Kirjoittaja Aihe: Jos sataisi tähdenlentoja | draamafluffi | S | Anna/Kaarina  (Luettu 1291 kertaa)

Winga

  • Gremlin
  • ***
  • Viestejä: 2 454
Ficin nimi: Jos sataisi tähdenlentoja
Kirjoittaja: Winga
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, fluff, slices of life
Paritus: Anna/Kaarina
Yhteenveto: Anna lupasi Kaarinalle paljon, kun he ensi kerran tapasivat, mutta päätti silti pitää kiinni lupauksestaan.
A/N: Aaaaaa, musta tuntuu että tää on yks klisee koko teksti, ja että en oikeesti osaa kirjottaa suomeksi fiksua tekstiä, ja että apua millon ees kirjotan originaaleja? mutta enivei, naisia raapaleissa, eikö se oo ihan jees?

Jos sataisi tähdenlentoja

Kaarinan silmät ovat kuin galaksit ja suu punainen kuin mansikka. Anna unohtuu usein vain katselemaan ja joskus Kaarinan silmät pyörähtävät kuopissaan, kun Anna ei kuuntele mitä hän sanoo. Toisinaan hän esittää toiveita, joita on mahdoton toteuttaa, varsinkin jos Anna ei kuuntele, ja tämä vain nyökkäilee niin kuin pystyisi ne toteuttamaan. Toisinaan hän sulkee suunsa ja mutristaa sitä, odottaa, että Anna huomaa, ettei hän enää puhu.

Kun Anna huomaa, hän kysyy, mitä Kaarina sanoi, pahoittelee että taas upposi tämän kasvoihin.

Ei Kaarina koskaan suutu, hänestä on ihanaa, että vielä vuosienkin jälkeen Anna näkee hänet yhtä kauniina kuin silloin kun he tapasivat.

**

Anna oli humalassa. Hänen ystävänsä olivat kadonneet, tai eivät kokonaan, mutta olivat sen verran kauempana, ettei Anna ollut varma missä he olivat. Eikä kehdannut huutaa, kun ympärillä oli tuntemattomia.

Kaarina lähestyi Annaa ja istui tämän viereen. ”Kelpaako seura?”

Anna ei ensin osannut vastata mitään, koska Kaarina oli ehkä kaunein nainen, jonka hän oli koskaan tavannut. Ja sitten: ”Mitä sinä haluat?”

Äänensävy oli terävä ja Kaarina kohotti kulmiaan. ”Ei sitä tyly tarvitse olla”, hän sanoi ja nousi ylös.

”Ei! Älä, minä. Olen pahoillani. Olen humalassa. Olet kaunis. Mitä haluat?”

”Kuun ja tähdet taivaalta, kiitos”, Kaarina vastasi naurahtaen. ”Onnistuuko?”

Tietysti Anna nyökkäsi.

**

Kaarina hymyilee silmät kiinni, muistoihinsa painautuneena. Anna katselee häntä yhä ja miettii, miten kysyisi tätä omakseen loppuelämäkseen. Heistä kumpikin tietää, ettei toinen ole menossa mihinkään, mutta silti on niin vaikeaa uskoa tunteitaan, tietää toisen ajatuksia.

Annalla on sormus ja kaulakoru, jotka hän haluaa antaa Kaarinalle, ja sormuksen hän haluaa kuvastamaan sitä, että Kaarina on varattu, että he ovat luvanneet olla toisilleen uskollisia, ikuisia. Kaulakorun koruosio hohtaa pimeässä ja näyttää avaruudelta, ainakin Annan mielestä, ja hän toivoo, että Kaarina ymmärtää sen merkityksen.

Mutta sanat ovat niin vaikeita. Miten toiselle voi kertoa, miten tärkeä tämä on, kun joka päivä kertoo rakastavansa tätä?

**

Kaarina pyysi Annan numeroa, sanoi, että tämä oli suloinen humalassa ja että ehkä olisi kiva tavata selvinkinpäin. Anna punastui kehuista mutta sanoi ”totta kai” ja ”olen vapaa koko ensi viikon”.

