Skam: Aamu kaukana minusta (K-11, Evak, AU) viides osa 24.11.19

[Violetu]

Title: Aamu kaukana minusta
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Skam
Ikäraja: K-11
Genre: Draama, hurt/comfort
Haaste: 12 virkettä XIII (saatoin ottaa hiukan vapauksia sen suhteen, mikä tulkitaan virkkeeksi). + jatkuu haasteosion jälkeen tavallisena jatkiksena.

Summary: Isakin jo ennestään pitkä yö vain piteni.

A/N: Kirjoittamisen kanssa tuntuu olleen kuiva kausi koko kesän. Tällaiset haasteet ovat ihania, näillä on niin helppo päästä käyntiin. Ajattelin, että jatkan tätä tarinaa vielä toivon mukaan jonkun toisen haasteen voimalla, koska itseänikin vaivaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tästä piti tulla kepeää, hempeää, sokerista, mutta toisin kävi.
Nauttikaa silti jos suinkin kykenette.

***

Aamu kaukana minusta

02:48

Isakin koputus oli epävarma, hän oli jo kerran hakannut väärää ovea.
Äänet olivat alkaneet iltapäivällä, eikä melu ollut sen jälkeen loppunut kuin pieniksi hetkiksi.
Isak tuijotti uuden naapurinsa ovea syyttävästi, hänen väsymyksestä sinertävät silmäpussinsa roikkuivat varmaan jo leukaan asti.
Oven toiselta puolelta kuului kolahdus ja vaimeaa kiroilua, ja Isak kavahti kauemmas ovesta.
Kello oli lähemmäs kolme yöllä, ja silti asunnosta leyhähti kahvin tuoksu.

”Voinko auttaa?”

Oven oli avannut arviolta noin Isakin ikäinen, vähintään yhtä väsyneen näköinen, pitkä, liian kaunis mies, ja Isakin sormet etsiytyivät automaattisesti sukimaan hiuksia paremmin ojennukseen.
”Minä, tuota…”, Isak aloitti, mutta sitten hänen katseensa osui lattialla lojuviin ruusuihin, joiden terälehdet olivat levinneet pitkin eteistä.

”Anteeksi, toukka ei tykkää olla yksin”, mies viittoi Isakia tulemaan sisään, ja katosi keittiöön, jossa vauvan parkuna oli taas alkanut.

Isak seurasi perässä ja yritti olla hengittämättä nenän kautta, ettei kahvinhimo pääsisi valloilleen.
Aamunsarastus ei ollut enää kaukana, mutta hän oli suunnitellut nukkuvansa vielä tänä yönä.
Mies yritti hyssyttää vauvaa ja Isakin katse osui maljakon säpäleisiin lattialla.

”Tervetuloa rakkauden haudalle, Sonja ja Even ikuisesti”, mies hymähti huomatessaan mitä Isak katsoi.

”Ikävä kuulla”, Isak rykäisi yrittäen olla kiusaantumatta.

Miehen – Evenin – poskessa oli pieni naarmu. Isak tunsi kylmien väristysten kiipeävän selkäänsä pitkin, kun hän alkoi kuvitella mitä oli tapahtunut.
Nyt kun Isak katsoi tarkemmin, hän huomasi, että myös Evenin silmän yläpuolella oli alkava mustelma.

”Parempi kaiverrus sormuksessa kuin lihassa”, Even mutisi puoliksi itsekseen, puoliksi vauvalle, Isakin läsnäolon nähtävästi tyystin unohtaneena.

”Mikäli tarvitset apua tai jotain, minä…” Isak aloitti, hänen äänensä kuulosti jopa omiin korviin ontolta,  kaikuvalta kuin olisi tullut simpukan sisältä.

”Lakanat pitäisi vaihtaa”, Even tuntui edelleen puhuvan puolittain itsekseen.

Miehen silmissä näkyi tumma, omituinen häive, eikä Isakille olisi tullut mieleenkään jättää tätä yksin, toisen käytös oli alkanut melkein pelottaa häntä.

”Ehkä teidän pitäisi tulla minun luokseni täksi yöksi, voidaan soittaa joku tänne huomiseksi siivoamaan”, Isak ei ollut absoluuttisen varma, että tämä oli hyvä ajatus, mutta hän ei nähnyt muuta vaihtoehtoa.

Lanka Evenin toimintakyvyn ja järjen välillä tuntui pelottavan hauraalta samoin kuin tämän läsnäolo.
Isak otti yhä itkevän vauvan kantokopan keittiön pöydältä ja tarttui Evenin käteen, mies oli alkanut mutista jotain lautturista.
Saatuaan seurueen omalle ovelleen Isak veti syvään henkeä ja huokasi, se ainakin oli varmaa, ettei unettomuuden kierre katkeaisi tänä yönä.


***

Palautetta?

(P.S. Jos pidätte "synkemmästä" Evakista, lukekaa ehdottomasti Bright Light Living in the Shade (K-15?) by IndigoDreaming, olen ihan hemmetin koukussa).

[Wisteria]

Tulipa mieleen tsekkailla, onko kukaan kirjoitellut tänne Finin puolelle lisää Skam-fikkejä ja oli positiivinen yllätys löytää tämä (varsinkin, koska Isak ja Even!) AU-juttujen suhteen olen vähän kranttu, mutta tässä on jotain hirmuisen kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa. Ehkä se on juuri tuo, mistä itsekin mainitsit, että häiritsee, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan (ja myös, mitä on tapahtunut ennen). Herää kysymyksiä siitä, minkälaiset elämäntilanteet kaksikolla oikein on, varsinkin tuo vauva oli mulle pieni yllätys, kun sarjassa hahmot ovat kuitenkin vielä niin nuoria, ettei jälkikasvu ole se kaikkein ajankohtaisin asia, niin ei tule mieleen ajatella niin pitkälle.

Hyvällä tavalla häiritsevä tuntuu muutenkin sopivalta kuvailemaan fiiliksiä, jotka tämä teksti herätti. Isakin ja Evenin kohtaaminen on niin kummallisen absurdi, mutta voisiko muuta odottaakaan, kun he kohtaavat ensimmäistä kertaa hetkellä, jona Even on selkeästi kaikkea muuta kuin kunnossa. Isakin elämäntilanteesta paljastuu todella vähän (ja nyt oletan, että hahmot ovat tässä vanhempia kuin sarjan aikana), mutta tuo väsymys indikoi, että hänelläkin on joitain murheita. Hölmöt naisenvaistoni heräsivät myös, ja tuli huolestunut olo tuon vauvan puolesta, kun Even ei varmaan ole ihan parhaassa tilassa hänestä huolehtimiseen. Tässä siis huolestuttaa ja hämmentää moni asia. :--D Esimerkiksi nuo ruusut ovat kanssa jotenkin erityisen häiritsevä yksityiskohta, vaikka maininta maljakon säpäleistä saattaakin paljastaa niiden alkuperän. Mutta ihan ilman mitään syytä sitä tuskin on tuotu ruusuja kotiin, mikä saa kuvittelemaan, että Evenin ja Sonjan välillä on tapahtunut jotain ehkä nopeasti ja yllättäen.

Kiitokset mietteitä herättäneestä tekstistä. Halusin tulla hihkaisemaan, että pidin ja tarinalle olisi kiinnostavaa kuulla jatkoa!

[Violetu]

Kiitos kommentista, Wisteria! Kiva, että herätti ajatuksia (muissakin kuin kijoittajassa itsessään ). Tämä jatkopala tuli melkeinpä yhdessä yössä, pojat (okei, miehet jo) pitävät allerkirjoittanuttakin varpaillaan eivätkä halua paljastaa itsestään läheskään kaikkea heti, vieläkään. Mutta hiljalleen asiat alkavat kuitenkin avautua.


A/N: Tämä jatkuu lähestulkoon samasta kohdasta, mihin edellinen osa jäi, ja Isakin on edelleen vaikea olla. (Tässä vaiheessa tarina sanoutuu luonnollisesti irti 12+ haasteesta samoin kuin mahdolliset/todennäköiset tulevatkin osat).



