Nimi: Yhdessä kuolla
Kirjoittaja: Picciduta
Ikäraja: S
Genre: drama, slash, vähän fluffya seassa
Paritus: Harry/Draco
A/N: Vielä viime hetkellä ennen deadlinen umpeutumista haluan toivottaa
Lauchuolle hyvää joulua (vaikka tämä kesäinen teksti onkin), sillä tämä on kirjoitettu hänelle Tonttuiluhaasteen takia. Muokkaan myöhemmin tähän nuo haasteet mukaan, nyt en viitsi kun puhelimella tätä julkaisen.
Yhdessä kuolla
Ikkunan raosta puhaltava kesätuuli kosketti lämpimästi Dracon kasvoja. Se kävi läpi jokaisen ihoon aikojen saatossa tulleen rypyn ja poimun tuoden samalla huoneeseen vastaleikatun nurmikon tuoksun. Naapuri oli tunti sitten lopettanut kovaäänisen taistelunsa ruohonleikkurin kanssa, ja Harry oli päässyt viimein nukkumaan kello kahdeksalta illalla. Se oli melko aikaisin, mutta Harry oli uupunut vaikkei ollutkaan tehnyt mitään koko päivänä. Kiitettävä yhdeksänkymmenen vuoden ikä kuitenkin muistutti jokaisena elämän hetkenä.
Draco ei pystynyt näkemään ulkona avautuvaa maisemaa kunnolla, koska sälekaihtimet olivat suljettuina Harryn pyynnöstä. Hän ei voinut nukkua liiassa valossa, jota kesä suorastaan viljeli. Illat hämärtyivät hitaasti, sillä aurinko ei suostunut menemään nukkumaan ja väistymään kuun tieltä. Ikkunan rako oli ainoa paikka, joka soi Dracolle hetken ihastella kaunista kesämaisemaa; puut huojuivat hennosti tuulen mukana ja linnut tanssivat taivaalla esittäen omia sooloesityksiään. Niiden kaunis, mutta korkeaääninen laulu sai kuitenkin Dracon sulkemaan ikkunan, sillä hän ei halunnut herättää Harrya. Jokainen levon hetki oli ansaittua.
Melu oli tietenkin yksi miinus jästilähiöön muuttamisessa, mutta Draco kesti sen Harryn takia, joka oli halunnut viimeisiksi hetkikseen eroon taikamaailmasta. Sota ja aurorivuodet olivat jättäneet arvet, joita hän halusi paeta. Harry oli yksi historian parhaimmista auroreista, ja työskenteli pitkään eläkeiän saavuttamisenkin jälkeen päihittäen taitavat pimeyden velhot yksi kerrallaan. Draco oli niin valtavan ylpeä Harrysta, joka oli valmis auttamaan kaikkia. Parempaa aviomiestä hän ei olisi voinut toivoa. Draco tiesi, ettei aikaa elämään ollut enää paljoa jäljellä, joten he viettivät ohikiitävät hetket tiiviisti yhdessä. Häntä ei pelottanut kuolema, sillä Harry suojelisi tätä toisellakin puolella, mutta miestä pelotti pystyisikö hänkin suojelemaan Harrya.
Draco pystyi melkein kuulemaan omien polviniveliensä narinan, kun hän nousi ylös istumansa pöydän äärestä. Kesäiset auringonsäteet eivät paistaneet kuin himmeästi huoneeseen, ja lintujen laulu oli kaukainen muisto pään sisällä. Draco olisi kuitenkin pystynyt löytämään Harryn vierelle vaikka silmät kiinni, sillä kirkas valo kumpusi miehestä suoraan Dracon sydämeen. Harry loisti pimeässä kuin jästitarujen Pyhä Lucia, joka toi valoa ympärilleen synkkinä aikoina.
Varovasti Draco kietoi kätensä aviomiehensä ympärille. Hän oli hetken helpottunut, kun tunsi Harryn lämpimän hengityksen vierellään, ja suikkasi sitten pienen suukon miehen poskelle. Siihen hetkeen he olisivat voineet yhdessä kuolla, onnellisina ja valmiina lähtemään.