Parin päivän päästä he kävivät kahvilla ja yhtäkkiä he tapasivat vähintään kahdesti viikossa ja keskustelivat tunteja haaveistaan, elämistään, sarjoista ja mistä nyt vain keksivätkään keskustella.

Anna rakasti jokaista hetkeä ja tajusi ajan saatossa ihastuksen olleen pysyvää, ja muuttuvan koko ajan syvemmäksi, ja kun he vihdoin suutelivat, hän mietti, että tässä voisi pysyä pitkään.

Silti hän yllättyi ensimmäisestä kerrasta, kun Kaarina kertoi rakastavansa häntä. Ja siitä miten helppoa oli vastata sanoihin.

**

”Minä ajattelin, että tänään voisimme kokata yhdessä”, Kaarina sanoo tuijottaessaan jääkaappia. ”Vaikka jääkaappi ammottaakin tyhjyyttään. Mitä ihmettä me olemme syöneet koko viikon?”

”Nuudeleita. Ja makaronia. Ja pitsaa. Mutta kokkaaminen kuulostaa hyvältä idealta kunhan ensin keksit mitä tarvitsemme”, Anna vastaa pöydän äärestä. Hän havahtui ajatuksistaan heti Kaarinan puhuessa ja yllättyi siitä, että tämä oli liikkunut. ”En tiedä haluanko ihan hetkeen mennä kauppaan niin, ettemme tiedä yhtään mitä tarvitsemme, meillä menee ihan liian kauan ja liian paljon rahaa niillä reissuilla.”

”Katson jonkun reseptin kirjasta. Ja kahvia tarvitsemme ainakin.”

Anna hymyilee. ”En ole vieläkään keksinyt parempaa keinoa herättää sinut kuin kahvin tuoksu aamulla.”

**

Eräänä iltana Kaarina ehdotti, että he muuttaisivat yhteen. ”Vaikka en vieläkään ole saanut kuuta ja tähtiä, niin luulen, että haluaisin silti jakaa asunnon kanssasi.”

Anna huokaisi dramaattisesti. ”Ikävää, että joudut alentumaan tällaiseen kohteluun. Mutta jos taivaalta sataisi tähdenlentoja, sieppaisin niitä ja toisin sinulle.”

”Kai nekin paremman puutteessa kelpaisivat. Mihin haluat muuttaa?”

Seuraavat pari kuukautta he metsästivät täydellistä asuntoa mutta olivat valmiita tyytymään pienempäänkin.

”Mikä tahansa on koti kunhan sinä olet siellä”, Anna sanoi yhden esittelyn jälkeen.

”Ei. Tuohon asuntoon emme muuta. Olen melko varma, että se oli homeessa.”

”No et varmaan ole väärässä. Enkä tarkoittanut sitä kyllä ihan kirjaimellisesti.”

”Hyvä.”

**

Keittiössä tuoksuu ruoka. Anna ei vieläkään ole ihan varma katsoiko Kaarina reseptin ja päätti noudattaa sitä, vai inspiroituikoi vain kuvista ja ainesosista, hän vain pilkkoi mitä Kaarina käski ja tämä teki muun.

”Kohta voimme syödä”, Kaarina sanoo nostaessaan kattilan kantta. ”Laitatko pöytään lautaset?”

Anna kattaa pöydän heille ja istuu sitten odottamaan, että kaikki on valmista. Kaarina ei pidä siitä, että Anna seisoo vieressä katsomassa ruokaa tai halaa häntä takaapäin, kun hän kokkaa, joten Anna ei enää tee niin.

Sen sijaan Anna katselee Kaarinaa kauempaa ja miettii, että tämä ilta, eikö tämä ilta olisi täydellinen? Niin. Ei tarvitsisi enää pelätä vastausta.