***



Isak antoi Evenille sänkynsä ja sinisen tyynynsä. Sänky oli leveä ja he olisivat varmasti mahtuneet siihen molemmat, mutta ei sellaista voinut ehdottaa ihmiselle, joka oli juuri kokenut sellaista, mitä Even todennäköisesti oli. Vauva oli nukahtanut rappusissa askelten liikkeen tuudittamana, ja jatkoi nukkumista vielä silloinkin, kun Isak laski kantokopan sängyn viereen lähelle Eveniä.
Äkkiä kaikkialla tuntui olevan aivan hiljaista.
Isak nappasi sängyn jalkopäästä viltin ja käveli epäröivin askelin makuuhuoneen ovelle. Hän kääntyi katsomaan Eveniä, joka oli käpertynyt niin pieneksi, että sängystä jäi käyttämättä melkein kolme neljäsosaa vaikka mies oli vielä Isakiakin pidempi.

”Minä… tule vaan sanomaan jos tarvitset jotain, olen olohuoneessa”, Isak nyökäytti päätään olohuoneen suuntaan ja luuli kuulevansa myöntävän ynähdyksen, vaikka Even olikin haudannut kasvonsa tyynyyn.

*

Isak käänsi kylkeä liian lyhyellä sohvalla ja yritti pöyhiä harmaata tyynyään muhkeammaksi, mutta täytteet tuntuivat vain paakkuuntuvan entisestään. Villaviltti kutitti leukaa ja varpaita paleli, kun ne kerta toisensa jälkeen jäivät ilman peittoa Isakin yrittäessä vääntäytyä parempaan asentoon.
Lopulta hän huokasi raskaasti, eikä enää edes yrittänyt sulkea silmiään.
Aamun hiipivä valo teki olohuoneesta likaisen vaaleanpunaisen ja Isak katseli kirkastuvaa väriä hiljaisuudessa, kunnes makuuhuoneesta kuuluva epämääräinen ääni havahdutti hänet ja pakotti nousemaan istuma-asentoon.
Oli hetken hiljaista ja sitten ääni kuului uudestaan: matala, tukahtunut valitus. Ääni meni suoraan Isakin kylkiluiden alle, kun hän tajusi, että Even itki.
Raastavia, kuivia, matalia nyyhkäyksiä, jotka saivat Isakin tärisemään halusta tehdä jotain, pakottavasta tarpeesta saada äänet loppumaan. 
Isak painoi harmaan tyynyn korvilleen, mutta äänen tukahduttaminen ei auttanut nyt kun hän tiesi sen olemassaolosta. Ei hän osannut tätä, ei hän tiennyt mitä tehdä.
Isak vilkaisi puhelinta, joka oli lattialla sohvan vieressä; kello oli jo melkein puoli viisi, Magnus heräisi ihan pian ensihoitajan aamuvuoroon. Isak katseli minuuttien tikuttavan eteenpäin, ja jokainen tuntui kymmeneltä.

04:30

”Magnus, apua”, Isak kähisi vaivautumatta edes tervehtimään, ”Even itkee.”
”Kuka?” Magnus haukotteli.
”Naapurin kaunis mies itkee minun sängyssäni!” Isak sihisi käsi nyrkissä sydämen päällä. Ahdistus takoi suonissa ja yritti kivuta kurkkuun.
”Mitä sinä teit sille?” Magnus vastasi toisessa päässä kuiskaten, ihmeissään. Vilde ilmeisesti nukkui vielä.
Isak joutui puremaan huultaan ja puristamaan puhelintaan kovempaa, ettei olisi kumauttanut jotain nyrkillä. Vauva sentään nukkui yhä, eikä hän halunnut herättää sitä ainoaa ihmistä, joka asunnossa sai nukutuksi.

”Minä – se – ” Isak nieleskeli, sanat tuntuivat painuneen syvälle rintaan ja niiden hakeminen sattui. Miten sanottiin, että Evenin vaimo – tässä tapauksessa ehkä entinen vaimo? – oli lyönyt miestään ja ehkä vielä pahempaakin? Miten Isak voisi kertoa Magnusille – kenellekään – ilman, että koko asia vyöryisi liian raskaana hänen itsensä päälle?
”Minä hain sen tänne. Niiden asunnossa oli hirveä sotku, tosi kauhea riita ilmeisesti, ja niiden vauva vaan itki ja itki, enkä minä voinut – ” Isakin ääni särähti uhkaavasti ja hän vaikeni.
Magnus pääsi ihailtavan nopeasti tilanteen tasalle, sillä langan toisesta päästä alkoi kuulua rauhoittelevaa hyminää.
”Hyvin sinulla menee, Isak. Mitä itse haluaisit, että joku muu tekisi, jos sinä itkisit?”

Isak mietti. Ensimmäinen ajatus oli, että hän haluaisi tulla jätetyksi rauhaan, mutta Evenin tukahtuneet äänet eivät vaikuttaneet loppuvan sillä, että Isak yritti olla kuin niitä ei olisikaan.
Isak tuli ajatelleeksi, ettei Evenillä varmaankaan ollut samanlaista kovaa kuorta kuin hänellä itsellään oli.

”Minusta tuntuu, ettei se auta, että annan olla”, Isak sanoi hiljaa. Hän kyllä tiesi, mitä halusi tehdä – mitä tekisi, jos vain uskaltaisi – mutta se tuntui liian vaikealta, melkein mahdottomalta.
 
”Kosketus voi rauhoittaa, sellainen varovainen, ystävällinen”, Magnus oli alkanut taas puhua ja Isak kuunteli hiljaa, antoi ajatustensa puuroutua ystävänsä sanoihin.
”Meillä pitäisi aina olla ambulanssissa yksi, joka pitää potilasta kädestä tai silittää hiuksia, jos omaisia ei ole saatavilla, sellaisella itkun saa yleensä loppumaan ennen pitkää jos ihmisellä ei satu olemaan pää auki.”

Isak nielaisi. Hänen oli saatava itseään niskasta kiinni. Evenillä oli varmasti sata kertaa pahempi olo kuin hänellä juuri nyt.
”Sano, mitä minun pitää tehdä”, Isak kuiskasi niin hiljaa, että tuskin kuuli sanoja itsekään.

”Isak, nyt menet ja lohdutat sitä”, Magnus sanoi napakasti ja Isak oli kiitollinen, että toinen tunsi hänet niin hyvin.
”Sinä hait sen sinne, sinä pystyt tähän”, Magnus jatkoi, ja se tönäisy riitti, Isak sulki puhelimen ja nousi sohvalta. Hän oli tehnyt jo vaikeimman osan, aamu oli jo aivan lähellä.

”Even?” Isak kuiskasi makuuhuoneen ovella ja hänelle vastasi sinisten silmien säikähtänyt katse.
”Anteeksi, minä…” Even aloitti hätääntyneen kuuloisena ja hätä, joka olisi tavallisesti ajanut Isakin pois, sai hänet nyt harppomaan mahdollisimman nopeasti ja äänettömästi lähemmäs.
”Älä pyydä anteeksi”, Isak kuiskasi istuutuessaan sängylle.

”Minun takiani sinä et ole saanut nukuttua koko yönä – ” Even aloitti ja pyyhki kiivaasti itkusta punaisia silmiään.
”Höps, minä en ole nukkunut kunnolla ainakaan pariin yöhön”, Isak vakuutti ja kohotti kätensä hiukan epävarmana laskien sen Evenin kädelle, joka lepäsi peiton päällä.
Even jähmettyi, ja Isak alkoi hitaasti silittää miehen kättä peukalollaan.  Evenin käsi alkoi pian täristä ja Isak huomasi, kuinka toinen yritti lukita itsensä, pitää itkun poissa. Hän oli itse tehnyt samalla lailla aivan liian monta kertaa ja nyt Isakin kurkkua alkoi kuristaa.

”Itke vaan”, Isak kuiskasi, vaikka sanat yrittivätkin jäädä matkan varrelle.
”Itke vaan”, hän toisti, antoi toisen kätensä liukua Evenin hiuksiin ja veti tämän pehmeästi lähemmäs niin, että Even saattoi nojata Isakin olkapäähän.

