Nimi: Hallitussa kaaoksessa
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: sallittu
--
Heräsin aamulla auringon polttaviin kosketuksiin kasvoillani. Patja oli muhkurainen ja tyyny koottu satunnaisista vaatteista, joten mikään ei houkuttanut minua jatkamaan unia. Paras ystäväni Matias nukkui vielä, hänen suunsa oli auki ja toinen käsi roikkui sängyn reunan yli. Huoneessa vallitsi hallittu kaaos, mutta se ei kyennyt peittämään sen sievyyttä. Tällaisessa talossa kelpaisi asua.
Nousin ylös ja venyttelin. Kello näytti olevan puoli kymmenen, joskaan en tiennyt mitä merkitystä sillä tiedolla minulle olisi. Suuntasin keittiöön juodakseni lasillisen vettä. Matiaksen kämppis seisoi kahvinkeittimen ääressä, annostelemassa hartaana puruja. Hänellä oli mustat, olkapäille yltävät hiukset, pyöreät silmälasit eikä lainkaan paitaa.
”Hei viittitkö keittää mullekin?” kysyin huolettomasti. Emme tunteneet toisiamme erityisen hyvin, sillä hän vietti valtaosan ajastaan omassa huoneessaan, muttemme sentään olleet niin vieraita että olisin ollut vaarassa tulla kalautetuksi paistinpannulla.
”Joo”, hän vastasi ja jatkoi keskittynyttä mittaustaan. Istuin seinänvierellä olevalle baarijakkaralle ja heiluttelin jalkojani.
”Teillä on komea talo”, sanoin katsellessani ympärilleni. Idyllinen kaksikerrokseni omakotitalo, jonka pieniä keittiökaappeja aurinko lämmitti.
”Joo”, hän vastasi taas, ja kaatoi keittimeen lisää vettä.
”Eikös tää olekin sun?” kysyin, virittääkseni keskustelua jonka syttyminen vaikutti äärimmäisen epätodennäköiseltä.
”Mun isovanhempien”, hän vastasi ja – voitto – vilkaisi minuun nopeasti painettuaan kahvinkeittimen päälle.
”Missäs ne sitten on?” jatkoin uteluani. Hän istahti keittiön pöydän ääreen ja alkoi järjestellä leivänmuruja riveihin.
”Ne muutti Espanjaan”, hän vastasi ja laski molemmat kämmenensä auringonlämmittämälle pöydälle.
”Ja jätti tän sulle, noin vaan?”
”Niin.”
”Mites Matias sitten tänne päätyi?” jatkoin sinnikkäästi.
”Se tarvitsi kämppää ja mulla oli ylimääräinen huone.”
”Mistä te tunnette toisenne?”
”Meidän vanhemmat on nuoruudenystäviä.”
Vaikka hän ei enää vilkaissutkaan minuun päin, olin silti tyytyväinen irtinyhtämiini kokonaisiin lauseisiin.
”Tällaisessa paikassa olisi kyllä mukava asua”, jatkoin tikusta asian tekemisestä.
”No on tässä vähän vaivaakin”, hän myöntyi edistämään keskustelua.
”Niin, pihatyöt ja sellaiset”, minä myöntelin, vaikken mitään omakotitaloasumisesta tiennytkään.
”Joo, ja sitten pitää järkkäillä kaikkia nuohoojia ja roskakuskeja.”
”No toi on kyllä paljon helpompaa kerrostaloissa”, totesin, ja tunsin vaihteeksi olevani itse se, joka ei sano mitään oikeaa. ”Pitääkö teidän sitten hakata itse halotkin?”
”Joo, useimmiten me tehdään niin”, hän myönsi, ja ymmärsin miksi hänen käsivartensa olivat niin lihaksikkaat, vaikka hän muuten näyttikin tyypilliseltä nörtiltä.
”Kuulostaa hauskalta!” hihkaisin, mutta sitten aloin hävetä innokasta reaktiotani. Mitä hauskaa halkojenhakkaamisessa edes oli? Nolostukseni kuitenkin kaikkoontui, kun näin hänen vinon hymynsä ja syrjäkareisen katseensa.
”On meillä niitä tuolla nytkin, ihan vapaasti niitä saa pilhoa.”
”No jos nyt se kahvi ensin”, mutisin ja tuijotin vähän punastuneena baaritiskiä. Täällä voisi pitää aika komeita pieniä juhlia, ja oli Matias parit pitänytkin. Into vain ei ollut kovin innoissaan (naurahdin nokkelille ajatuksilleni), joten niitä pidettiin yleensä vain kun hän oli poissa. Sitä ei tapahtunut usein.