**

He olivat viettäneet pitkiä pätkiä toistensa kanssa jo ennen yhteen muuttamista, mutta silti oli outoa asua toisen kanssa, joka yö mennä nukkumaan yhteiseen sänkyyn. Toisinaan Anna kaipasi omaa rauhaa tai Kaarina ei halunnut katsoa mitä Anna katsoi, mutta heillä oli erillinen makuuhuone jonne pääsi karkuun kun tahtoi olla yksin.

Vähitellen he tottuivat toisiinsa, loivat yhteiset rutiininsa, ja jos he riitelivätkin, niin yrittivät sopia mahdollisimman pian.

Joka päivään mahtui aina uutta opittavaa toisesta, sittenkin kun oli kulunut vuosi ja kaksi ja kolme.

Anna rakasti jokaista hetkeä, odotti uutta päivää aina innolla.

Kaarina toivoi, etteivät he koskaan jäisi paikoilleen, pysähtyisi yhteen hetkeen.

**

”Kiitos”, Anna sanoo ja kantaa lautaset tiskialtaaseen. Kaarina hymyilee ja kaataa laseihin lisää viiniä. ”Odota hetki.”

Anna katoaa makuuhuoneeseen ja etsii korut. Kun hän palaa keittiöön, Kaarina katsoo häntä pää vinossa.

”Tiedäthän sinä, että minä rakastan sinua?” Anna kysyy.

Kaarina kohottaa kulmiaan. ”Kai tiedät, että tuo kuulostaa omalla tavallaan uhkaavalta? Tai aina kun joku kysyy tuollaista, se ei pääty hyvin.”

”No tämän nyt ei pitäisi päättyä huonosti”, Anna mutisee.

”Kyllä minä tiedän että rakastat minua. Minäkin rakastan sinua”, Kaarina toteaa ja yrittää lukea Annan ilmettä.

”Hyvä. Minulla on sinulle erittäin tärkeä kysymys”, Anna sanoo ja alkaa kaivaa oikeita sanoja mielestään.

**

Joskus oli hetkiä, jolloin Kaarina pelkäsi, että he eivät kestäisi. Että heidän suhteensa kaatuisi mihin riitaan nyt sattuisikaan. Ne olivat niitä riitoja, joiden päätteeksi jompikumpi lähti asunnosta ovet paukkuen, eikä välttämättä tullut samana iltana takaisin, ei ehkä edes seuraavana päivänä.

Mutta viimeistään seuraavan päivänä lähetettiin viestejä, pyydeltiin anteeksi ja aina he saivat kaiken sovittua.

Silti Kaarina pelkäsi, koska hän ei ollut tottunut pitämään pitkään mitään näin hyvää. Mutta Anna ei koskaan lähtenyt lopullisesti. Hän itse ei koskaan lähtenyt lopullisesti.

Vähitellen luottamus suhteeseen vain kasvoi, eivätkä riidat olleet niin pelottavia. Ja harvoin muutenkaan menivät toisen lähtemiseen asti. Asiat sai aina sovittua.

**

”Lupasin sinulle joskus kuun ja tähdet taivaalta”, Anna aloittaa ja kaivaa esiin kaulakorun. ”En saanut kaikkea, mutta löysin jonkun, joka osasi napata tähdenlentoja ja kietoa niitä koruihin. Luulen, että tämänkin sisällä on oikeasti galaksi, ja sinä olet ansainnut sen.”

Kaarina hymyilee ja avaa suunsa, mutta Anna hiljentää hänet.

”Sen lisäksi minä olen päättänyt, että haluan olla kanssasi loppuelämän. Joten minulla on sinulle sormus. Että. Ehkä voisimme jonain päivänä mennä naimisiin keskenämme?”

Kaarina räpäyttää silmiään ja tuijottaa Annaa. ”Tosissasi olet?”

”Etkö sinä halua?”

”Totta kai minä haluan, rakastan sinua.”

”Hyvä. Pelkäsin, että sanoisit ei.”

”En tietenkään!”

Anna ei kykene olemaan hymyilemättä.
"It's just like I always say; if you want to find something weird you have to go downtown."