”Sinä olet turvassa”, viimeinen sana oli käheä ja tukahtunut, mutta äänen särkymistä ei kuullut kukaan muu kuin Isak itse, sillä se sana mursi Evenin, jonka tukahtuneet nyyhkäykset vaihtuivat puhtaaseen ulinaan. Se mikä aiemmin oli ollut tukahdutettua kipua, oli nyt puhdasta tuskaa, joka valui Evenistä ulos.
Se kasteli Isakin paidan, johon Even oli tarrautunut molemmilla käsillään.
Isak otti toisen surusta niin paljon itselleen kuin kykeni, niin paljon, että hänen omatkin poskensa kastuivat.

”Sinä olet turvassa”, Isak toisti, kunnes Even oli itkenyt itsensä tyhjäksi, kunnes Even oli niin uupunut, että nukahti siihen, kasvot Isakin rintaa vasten.
”Sinä olet turvassa”, Isak toisti kunnes aamu oli vihdoin tullut.


***

Palautetta?

[Wisteria]

​Jännää, jännää! Vaikka eteenpäin liikutaankin vielä hiljalleen, saa tässä kivasti otetta maailmaan ja hahmoista paljastuviin uusiin puoliin. Erityisesti Magnus varasti mun huomioni tässä osassa, ja täytyy sanoa että hän sai odottamaan mitä kaikkea muuta sulla on mielessäsi ja keistä kaikista saadaan tämän tarinan myötä kuulla. Tykkään kovasti siitä, miten olet saanut tuossa dialogissa esille Magnuksen välittömyyden ja suorasukaisuuden, ja toisaalta myös tuollaisen järjen äänen, jota Isak todellakin tarvitsi tuossa tilanteessa. Toivottavasti siis myös Magnus pääsee olemaan esillä lisää jatkossa!

Voi Even :< valittelin jo tuon edellisen osan luettuani, miten hänen tilanteensa surettaa, ja ihan kamalaahan tämä nyt on! Käy häntä sääliksi, mutta onneksi on sentään Isak, joka yrittää auttaa, vaikka tarvitseekin hieman rohkaisua ja potkimista, jotta uskaltaa tehdä jotain muuta kuin vain antaa Evenin nukkua sängyssään. Suunta vaikuttaa nyt oikealta, vaikka tuo loppu saa arvelemaan, että tulevaisuudessa lienee jonkinlaista kiusallisuutta luvassa. Tai voisin kuvitella, ettei Even ole ihan sinut sen kanssa, että on käytännössä nukahtanut melko tuntemattoman miehen käsivarsille, vuodatettuaan tälle suruaan.

Tykkään sun kirjoitustyylissä kuvailun ilmeikkyydestä! Kuinka sohvalla nukkumisen epämukavuus yhdistyy siihen, että Isakin mieli on varmasti täynnä epämukavia ajatuksia, jotka häiritsevät nukkumista, ja kuinka tuossa dialogissa ja tekstissä muutenkin on paljon erilaisia sävyjä. Jee! Eipä mulla juuri nyt muuta, jään taas odottelemaan, mitä tulevaisuus tuo. Ihanaa oli huomata, että tälle oli tullut jatkoa <3

[Gernumbli]

Pidin ehdottomasti, uskottava ja meni itseeni jotenkin syvälle.

[Violetu]

Kiitokset kommenteista^^

Wisteria: Kiitos, kiva että jäit seurailemaan. Even on... no, eiköhän se tuosta vielä tokene :') Agh, Magnus on yksi omista suosikeistani ja häntä varmasti nähdään jossan vaiheessa vielä lisää (kiitos, sain juuri idean!).
Gernubli: Kiitos, yritän itse elää hahmojen mukana ja on joka kerta yhtä otettu olo, kun ne suostuvat paljastamaan itsestään/keskinäisistä suhteistaan uusia asioita.

A/N: Tietää olevansa syvällä tarinassa, kun googlailee keskellä yötä norjalaisia vauvanmössöjä, ja kun päivän kohokohta on se, kun saa oivalluksen hahmoista ja seuraavista tapahtumista kun istuu bussissa.
Tässä osassa tapaamme Vilden, Even herää ja saamme tietää vauvan nimen.
P.S. Isak on oikeasti kultakala.
Pidemmittä puheitta...

***



08:30

Vilde sanoi, että se tulee sinne joskus yhdeksän jälkeen, sillä on tänään vapaapäivä.

Magnus oli lähettänyt viestin pian heidän aiemman puhelunsa jälkeen, mutta Isak luki sen vasta huomattavasti myöhemmin. Hän ei ollut halunnut herättää Eveniä, ja oli päätynyt istumaan sängyllä tämän tyynynä niska epämukavassa asennossa melkein neljä tuntia.
Olisi voinut luulla, että Evenin tasainen hengitys ja vauvan tuhina olisivat saaneet Isakinkin vihdoin nukahtamaan, mutta toivo oli ollut turha.
Vaikka Vilde osasi olla joskus vähän rasittava, Isak oli kiitollinen, että nainen tulisi käymään. Kaikesta hösellyksestään huolimatta Vilde jos kuka ymmärsi toisten ihmisten kimurantteja, epäihanteellisia kotioloja ja osaisi varmasti toimia Evenin ja varsinkin vauvan kanssa paremmin kuin Isak.

Isak oli uskaltanut nousta vasta, kun Evenin ote hänen paidastaan oli löystynyt niin paljon, että Isak oli saattanut hellävaroin irrottaa harmaan puuvillan toisen otteesta. Evenin otsa oli rypistynyt uhkaavasti, ja Isak oli varmuuden vuoksi antanut sormiensa juosta toisen hiuksissa vielä hetken ennen kuin hivutti Evenin pään tyynylle ja pakeni olohuoneeseen käsittelemään sitä lämmön tunnetta, jonka toisesta huolehtiminen oli häneen jättänyt.

Kun Isakin silmät alkoivat lupsahdella kesken ajatusten, hän ravisti päätään ja raahusti keittiöön keittämään kahvia.
Neljä vai kuusi kuppia, Isak pohti ja laittoi kahdeksan.
Nyt oli liian myöhäistä nukkua, Vilde tulisi pian, ja Isakin työt alkaisivat kymmeneltä.
Vaikka solut ehkä lisääntyivät itsekseen, hän saisi kuulla kunniansa esimiehiltään, jos pikkuisista puolet kuolisi nälkään, koska hän ei ollut ajoissa paikalla pipetoimassa niille sokerilientä.
Jokin karu kouraisi Isakin vatsaa, kun hän ajatteli joutuvansa jättämään ehkä Evenin tänne yksin lähtiessään. Niin, ja tietysti vauvan myös.

Isak hipsi makuuhuoneen ovelle ja kurkisti sisään. Vauva nukkua tuhisi edelleen ja Even oli hiukan levittäytynyt, mutta tämän uni ei vaikuttanut enää rauhalliselta. Miehen otsa oli rypyssä ja hiljaisesta muminasta erottui muutama sana.
”Minun vikani minunvikani.” 
Ennen kuin huomasikaan, Isak istui taas sängynreunalla käsi Evenin hiuksissa.
”Ei ole sinun vikasi”, Isak kuiskasi ja alkoi melkein toivoa, että Vilde tulisi ennen kuin Even heräisi.
Tai ennen kuin Isak huomaisi painavansa suukkoja toisen otsalle tai jotain muuta yhtä creepyä jota ei tehty sellaiselle ihmiselle, jonka kanssa ei ollut vaihdettu edes kunnollisia tervehdyksiä saati esittäydytty.
Lukossa kääntyvän avaimen ääni hätkähdytti Isakin ajatuksistaan ja hänen kätensä äkillinen nytkähdys sai Evenin havahtumaan unestaan.
 Miehen sinisiin silmiin nousi ensimmäisenä hämmennys, hätä, kun tämä ei tunnistanut ympäristöään.
Isak nielaisi ja siirsi kiireesti kätensä Evenin hiuksista omiinsa. Hemmetinhemmetinhemmetti.