”Mikäs noin hauskaa on?” hän kysyi ja nousi kaivamaan kaapista minulle mukia. ”Darth Vader vai prinsessa Anna?”
”Eh, ei mikään. Darth Vader”, valitsin, vaikuttaakseni miehekkäämmältä. Yritykseni taisi olla turha, sillä hänen mukissaan oli Nalle Puh.
”Maitoa, kermaa, sokeria, hunajaa?”
Ymmärsin kyllä, että tässä taloudessa suhtauduttiin kahvinjuontiin pyhänä asiana. ”Sokeria vain.”
Hän kaatoi vakain käsin meille molemmille kahvia, ja sekoitti omaansa kermaa ja sokeria, minun kahviini vain sokeria. Sitten hän laski kuppini baaritiskille eteeni ja istahti viereeni. ”No?”
Maistoin kahvia. Se oli kuumaa ja herkullista, en ollut edes tiennyt, että kahveissa voisi olla niin paljon eroja.
”Mahtavaa”, minä henkäisin. Toivoin, että liki orgastinen intoni selittyisi pahalla kofeiinivajauksella. Epäilin, ettei niin kävisi. Joimme kahvejamme hiljaisuuden vallassa, ja hän hyräili hajamielisenä jotakin rauhallista melodiaa. Kun laskin kuppini tyhjänä pöydälle, hän oli valmiina.
”No, mennäänkö nyt hakkaamaan niitä halkoja?”
En osannut lainkaan hakata niitä, mutta olin niin ilahtunut hänen huomiostaan että lupauduin samoin tein. Seurasin häntä epävarmana puuvajalle, ja tartuin kirveeseen. Hän laski halon pöllille, ja mittailin sitä katseellani kuin Conan. Sitten iskin, ja siinä puolestaan ei ollut mitään conanmaista.
”Ahaa”, Into totesi ja poimi kirveen kädestäni. ”Minä teen sen yleensä näin”, hän sanoi ja asettui tukevasti pöllin viereen ja halkaisi halon, vailla mitään ilmeistä uhkaa avata valtimoitaan. Katselin nolostuneena, ja pyrin sitten asettumaan samalla tavoin kuin hänkin. Heilautin kirvestä laajassa kaaressa ja onnistuin tällä kertaa osumaan halkoon toivotulla tavalla – siihen tuli särö. Jatkoin yrittämistä kunnes ensimmäinen halkoni viimeinen oli kahdessa osassa, ja sain Innolta reippaat aplodit.
”Eiköhän tämä riitä ruumiinkunnon osalta”, mutisin ja iskin kirveen pölkkyyn. Menin ulos sillä välin kun Into irrotti kirveen pölkystä, laittoi siihen teräsuojuksen ja ripusti sen naulaansa. Istuin nurmikolle, katselin pilviä ja sytytin savukkeen. Hetken kuluttua Into istui viereeni.
”Tiedätkö, että tupakointi on epäterveellistä?”
Sammutin savukkeeni sanaakaan sanomatta ja työnsin sen takaisin askiin. Into laskeutui makuulle nurmikolle.
”Katseletko sä koskaan pilviä ja mietit, mitä ne esittää?” hän kysyi. Laskeuduin makaamaan hänen viereensä.
”No täytyy myöntää etten juurikaan.”
”Nyt on tuhannen markan tilaisuus”, hän naurahti ja osoitti taivaalle. ”Toi yksi on ilmiselvä Pikku Myy.”
Yritin seurata hänen sormeaan ja lopulta paikansin taivaalta nutturapäisen hahmon.
”No ehkä jos ei näe kovin hyvin”, tuhahdin, ja sitten säikähdin kun ajattelin että hänellähän tosiaan oli silmälasit. Hän kuitenkin vain nauroi, ja haastoi minut etsimään kuvaavampia pilviä.
”Tuo tuossa on… selvästi pilven mallinen”, sanoin ja osoitin yhtä pilvistä. Vasta sitten minua alkoi hävettää – pilvenmallinen pilvi? Oikeasti?
”Niin on”, Into myönsi. ”Se on kuin suoraan piirustuksesta.”
Aloin lämmetä leikille ja osoitin taivaalta vielä auton, veneen ja liiskaantuneen oravan. Into nauroi minulle lisää, ja se tuntui hyvältä.
”Lisää kahvia”, hän lopulta totesi ja kampesi itsensä ylös. Minä nousin perässä ja ravistelin vaatteistani niihin takertuneita ruohonkorsia.
