo osannut pidätellä huvittunutta hymyään. Hänellä oli mennyt pitkän aikaa tajuta, miksi puhuttelin lohikäärmeen kaltaista rääpälettä kuin kuninkaallista. Minulle se oli jo täysin luontevaa. Nyt Leo onneksi jo taisi etiketin. Hän tiesi, että lohikäärmettä tuli puhutella kohteliaasti eikä sinunkauppoja tehty koskaan. Kaipa sitä oppi väkisinkin, jos mieli pitää sormet ominaan. Hyvä niin, sillä me emme olleet niin varakkaita, että olisimme voineet kustantaa hurjistuneen lohikäärmeen aiheuttamat kosteusvahingot.
Lohikäärme tuli matolle ja kieri siinä hetken. Onneksi se oli puhdas ja kullanhohtoinen. Sitten lohikäärme repi maton reunaa hampaillaan tehden siitä entistä räsyisemmän. Tämän huolellisen toimituksen jälkeen se tuprautti nenästään valkoisen poutapilven. Se oli suotuisa merkki. Lohikäärme diggasi matosta.
”Kiitos, mielipiteellänne on meille suuri merkitys”, sanoin kohteliaasti. Lohikäärme hyppelehti tiehensä ja suuntasi vessaan. Äänestä päätellen se oli alkanut natustella antaumuksellisesti suihkuverhoa. Käännyin kohti Leoa. ”Jopa lohikäärme tykkää siitä, ja sä, jos kuka tiedät, miten vaikea sitä on välillä miellyttää! Joten sä saat luvan opetella pitämään tästä matosta.”
”Ei tässä ole kyse matosta”, Leo sai viimein puuskahdettua. Kohotin toista kulmakarvaani. Se ei nimittäin kuulostanut tippaakaan uskottavalta.
”Ai, ei vai?”
”Ei. Se on kiva. Mä vaan – mä luulin, että sä hankit sen yksinäs”, Leo mutisi, ”ja se harmitti mua, koska me sovittiin, että sisustetaan tää mesta yhdessä.”
Leo painoi tuhkanvaalean päänsä ja vältteli katsettani. Hänen poskensa olivat punehtuneet. Leoa nolotti. Turhautuneisuus haihtui minusta yhtä helposti kuin joku olisi puhaltanut pölynhaituvat päälaeltani. Menin lähemmäs ja pukkasin Leon päätä hellästi omallani. Kun se ei saanut häntä unohtamaan omaa, kuvitteellista kömmähdystään, kehystin Leon kasvot kämmenteni väliin ja suukotin häntä. Minun piti vähän varvistaa, että ylsin mukavasti Leon huulille. Tein sen niin monta kertaa, että Leon kädet laskeutuivat kylkiä vasten ja sieltä ne nousivat hitaasti minun vyötäisilleni. Me pussailimme paljaat kantapäät räsymattoa vasten keinahdellen. Sydämeni teki huimapäisiä kärrynpyöriä. Onni oli suurta ja pakahduttavaa.
”Kyllä me sisustetaankin”, vakuutin hiljaa, ”mutta kai sä tiedät, ettei viimeinen sana ole kummallakaan meistä.”
”Sä puhut lohikäärmeestä”, Leo huokaisi tuskastuneena ja kurtisti tyytymättömästi kasvojaan. Minun hymyni oli kuitenkin iloinen. ”Se ei tunnu ihan reilulta. Lohikäärmeen nimeä ei lue sopparissakaan.”
”Älä vain sano sitä tuon kuullen”, suhahdin ja virnistin perään. ”Tai se pääsee taas sun korvien makuun.”
Leo puhahti. Minä hipsutin sormeni hänen niskalleen ja halasin. Leo tuoksui keväiseltä metsältä niin kuin aina. Sen siitä kai sai, kun vietti niin paljon aikaa hiidessä. No, minä en valittanut. Tuoksu oli ihana. Se muistutti minua aina kodista ja rakkaudesta. Hyrisin ääneen tyytyväisyyttäni.
”Kun sä pidät tuommoista ääntä, musta tuntuu kuin mulla olisi kaksi lemmikkiä eikä yhtään poikaystävää”, Leo tuumiskeli. Hyrisin lujemmin ja kiehnäsin häntä vasten. Leo tyrski ja rutisti minua.
”Ei me olla enää poikaystäviä”, minä ilmoitin. Kun Leo äännähti hellyttävän huolestuneesti, jatkoin härnäten:
”Me ollaan toistemme avopuolisoja nyt!”
”Hyi helvetti”, Leo kauhisteli. ”Älä vain sano noin mun porukoiden edessä tai me ei saada niiltä enää ikinä rauhaa.”
Minua nauratti, kunnes ei enää naurattanutkaan.
”Sama pätee Kaneliin”, sanoin. Kaneli oli jo valmiiksi aivan liian innokas työntämään päänsä asioihini enkä halunnut rohkaista häntä millään vakiintumisideoilla. Sisko saattaisi vaikka poksahtaa häähömpötyksissään. Onneksi minä ja Leo olimme yksimielisiä siitä, ettei sellainen ollut vielä ajankohtaista. Tärkeintä oli nykyhetki, ja se oli meille ihan riittävän jännittävä, kun kämppää asutti me kaksi ja yksi tuittupäinen lohikäärme.