”Huomenta”, Isak rykäisi käheästi, kun ei keksinyt muutakaan järkevää sanottavaa.
 Even kohotti katseensa Isakiin, ja miehen silmiin nousi omituinen pehmeys ennen kuin tämä avasi suunsa:
”Minä luulin, että sinä olit unta.”

Isak avasi suunsa, sulki sen ja avasi taas. Mitä tuollaiseen saattoi muka vastata? Hän tunsi sydämensä takovan kuin se olisi aikeissa paeta tilanteesta. Isak ei ennättänyt vastata, ei edes keksiä mitä vastata, kun Even kosketti häntä, laski kätensä varovasti Isakin kyynärvarrelle.
”Tunnut kyllä todelliselta.”
Isak tunsi punastuvansa, mutta ennen kuin hän ennätti sanoa mitään, tapahtui monta asiaa:
Vauva oli ilmeisesti nukkunut tarpeekseen, liikaakin, sillä kantokopasta kuului terävä parkaisu.
”Isak!” Vilde ilmestyi makuuhuoneen ovelle ja katsoi Isakia ja Eveniä silmät suurina, ilmeisesti käsittäen koko tilanteen totaalisen väärin.

”Vilde!” Isak ponkaisi pystyyn ja Evenin kosketus, lämpö ikään kuin liukui hänen iholtaan jättäen Isakin kananlihalle.
Even tuijotti Vildeä pöllämystyneenä ennen kuin tajusi vauvan kiljuvan jo täyttä kurkkua ja sukelsi lattialle nappaamaan pienen syliinsä.
”Isi on tässä, shhhh”, Even mumisi lapsen hiuksiin.

Isak oli jäätynyt. Evenin kosketus kummitteli edelleen hänen ihollaan samaan aikaan kun Vilden kysyvät silmät korvensivat, eikä Isakilla ollut aavistustakaan mitä sanoa.
Keittiöstä kuului onneksi ääni, joka pelasti kaikki Isakin aamut, varsinkin tämän.
”Kuka haluaa kahvia?” Isak kysyi heikosti.

***

Isak ja Even istuivat hiljaa Isakin kaksion keittiön pöydän ääressä ja vauva kitisi Evenin sylissä. Vilde latoi Semper-hedelmäsosepurkkeja pöydälle ja pyöräytti lempeästi silmiään.
”Verotin vähän Magnusin eväsvarastoja, se kertoi, että täällä on pikkuvieras.”

Isak hörppäsi kahvistaan ja vannoi mielessään Magnusille ikuista rakkautta, ja ehkä vähän Vildellekin.
Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen sellaisia ystäviä?
Isak vilkaisi Eveniä, joka räpytti hämmentyneenä silmiään ja tuijotti Vildeä. Even havahtui tuijotuksestaan vasta, kun vauva ojensi käsiään kohti soseita ja maiskutti.
”Isak, pikkulusikka”, Vilde otti komennon, ja Isak loikkasi hakemaan lusikkaa niin nopeasti, että oli kaataa kahvinsa.

”Oletko sinä enkeli?” Even kysyi Vildeltä, kun nainen työnsi hetken päästä lusikallisen persikkasosetta vauvan suuhun. Vilde kikatti ja punastui selvästi mielissään.
Isak yritti pitää kiitollisuudestaan kiinni, mutta ei voinut olla muljauttamatta silmiään Vilden käytökselle.

”Vilde on sairaanhoitaja, se on töissä lastenosastolla”, Isak töksäytti.

”Aika monet lapsetkin luulevat minua enkeliksi”, Vilde protestoi ja hymyili Evenille.
”On ilo olla avuksi.”
Even laski katseensa pöytään vaikean näköisenä ja pyöritteli vauvan vaaleita suortuvia sormissaan.
Isak olisi halunnut sanoa jotain piristääkseen Eveniä, mutta ei keksinyt mitään. Vildellä ei selvästi ollut samanlaista ongelmaa, sillä naisella oli jo liikaakin sanoja valmiina.
”Mutta… mitä te oikeastaan teette täällä? Isakin asunnossa siis?”

Even kalpeni.
”Vilde, et sinä voi vain – ” Isak aloitti närkästyneesti, Evenin kasvoilta paistoi päivänselvästi, ettei tämä halunnut puhua aiheesta, eikä Vildellä ollut mitään oikeutta –
”Isak, älä”, Even laski kätensä äkkiarvaamatta Isakin olkapäälle ja Isakista tuntui kuin sähkövirta olisi kulkenut hänen lävitseen.
”Meidän pitäisi palata kotiin, Sonja on varmaan sairaana huolesta”, Even alkoi nousta selvästi aikeinaan lähteä, tai ehkä paremminkin paeta.
”Mitä – ei – sinä – ” Isakin kaikki lauseyritelmät katkesivat heti alkuunsa. Eihän hänellä ollut mitään valtaa kieltää Eveniä lähtemästä, pikemminkin hän joutuisi vaikeuksiin jos yrittäisi.
”Te olette turvassa täällä”, Isak sai lopulta kakaistua.
Vauva tuntui olevan samaa mieltä, sillä se alkoi taas kitistä kuin vastalauseena lähdölle. Tai ehkä sille, että Evenin noustessa lusikka oli luiskahtanut tytön suusta.
”Ei minulle ole pakko kertoa, mutta anna nyt pikkuisen ainakin syödä valmiiksi”, Vilde sanoi selvästi loukkaantuneisuuttaan peitellen.
Even istui hitaasti, selvästi tuntien edelleen olonsa epämukavaksi. Vilde työnsi lusikallisen sosetta vauvan suuhun, ja lapsi alkoi taas mussuttaa tyytyväisenä.
”Et sinä voi vain – ” Isak aloitti taas, nielaisi ja tyytyi sitten mumisemaan itsekseen tuskin kuultavasti:
 ”En varmaan nuku ensi yönäkään sitten.”

Even rypisti kulmiaan ennen kuin pudisti päätään.
”Te ette ymmärrä. Sonja on varmasti tullut jo takaisin ja on ihan hirveän huolissaan, kun minä ja Freya ei olla kotona.”
Nyt Isakilla meni hermot. Sydän takoen hengästyttävän nopeasti, keho adrenaliinia puskien hän ponkaisi pystyyn ja tarttui Evenin leukaan. Isak käänsi Evenin kasvot niin, että Vildekin saattoi nähdä.
”Ja minä olen huolissani tästä”, Isak kosketti mustelmaa Evenin silmäkulmassa ja mies sävähti.
Vilde haukkoi henkeään ja löi käden suunsa päälle. Vauva – Freya – alkoi itkeä, kun lusikka oli taas viety suusta kesken kaiken.

”Ei se – ei se ollut Sonjan vika”, Even aloitti, veti syvään henkeä eikä suostunut katsomaan ketään silmiin.
”Itsekö mottasit itseäsi silmään vai?” Isak oli edelleen kiihdyksissään. Hän ei ollut osannut odottaa, että Even kävisi oikeasti puolustamaan Sonjaa. Se sattui enemmän kuin Isak halusi myöntää.

”Minä… minä kävin ylikierroksilla, minuun ei saanut kontaktia joten…”
”Oli ihan okei vähän läimäyttää, niinkö?” Isak ei pystynyt tähän. Hän alkoi kävellä edestakaisin pienessä keittiössä hiuksiaan haroen.
”Even, ei. Ei ole koskaan okei lyödä ketään. Eikä se todellakaan ollut sinun vikasi.”

”Isak on oikeassa”, Vilde sanoi hiljaa. Naisen silmät olivat kyyneltyneet, vaikka tämä jatkoikin Freyan syöttämistä ja yritti olla kuin ei mitään.

”Minä tiedän mitä te ajattelette!” Even puuskahti kuulostaen katkeralta ja hänen äänensä särähti.
”Te pidätte Sonjaa hirviönä, joka paiskoo minua miten tykkää, mutta ei hän ole koskaan, ikinä aiemmin – ”
Even ei pystynyt lopettamaan lausetta vaan sulki silmänsä ja alkoi hengittää hitaasti nenänsä kautta.