”Kahvi on aina hyvä idea.”
Suuntasimme sisälle. En ollut edes osannut aavistaa, miten paljon halusin olla Inton kanssa kaksin, mutta jotain siitä oli pääteltävissä helpotukseni määrästä kun huomasin, ettei Matias ollut vieläkään noussut. Into kaatoi meille toiset kupilliset kahvia ja istuimme juomaan niitä keittiönpöydänääreen.
”Täällä pitäisi varmaan siivota”, Into totesi mietteliäänä, ja siirteli jälleen muruja pitkin pöydän pintaa.
”Ei kai sillä mikään kiire ole”, minä lohdutin, vaikka myönsinkin ettei siitä haittaakaan olisi ollut. ”Mä en tosin ole nähnyt sun huonetta, en tiedä millainen kaaos siellä on.” Kommenttini tuntui minusta itsestänikin läpinäkyvältä, mutta ei auttanut: oli jo tullut sanottua. Into vilkaisi minuun vähän huvittuneena ja sanoi:
”Tule sitten katsomaan.”
Nousimme narisevia portaita yläkertaan, pieneen aulaan jossa oli kolme ovea. Kahden niistä takana olin jo käynyt, joten oli ilmeisestä että kolmas oli Inton huone. Heidän makuuhuoneidensa välissä oli pieni vessa, jossa oli vaaleanpunaiset seinät. Inton huoneessa seiniä ei paljoa näkynyt, sillä niitä pääasiassa peittivät kirjahyllyt. Yhdellä seinällä oli liki kattoon asti yltävä terraario, jossa vipelsi joitakin deguja. Sen vieressä oli akvaario, jonka pienet kalat loistelivat kaikissa väreissä. Ikkunan edessä oli kirjoituspöytä ja sängyn yläpuolella scifi-aiheisia julisteita ja pieni hylly. Kirjoja oli kaikilla pinnoilla, myös lattialla. Pöydällä lojui tietokoneenmonitori ja suuri kaiutin, toinen oli nostettu yhden kirjahyllyn päälle. Lattiapintaa peittivät myös erilaiset kangasasiat, joita arvelin pääasiassa vaatteiksi.
”No tällaista täällä on”, Into mutisi ja kiskoi peittoa sänkynsä päälle. Pussilakanassa oli lohikäärmeiden kuvia. Saatuaan sänkynsä muistuttamaan etäisesti pedattua, hän istui varovasti sen reunalle. Minä silmäilin kirjahyllyä kiinnostuneena; ihmisestä kertoo paljon se, millaisia asioita hän on kiinnostunut ja halukas pitämään esillä. Hyllyissä oli vaikuttava valikoima scifi-, fantasia- ja kauhukirjallisuutta sekä tietokirjoja avaruudesta ja aivojen toiminnasta. Hyvin vakuuttavaa. Menin katsomaan ikkunasta maisemaa, joka koostui puuvajasta ja omenapuista, ja vilkaisin sitten epäröiden toimistotuolia.
”Voit sä tähänkin istua”, Into sanoi, ja huiskautti epämääräisesti kohden sänkyään. Menin sängyn luo ja istuin soveliaan matkan päähän hänestä, myös epävarmasti sängynreunalle, ja sitten istuimme hiljaa. Tilanne tuntui niin vaivaannuttavalta, että soimasin itseäni siitä että olin käytännössä pyytänyt päästä hänen huoneeseensa.
”Vilho?” hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Olin arvellut, ettei hän muistanut nimeäni, mutta asia ei selvästikään ollut niin. ”Mitä sä ajattelet?”
”En halua kertoa”, vastasin kankeasti, sillä ajatukseni olivat kierrelleet lähinnä siinä, miten nojautuisin lähemmäs häntä ja kokeilisin, olivatko hänen huulensa niin pehmeät kuin miltä näyttivät.
”Kerrotko sä, jos mäkin kerron?” hän kysyi, ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina pyöreiden lasien takana. Äkkiä hän ei näyttänyt enää lainkaan siltä aralta ja sulkeutuneelta nuorukaiselta, jonka kanssa olin aamulla keittiössä yrittänyt keskustella. Kurkkuni tuntui äkkiä hirveän kuivalta.
”Kerron”, sain vastattua.
”Mä mietin, mitä sä tekisit, jos mä painaisin sut tähän sängylle ja silittäisin sua.”
”Ehkä sun on parempi kokeilla”, vastasin käheällä äänellä ja nojauduin suutelemaan häntä.
