Nimi: Zöllisiä zeikkailuja Zóia Zombin zaailmassa
Ikäraja: S
Fandom: The Walking Dead
Kirjoittajat: Crysted ja mursuhilleri
A/N musu: Mitä tapahtuukaan yöaikaan The Walking Dead -maratonin jälkeen? Virheistä ja (mahdollisista) epäselvyyksistä saa syyttää väsyneitä aivojamme.
A/N Crys: Anteeksi niille jotka avasi otsikon laadukkaan lukemisen toivossa.
Kaupungissa haisi. Elävät nimittäin haisivat. He haisivat mädäntyneen haisunäädän ja kirahvin sekoitukselta. Minä vaapuin omassa rauhassani kohti pientä elävien laumaa, ja he taisivat säikähtää minua. Yritin tallustaa juoksevien ihmisten perään, mutta surukseni kuolemankankeat jalkani eivät taivaltaneet kovinkaan nopeasti. Minä halusin vain ystävän. Elävät osoittivat minua aseillaan. He ampuivatkin minua, mutta ne pölvästit eivät ymmärtäneet, etten kuole, elleivät aivoni tuhoudu. Parempi siis minulle, sillä enhän minä halunnut kuolla. Taas.
Lyllersin hitaasti kohti koko ajan loittonevaa elävien laumaa, he olivat minua nopeampia. Voih, en saisi halipulaani taaskaan apua, kanssatoverini kun eivät välittäneet niinkään haleista. Ehkä ulkonäköni ei miellyttänyt heidän arkoja silmiään, roikkuihan leuastani suolenpätkä. Itse en jaksanut moisesta pikkuseikasta välittää, sillä pökäleen roikkuminen suupielestäni muistutti lohduttavasti aikaani elävänä. Siitä muistinkin, että aloin olla nälkäinen. Haittaisikohan uusia edessä juoksevia ystäviäni, jos haukkaisin palasen? Olikohan kenelläkään heistä elinluovuttajakorttia lompakossaan, sillä jopa elävien kuolleiden pitää olla kohteliaita.
Yritin saavuttaa eläviä tovereitani, mutta ikävä kyllä jouduin toteamaan, että kuolema oli voittanut jalkani puolelleen. Kirosin jalkojani zombikielen kirosanoilla, sillä olihan tärkeää olla kielellisesti lahjakas diplomaattisuhteiden ylläpitämiseksi. Kirosanat eivät juuri nopeuttaneet päätähuimaavaa, mutta silti hieman liian hidasta vauhtiani. Hieman vain, sillä jalkani tuntuivat saavan puhtia haukuista, tai sitten syynä oli se jota en ollut valmis myöntämään, eli aivojeni toimintojen hidastuminen ja ajatuksien kanastuminen. Ajatus uusista ystävistä, jotka olivat hylkäämäisillään minut, raastoi mieltäni samalla kun nälkä paisui vatsassani valtavan suureksi.
”Hei odottakaa minua, kana-aivoa”, minä huusin, mutta ilmoille ei ilmaantunut mitään muuta kuin vatsan kurinalta kuulostavaa murinaa. Voih, minä ajattelin, nyt ystäväni eivät ainakaan hyväksyisi minua joukkoonsa. Vihdoin luovutin uusien ystävieni jahtaamisen, eivät he koskaan minua rakastaisi. Minulla on paha tapa syödä suruuni, joten päätin alkupalaksi siepata kielelläni suolipökäleen leualtani.
”Nam maiskis”, minä huudahdin lihaisan muonan maun hivellessä makunystyröitäni. Vahva verenmaku toi tasapainoa lehtien, jotka olivat tarttuneet kiinni suolenpätkään ryömiessäni maassa, kuivuudelle. Maassa ryömiminen olikin lempiharrastukseni! Heti halimisen jälkeen.
”Hei suolivaras”, kuulin minulle huudettavan. Tai no en kuullut sitä varsinaisesti, sillä kaikkien elävien kuolleiden puhe kuulostaa pölynimurin ja grillin jälkeläisen itkulta. Otin siis vapauden tulkata toverini sanat mieleisikseni.
”No heipä hei miekkavaras”, örisin takaisin huomattuani, että toverini rintakehästä sojotti miekka.
”Kuis kulkee”, kuvittelin toverin mörähtävän. ”On sitä ilmoja pidellyt.”
”Eipäs. Minä röyhtäisin äsken.”
Minä irvistin ja katsoin kanssatoveriani inhon vallassa, nuolaisten samalla veri-kuola-sekoituksen kädeltäni. Päätin hilautua hitaasti pois iljettävän kanssaörveltäjäni näkökentästä. En halunnut esittää kaveria röyhtäilevälle sikapossulle. Hipsin hienostuneesti hivenen kauemmas kamalasta kaverista ja jörpöttelin jokaiselle vastaantulijalle vieraiden vaarasta.
Nälkä vaivasi edelleen ja haaveilin upeasta ateriasta. Maistoin makunystyröissäni makoisan multaisen mutanttioravanlihan maun. Eläydyin makukokemukseen melkein liiankin paljon, sillä huomasin vasta viime tipassa jauhavani oman käteni lihaisia luita. Nolostuin ja tarkistin, etteihän kukaan nähnyt kädenjyrsintähetkeäni. Onnekseni paikalla oli vain se pulska orava, jota olin jo pitkään halunnut maistaa. Katselin oravan kipittelyä kuolaveri suustani valuen. Otin muutamia epävarmoja askelia oravan suuntaan, mutta kompastuin puunjuureen zombilauman nauraessa epäonnistumiselleni räkäisesti.
Yritin nousta maasta ylös, mutta en onnistunut, sillä luuni olivat hauraat kuin lasi, ja kaatuessani ne olivat murtuneet. Möngin maassa ja minusta tuntui, että jopa tuo maukas orava nauroi minulle. Tunsin valtavaa alemmuuskompleksia kollegoideni ivatessa kömpelyyttäni. Katsoin, kuinka päivälliseni juoksi karkuun nenäni edestä, enkä voinut asialle mitään.
Pillahdin räkäiseen itkuun, kirjaimellisesti räkäiseen, sillä nenästäni valui kovaa vauhtia vihreitä klimppejä. Minut ympäröi räkäistä itkuanikin räkäisempi zombikavereideni tuottama räkänauru. Ryömin pakoon nyyhkyttäen, sillä en vieläkään osannut tai muistanut kuinka käveltiin. Sitten heräsin mielekkäästä sairaalasta. The End. PS. olin kuollut btw.