Vilde ja Isak katsoivat toisiaan ja Vilde nyökytti päällään kohti Eveniä selvästi yrittäen viestiä jotain, mutta Isak ei saanut lainkaan kiinni, mitä nainen yritti.
Vilde huokasi, kohotti kätensä ja osoitti kelloa seinällä Evenin yläpuolella.

”Isak, eikö sinun pitäisi olla ihan kohta töissä?”
”Voi paska.”

 Isakilla oli enää vartti aikaa pukeutua, syödä aamiaista ja ehtiä töihin.
Even ei vieläkään puhunut, eikä suostunut katsomaan sen paremmin Isakia kuin Vildeäkään.
Isak poistui huoneesta pitkin hampain, mutta hänellä ei juuri nyt ollut aikaa puhua Evenille järkeä, eikä tämä varmaan olisi sitä kuunnellutkaan.

***

Isak oli eteisessä kiskomassa kenkiä jalkaansa edelleen kihisten. Hänellä oli toinen jalka jo melkein ovesta ulkona, kun Even yllättäen ilmaantui keittiön oviaukkoon.
”Isak!”
Isak kääntyi ja kohtasi toisen katseen. Ennen kuin Isak ennätti sanoa mitään, Even harppoi hänen luokseen päättäväisen näköisenä. Isak kohotti kysyvästi kulmiaan, hän ei yhtään tiennyt mitä odottaa.
Even kumartui ja painoi kevyen, kostean suukon Isakin poskelle.
”Kiitos. Kaikesta.”

Isak avasi suunsa, sulki sen ja avasi taas. Mitä? Mitä hemmettiä juuri oli tapahtunut?
Mutta Even oli jo palannut keittiöön.
Isakin oli vielä hississä seistessään vaikea tajuta, mitä äsken oli tapahtunut. Hänen poskeaan kihelmöi, ja kun hän keskittyi oikein kovasti, hän saattoi vielä tuntea Evenin huulet.



***

Palaute ilahduttaisi^^

[Nyyhti]

Hyvää iltaa toivekommenttien kampanjasta! Jättämästäsi toiveesta on jo pieni ikuisuus, mutta tämä vaikuttaa olevan edelleen kesken, joten toivottavasti kommenttitoiveet ovat yhä samanlaiset

Ihan aluksi pitää ihailla tuota ensimmäistä osaa. Tajusin vasta jälkikäteen, että se oli 12+ virkettä -haasteeseen - ei todellakaan tuntunut siltä! Todella luonnollista tekstiä, mikä vielä korostui jatko-osissa siinä mielessä, että tyyli ei tuntunut juuri muuttuvan.

Idea on tosi mielenkiintoinen, mutta tämä taitaa olla jonkinlainen AU tai ainakin sijoittua tulevaisuuteen, ja olen kyllä vähän hämmentynyt, että mikä sarjassa tapahtunut on tapahtunut tässä ja mikä ei Tähän olisi siis kaivannut pientä selitystä alkuun, koska kuitenkin selvästi monet sarjassa tapahtuneet jutut ovat tapahtuneet.

Mutta mielenkiintoinen kuvio tosiaan on meneillään, ja aivan erityisesti plussaa siitä, että mies on saanut naiselta noin pahasti turpaan! Kerrankin niin päin. Ja kun kommenttitoiveessasi kysyit, ovatko hahmot uskottavia, niin erityisesti tähän liittyen on sanottava, että todellakin. Kun tässä kerran on käännetty se tavanomaisin tilanne näin päin, herää tietysti kysymys, miksi fyysisesti ylivoimainen mies ei ole pystynyt puolustautumaan. Tässä sitä ei ole liiaksi selitetty, mutta se tuntuu todellakin uskottavalta. Vilde oli myös erittäin tunnistettava itsensä Isakin ominaisimmista luonteenpiirteistä mulle ei ole jäänyt niin selkeää mielikuvaa, mutta ei hän  missään nimessä epäaito ollut.

Pari lempikohtaa vielä lainauksiin:

Neljä vai kuusi kuppia, Isak pohti ja laittoi kahdeksan.

Ihana!

”Oletko sinä enkeli?”

Tää tuli ihan puskista, mutta sopi kyllä hahmoon loistavasti!

”Minä luulin, että sinä olit unta.”

Samoin tämä, ja lisäksi: awwwww.

Jos vain suinkin jatkat tätä, niin minä  uskon kyllä lukevani tulevatkin osat! Niin, ja se on myös hauskaa, että olet käyttänyt tässä kellonaikoja samoin kuin siinä sarjassakin. Muutenkin tempo on tosi saman oloinen kuin sarjassa, ja sopii siis erinomaisesti näille hahmoille.

[Fairy tale]

Voi mitä jännää löysinkään. Dramaattista Isak-Eveniä.
Hienoa, että tässä on muitakin tuttuja hahmoja mukana. Sonja vaikuttaa olevan vahva ja määrätietoinen oma itsensä, joka onkin riidan päätteeksi se, joka on antanut oven paukkua ja lähtenyt tuulettumaan. Ja vieläpä tullut motanneeksi Eveniltä silmäkulman mustaksi. Voi ei. Mutta sille ei vain voi mitään, että Evenille sopii tuo pehmon rooli, joka jää kotiin itkemään ja selviämään vauvan kanssa. Ja tuo vauva! Mikä jännittävä yllätys ja yksityiskohta.

Pidän tästä kovasti. Kuten myös neuvoja antavasta Magnuksesta ja huolehtivasta Vildestä. Ihanat ystävät Isakilla, joka keskellä tavallista arkiyötä.
Ja hehän voivat olla kohta enemmän Eveninkin ystäviä. Kyllä tätä tarinaa lukisi enemmänkin, nyt kun sen löysin. 

[Violetu]

Kiitokset kommenteista nominal ja Fairy tale! Tämä tuntui (ja tuntuu edelleen) niin isolta tarinalta, että taisin siksi säikähtää ja laittaa sen naftaliiniin (+koulu tuli tielle). Tätä on kuitenkin valmiina pari osaa, jotka voisin hiljalleen ripotella tänne. Mistä sitä tietää, vaikka syntyisi lisääkin.

A/N: Kursiivilla kirjoitetut pidemmät pätkät ovat takaumia.
Varoitus: tässä ja mahdollisesti tulevissa osissa esiintyy itsetuhoisia ajatuksia

Spoiler: näytä

Tässä osassa on myös takaumassa kevyttä manian kuvausta. En millään muotoa ole asiantuntija, eikä tekstiä pidä ottaa todesta. En myöskään yritä viedä bipolaarisilta ääntä, älkää hakatko minua appropriaation lapiolla, jooko?

Neljäs osa



Töissä Isak käytti käytännössä puoli päivää – okei, koko päivän – siihen, että ajatteli Eveniä. Mikä pahinta, vain minimaalinen osa hänen aivoistaan tuntui muistavan koko tilanteen monimutkaisuuden. Suurin osa keskittyi muistelemaan suukkoa, jonka hän oli saanut ennen lähtöään, ja vähintään yhtä suuri osa sätti häntä siitä, ettei hän ollut koskettanut Eveniä enemmän silloin, kun oli tilaisuus.

Ehkä hän ei halunnut edes tulla kosketuksi!
Isak riiteli itsensä kanssa.

Hänen aivonsa kaivoivat avuliaasti esiin sen pehmeän katseen, joka Evenin silmissä oli ollut, kun tämä oli herännyt ja nähnyt Isakin.
Olisiko Even muka pussannut häntä poskelle hyvästiksi, jos ei olisi tahtonut tehdä niin?

Hänellä on edelleen tyttöystävä, VAIMO, Isak muistutti itseään, ja hänen mielialansa laski taas hetkeksi.
Sitten hänen kehonsa muisti taas, miltä Evenin käsi oli tuntunut hänen olkapäällään, miltä Even oli tuntunut nojatessaan hänen rintaansa.

Isak joutui ravistelemaan itseään päästäkseen eroon hymystä, joka jatkuvasti pyrki suupieliin. Oli tuntunut niin hyvältä auttaa, lohduttaa, olla tarpeellinen. Hänellä oli ollut lämmin.
Edellisyön tilanne oli ollut kaikin puolin hirvittävä, ja Evenin tilanne oli edelleen. Ja täällä hän vain hymyili kuin mikäkin itsekäs, empatiakyvytön –

Ties mitä Evenin ja Sonjan asunnossa tapahtui parhaillaan, jos Even oli palannut kotiin niin kuin Isak arvasi tämän palanneen.
Se ajatus sai vihdoin Isakin hymyn hyytymään.

Hän vilkaisi kelloa ja päästi pitkän, turhautuneen huokauksen. Vielä melkein kaksi tuntia ennen kuin hänen työvuoronsa olisi lopussa. Isak otti tutkimuslehtiönsä esiin, kai hän voisi yhtä hyvin yrittää saada edes vähän paperitöitä tehdyksi.


18:18

Kun Isak tuli kotiin, Vilde oli edelleen hänen asunnossaan, ja Magnuskin oli liittynyt tämän seuraan sohvalta kuuluvasta kuorsauksesta päätellen.
Eveniä ei näkynyt.
Keittiössä häntä odotti tuore makaronilaatikko – tai se, mitä siitä oli jäljellä, Vilde ja Magnus olivat ilmeisesti syöneet jo.

”Lähtikö Even?”

Isak kysyi yrittäen peittää haukotusta.
Hän töni Magnusin jalat sohvalta alas, jotta mahtui istumaan ruokansa kanssa.
Magnus mumisi jotain, edelleen täydessä unessa. Isak yritti olla kadehtimatta toisen unenlahjoja.
Isak oli saanut töissä lounastauolla ruhtinaalliset viidentoista minuutin powernapit. Tulevana yönä hänen olisi pakko saada nukutuksi.

Vilden katse sanoi, että Isakin pitäisi syödä keittiössä, ja Isak vastasi katseeseen silmien pyörityksellä. Hänen kämppänsä, hänen sääntönsä. Vilden oli turha mulkoilla. He eivät olleet asuneet yhdessä enää vuosiin.

”Vilde? Even.”

”Lähti heti kun oli vannottanut, etten tee ilmoitusta”, Vilde sanoi hiukan viileästi.
”Niin kuin minä sellaista tekisin tietämättä koko totuutta.”

Isak nielaisi.

”Onko yläkerrasta kuulunut meteliä sen jälkeen?”

Hän vei haarukallisen makaronilaatikkoa suuhunsa, vaikka Vilden äskeiset sanat olivatkin vieneet häneltä ruokahalut.

”Kävin kuuntelemassa oven takana, kuulosti siltä, että siellä oli enemmänkin väkeä.”

Isak katsoi Vildeä levittäen epäuskoisesti silmiään.
”Mitä?” Vilde ei ollut moksiskaan ja tavallaan Isak oli kiitollinen toisen häpeämättömyydestä. Oli aivan lähellä, ettei hän ollut töistä päästyään itse marssinut suoraan Evenin ovelle varmistamaan, että tällä oli kaikki hyvin.

”Et sitten koputtanut kuitenkaan?”

”En, mutta näin, miten sieltä tuli poliiseja alas jossain vaiheessa. Sinulla on tosi hyvin toimiva ovisilmä.”

”MITÄ?!” Isak ponkaisi pystyyn niin että makaronilaatikot lensivät hänen sylistään ja Magnus hätkähti hereille.
”Mitä tapahtuu?” Magnus käänteli päätään puolelta toiselle kunnes tunnisti paikan jossa oli.

”Miksi heitit päälleni makaronilaatikkoa?”

 Magnus noukki makaronin housuiltaan ja katsoi Isakia loukkaantuneena.

”POLIISEJA?” Isak jatkoi Vildelle huutamista, ”Mikset kertonut heti?”

”Sonja oli varmaan soittanut poliisit”, Vilde oli puolustuskannalla.

”Se on aika tavallista, kun joku katoaa, ja varsinkin kun... ei mitään.”

Isakin sisuksissa kuohui. Miten Sonja kehtasi? Even ja vauva olivat Isakin luona maksimissaan kahdeksan tuntia, todennäköisesti vähemmän.
Paitsi eihän Isak tiennyt, milloin Sonja oli häipynyt. Tämän silmissä Even oli saattanut olla poissa yli kaksitoista tuntia.
Mutta oikeasti, ensin Sonja löi ja häipyi, sitten soitti poliisit Evenin perään?

”Vilde, mitä ’varsinkin kun’?”
Isakista tuntui, ettei hän kestäisi enää yhtään enempää.
Vilde pudisti päätään ja väisti Isakin katsetta.

Isakin kädet puristuivat nyrkeiksi ja hän oli jo puolimatkassa ovelle, tai olisi ollut, jollei lattia olisi äkkiä ruvennut keinahtelemaan ja näkökenttä sumenemaan.
”Isak, istu”, Magnus oli äkkiä siinä ja istutti Isakin takaisin sohvalle.
Isak tunnisti, että tämä oli hänen ystävänsä työpersoona, mutta Isak oli niin huolissaan Evenistä, ettei osannut välittää omasta kunnostaan juuri nyt.

”Montako sormea?”

Magnus kohotti kätensä Isakin kasvojen eteen, ja Isak hieroi silmiään yrittäen saada näkönsä selkenemään.

”Ei sillä ole nyt väliä, minun pitää käydä katsomassa, että Even on okei.”

Isak yritti nousta, mutta Magnus painoi hänet päättäväisesti takaisin istualleen.

”Isak, sinä et ole kohta okei, jos et nuku. Sinun pitää nukkua.”

Isakin teki mieli nauraa. Luuliko Magnus oikeasti, että hän oli vapaaehtoisesti hereillä kaikki yöt?

Vilde nousi ja kuiski Magnusille jotain, mistä Isak ei saanut selvää.

”Isak, oikeasti. Minulla on jotain, joka voisi auttaa sinua nukkumaan. Et meinaa pysyä enää tolpillasi, koska oikeasti viimeksi nukuit?”

 Vilde kuulosti huolestuneelta, loistavaa.

”Ruokatunnilla. Vartin torkut”, Isak raakkui ja avasi silmänsä varovasti. Hän näki Magnusin neljä sormea, jotka olivat edelleen pystyssä, ja lattia lakkasi hiljalleen keinumasta.

”Kokonaisen yön?” Vilde pysyi lujana ja Isakia alkoi naurattaa. Hän tyrskähti.
Hän ei muistanut, koska oli viimeksi nukkunut kokonaisen yön. Ehkä se ei ollut naurun asia.
 
”Minun pitää nähdä Even”, Isak pakotti itsensä keskittymään ja yritti taas pyrkiä sohvalta ylös.

”Isak, oikeasti”, Magnusin käsi oli edelleen hänen hartiallaan tukemassa, pitämässä Isakia paikoillaan, ja Vilde oli mennyt kaivamaan käsilaukkuaan.

”Minusta alkaa tuntua, että sinut pitää kohta pistää lepositeisiin ja pilleriä naamaan. Saisit nukkua aamuun asti, eikö kuulosta hyvältä?” Magnus puolittain vitsaili.

”Kiitos vaan, mutta sitominen ei ole minun juttuni”, Isak hymähti. Vilde ja Magnus vaihtoivat katseen ja Vilde pudisteli päätään.
 
”Oliko tuo ’kyllä, unilääke kuulostaa hyvältä’?” 

Isak huokasi raskaasti.
”Minun pitää ensin olla varma, että Evenillä on kaikki oikeasti hyvin.”

Vilden ja Magnusin seuraava katseenvaihto oli lyhyt.

”Hyvä on.”

***

Even oli suunnitellut kaiken. Jos lääkkeitä ei olisi, ei olisi sairauttakaan. Hän oli vetänyt pillerit vessanpöntöstä alas aamulla. Tullessaan töistä hän hakisi ruusuja. Punaisia, sillä niistä Sonja piti eniten.

He olivat etääntyneet. He olivat jo pitkään olleet toisistaan niin kaukana. Sängyssä Sonja käänsi hänelle selkänsä ja työnsi pois, kun hän yritti koskettaa. Välillä Sonja meni sohvalle nukkumaan, välillä Even meni.
Välillä Evenistä tuntui, että hänen täytyi yrittää, vaikka ei oikeasti tuntunut. Ei hän rakastanut Sonjaa enää. Ei sillä tavalla, millä oli joskus rakastanut.
Välillä, kun hän hoiti Freyaa, Sonjan katse tuntui samalta kuin valvontakamerat supermarketissa. Ruskeat silmät vahtivat, ettei hän varmasti tehnyt mitään pahaa, mitään väärää. Niin kuin hän olisi koskaan suostunut edes ajattelemaan Freyan vahingoittamista.

Ovessa oli heidän molempien sukunimet. Häiden mahdollisuudesta ei ollut koskaan puhuttu sen jälkeen, kun he menivät kihloihin. Silloin Sonja oli jo raskaana, niin pitkällä, että lapsen pitäminen oli ainoa vaihtoehto.
Even ei katunut ja halusi uskoa, ettei Sonjakaan.

He asuivat yhdessä, mutta ei heidän elämänsä ollut edes muistuttanut oikeaa parisuhdetta enää pitkään aikaan.
He vaihtoivat joskus aamiaispöydässä katseita, jotka sanoivat, että heidän pitäisi erota. Even ei koskaan suostunut sanomaan sitä ääneen. Even pakeni paikalta, jos kuulosti siltä, että Sonja aikoi sanoa sen.
Välillä Even pelkäsi Sonjan lähtemistä niin paljon, ettei nukkunut moneen yöhön, ja suunnitteli ajatuksissaan sata ja yksi erilaista tapaa saada Sonja jäämään, tapoja, joilla kaiken voisi korjata, muuttaa takaisin entiselleen.
Evenin oli kuitenkin vaikeaa muistaa millaista heillä oli ollut silloin ennen, kun kaikki oli vielä hyvin.

Tänään oli se päivä, tänään hän korjaisi kaiken. Illalla kaikki olisi taas hyvin, ihan niin kuin ennen.

Even tuli kotiin kahden aikaan. Hän ei ollut malttanut olla töissä neljään asti, sillä tänään oli se päivä kun kaikki muuttuisi paremmaksi. Kukkakaupassa kolmekymmentä ruusua oli tuntunut paljon paremmalta ajatukselta kuin kymmenen.
Even vihelteli harppoessaan rappusia kotiin kolme kerrallaan. Hän oli rämpyttänyt hissinappia, mutta korilla oli kestänyt liian kauan, Even halusi korjata kaiken heti, nyt.

”Minä luulin, että sinun piti olla töissä neljään”, Sonja sanoi nähdessään Evenin eteisessä.
”Sinä olet tärkeämpi”, Even sanoi ja hymyili leveästi. Ruusut olivat hänen selkänsä takana odottamassa vuoroaan.
”Even, et sinä voi vain lähteä töistä kesken päivän. Minusta tuntuu, että olet lipsumassa – ” Sonja alkoi kuulostaa samalta kuin silloin, kun yritti kontrolloida Eveniä, mutta tänään sillä ei saanut olla väliä.

”Yllätys!” Even toi ruusut selkänsä takaa suurieleisesti näkyviin yhä hymyillen.

Sonja ei näyttänyt vaikuttuneelta, mutta onneksi ruusut eivät olleet ainoa yllätys Evenin suunnitelmassa.
 
”Sonja, minä en lipsu enää, koska en ole enää sairas”, Even jatkoi hymyilemistä.

”Even, ei…” Sonja vei toisen käden kasvoilleen ja hengitti muutaman kerran tiheästi ennen kuin katsoi taas Eveniä.

”Minä toin sinulle punaisia ruusuja”, Even ojensi kukkia ja pidätti hetken hengitystään ennen kuin Sonja otti ruusut vastaan.

”Even, minä en halua ruusuja, etkä sinä voi olla yhtäkkiä terve, tiedät sen kyllä”, Sonja kuulosti melkein vihaiselta, mutta tämän silmät olivat kyynelissä.

”Et sinä voi tietää mitä minä olen tai en, tai miltä minusta tuntuu”, Even julisti.

”Mutta tiedän, miltä minusta tuntuu”, Sonjan ääni oli vaimennut ja nainen veti pari syvää henkäystä.

”Ja minusta tuntuu, että meidän pitää oikeasti erota. Kunnolla.”

Eteiseen lankesi soiva hiljaisuus ja Evenin päässä humisi.

”Minä ostin ruusuja ja tulin terveeksi, jotta kaikki voisi olla niin kuin ennenkin, jotta kaikki olisi taas hyvin, voidaan ottaa ne tatuoinnit, minulle sinun kirjaimesi, sinulle minun niin kuin joskus puhuttiin – ”
 
”Even, ei, kuuntele minua – ”

 ”Sonja, me voimme olla se pieni, onnellinen perhe, joka olemme aina halunneet olla, ostetaan kesämökki Tjømesta, hankitaan kissa, tehdään Freyalle pikkusisko tai -veli – ”

Ruusut putosivat pehmeästi ja terälehtiä levisi eteisen lattialle kuin hidastettuina, mutta kipu Evenin kasvojen sivuun iski terävänä. Evenin puhetulva loppui.
Yhtä nopeasti Sonjan kädet olivat naisen suun päällä ja Sonja perääntyi henkeä haukkoen.
Even painoi kätensä poskelle, jota kirveli. Kipu säteili silmäkulmaan saakka. Se ei kuitenkaan saanut estää häntä toteuttamasta suunnitelmaa, muuten lääkkeiden hävittäminen, ruusut, kaikki oli ollut turhaa…

”Sonja, anna meille mahdollisuus, me osataan olla hyviä toisillemme jos vain molemmat yritetään tarpeeksi kovasti, Freyan takia – ”

Nyt Sonja itki, ja Evenin sanat kuivuivat kurkkuun.
Hän oli tehnyt tämän. Hän oli saanut Sonjan surulliseksi, hän oli alhaisista alhaisin, ihmishirviö, vaikka hän yritti mitä, hän päätyi aina lopulta satuttamaan niitä, joista välitti –

”Sonja, älä itke, kiltti. Minä lupaan tehdä mitä tahansa, teen juuri niin kuin sinä sanot ja haluat, minulla ei ole väliä niin kauan kuin vain sinulla ja Freyalla on kaikki hyvin ja sinä hymyilet ja – ”

”Even, ei”, Sonjan ääni oli rikki ja tämä riuhtaisi takkinsa naulakosta pyyhkien silmiään toisella kädellä.
”Minä en pysty tähän nyt – ”

Ovi kolahti kiinni ja Even oli yksin.

Tänään hän ei ollutkaan korjannut asioita, ainoastaan repinyt rikki kaiken ehjän, mitä oli ollut jäljellä.

[Fairy tale]

Voi, sinulla olikin jatkoa tähän jo valmiina. Tämä on kyllä todella jännittävä ja toivon että viihdyt myöhemminkin tämän parissa rakentaen mielenkiintoista juonikuviota eteenpäin. Tässähän on jo tutut elementit itse sarjasta, vaikka lähtökohta ja asetelma ovatkin tässä vähän eri tavalla. Ei sairauden kuvauksen tarvikaan olla täydellinen, mutta onnistunut se oli tässä. Me näemme sen, miten se vaikuttaa ja Even itse on ihan sokeana sille missä mennään. Hänellä taitaa alkaa hiukan lipsua ja Sonja näkee sen ja tietää jo että nyt Even on astunut sen tietyn rajan yli. Nuoren parin budjetti ei ehkä kaipaa yhtäkkistä 30 ruusun ostoa. Voin kuvitella miltä Sonjasta tuntuu. Ja Even parka ei ole ihan kartalla, kun tarkoitti pelkkää hyvää.

Ja kaiken tämän sotkun keskellä Isak yrittää ylläpitää jotain kontaktia uuteen tuttavaansa, naapuriin josta hän ei vielä tässä vaiheessa tiedä pajon mitään. Se tekee tästä omalla tavallaan kovin jännän. Kiitos kovasti uudesta osasta.

[Violetu]

Kiitos kommentista, Fairy Tale!
Tässäpä seuraava osa, mutta tämän jälkeen menee valmis materiaali vähän katkonaisemmaksi/sekavaksi. Löytyy koulussa kirjoitusharjoituksina tehtyjä pätkiä, joista pidän kielellisesti tosi paljon, mutta jotka eivät muuten ehkä ole oikein samaa paria tämän kanssa. Ehkä keksin jonkun tava sisällyttää ne silti jotenkin

***


Viides osa


Isakin sydän hakkasi. Magnus häälyi aivan Isakin takana ilmeisesti valmiina tarttumaan kiinni, jos Isakia alkaisi taas huimata.
Vilde soitti ovikelloa.

Isak kuuli, miten joku kävi oven toisella puolella, mutta kukaan ei avannut. Vilde ja Magnus vaihtoivat katseen ja Isak pelkäsi, että häntä alettaisiin raahata takaisin kotiin minä hetkenä hyvänsä.

”Even!” Isak iski nyrkkinsä tummanruskeaan oveen ehkä tarpeettomankin lujaa.
Hänen ajatuksensa rakensivat kauhukuvia siihen tahtiin – Even toinenkin silmä mustana, Even yksin sängynpohjalla ilman ketään lohduttamassa – hän oli pian valmis menemään vaikka ovesta läpi.

”Isak, rauhoitu”, Vilde sihisi ja yritti kiskoa Isakia kauemmas ovesta.

”Me halutaan vaan nähdä Even, me ei haluta teille mitään pahaa”, Magnus oli siirtynyt ovelle ja puhui luotettavalla, syvällä työpaikka-äänellään.

Magnus, joka ei ollut koskaan aiemmin edes nähnyt Eveniä.

Isak lakkasi kamppailemasta Vildeä vastaan, ja kolmikko hiljeni kuuntelemaan mahdollista vastausta.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuului hiukan tukkoinen naisen ääni:

”Keitä te olette?”

Magnus ja Vilde katsoivat toisiaan ja sitten Isakia. Käytävässä oli hämärää ja yhtä pimeää tuntui olevan Isakin aivoissa. Pitäisikö heidän vain sanoa nimensä? Niin kun ne sanoisivat naiselle – Sonjalle? – yhtään mitään.

”Naapureita?”
Vilden vastaus kuulosti enemmän kysymykseltä.

”Mitä te Evenistä haluatte? Jos hän on tehnyt jotain, niin voidaanko palata asiaan huomenna?”
Sonjan ääni oli väsynyt.

”Ei voida!” Isak oli taas ovessa kiinni saaden Vilden huokaamaan ja pyörittämään silmiään.

”Isak on vaan huolissaan Evenistä. Jos me saadaan nähdä hänet, niin me lähdetään heti sen jälkeen pois”, Vilde puhui rauhallisella äänellä.

”Kunniasanalla”, Magnus lisäsi perään ja katsoi Isakia kuin sanoen ’eikö niin?’

Isak nyökkäsi hitaasti, vaikka eihän Sonja sitä voinut nähdä.

”Kuka siellä on?” oven toiselta puolelta kuului nyt vaimea miehen ääni ja Isakin hengitys katkesi. Even.

”Naapureita. Joku Isak.”

Ovi aukeni jo ennen kuin Sonjan sanat lakkasivat kaikumasta, ja äkkiä Even seisoi oviaukossa. Valo tuli miehen takaa, joten tämän ilmeestä oli vaikeaa saada selvää, mutta se ei estänyt Isakin koko ruumista kääntymästä äkkiä häntä vastaan. Kädet hikosivat, syke nousi ja jostain hiipi kutsumaton kuumotus poskille.

”Hei.”

”Hei, Isak”, Even tervehti vaisusti. Valo osui Evenin profiiliin ja mies näytti harmaalta, yhtä väsyneeltä kuin Isakista tuntui. Isak tunsi hillitöntä tarvetta ojentaa kätensä ja koskettaa Evenin kasvoja, varmistaa, että tämä todella oli kunnossa.

”Minä… halusin nähdä sinut, kun en ehtinyt aamulla…” Isak ei edes tiennyt mitä oli aikonut sanoa.

”Minä… kaikki on okei”, Evenin ryhti lysähti hiukan, näytti siltä että sanat olivat vieneet tältä kaiken energian.

Valhe, Isakin aivot sanoivat.

Isak kuvitteli, miten hän tarttuisi Evenin käteen aivan niin kuin oli viime yönä tehnyt, ja veisi tämän mukanaan takaisin omaan asuntoonsa. Hän antaisi Evenille taas sinisen tyynynsä, koska se oli parempi, ja käpertyisi tällä kertaa itse sänkyyn toisen viereen. Hän silittäisi Evenin tukkaa ja selkää, kunnes jompikumpi tai molemmat heistä nukahtaisivat. Ja aamulla tuo synkkyys Evenin kasvoilta olisi poissa, ja Isakista tuntuisi, ettei hän ollut koskaan nukkunut paremmin.

Vilde nyki Isakin hihaa ja loi merkitseviä katseita Sonjaan, joka vilkuili heitä epäileväisen, uupuneen näköisenä Evenin takaa, selvästi valmiina sulkemaan oven.
Isak ei ollut huomaavinaan, tai ehkä hän ei vain yksinkertaisesti saanut väsyneitä silmiään irti Evenistä.
Magnus rykäisi, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.

”Even, nähdään taas”, Vilde otti ohjat käsiinsä ja astui lähemmäs halaten Eveniä pikaisesti. ”Sano suloiselle Freyalle terveisiä.”

Even nyökkäsi hiukan yllättyneenä Vilden irrottauduttua.

”Halauksia!” Magnus kuulosti samalta kuin hänelle olisi kerrottu, että joulu oli tullut etuajassa.

Siinä missä Vilden halaus oli ollut vielä kohtelias, hiukan vieraskorea halaus, Magnus rutisti Eveniä kuin kauan kadoksissa ollutta veljeään.

”Nähdään, bro.”’

Even räpytti silmiään hämmentyneenä.

Isak huomasi jälleen kadehtivansa Magnusia, jolle halaaminen, kaikenlainen läheisyys tuntui aina tulevan niin helposti ja luontevasti, eikä tämä koskaan kieltänyt sitä itseltään. Samaan aikaan Isak oli myös aivan liian kiitollinen saatuaan tekosyyn halata Eveniä itse.

Hän antoi itsensä epäröidä vain sekunnin murto-osan, ennen kun rutisti Evenin syliinsä. Toinen käsi livahti Evenin niskaan, ja toinen jäi selälle piirtelemään epävarmoja ympyröitä. 

”Voit tulla minun luokseni koska tahansa”, Isak kuiskasi Evenin hiuksiin.

 Hän oli jo irrottautumassa, mutta Even huokasi raskaasti nenän kautta ja puristi Isakia hiukan lujemmin, joten Isak jäi paikoilleen. Hänen sydämensä hakkasi siihen tahtiin, että se tuntui pyrkivän rinnasta ulos, ja Isakin sisälle levisi suorastaan pakahduttava lämpö.

Hetken päästä Sonja yskähti, ja Isak irrottautui Evenistä vastahakoisesti.
”Kiitos”, Even sanoi hiljaa katsoen ensin Isakia, sitten Vildeä ja Magnusia. Lopulta hänen katseensa kuitenkin palasi Isakiin.
Tai ehkä se oli vain Isakin omaa toiveajattelua.

***

09:54

Isakin lähdettyä töihin, Evenin oli mentävä vessaan kokoamaan itseään.
Mitä hän oikein teki?
Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi suudellut ketään sillä tavalla poskelle hyvästiksi. Sonja ei ollut hyvästellyt häntä enää vuosiin lähtiessään aamulla yliopistolle tai töihin. Sonja piti hiljaisista, rauhallisista aamuista yksin.
Even halusi istua ja syödä aamiaista yhdessä. Hän halusi antaa suukon, kiittää kahvista ja toivottaa hyvää työpäivää, kun se toinen oli lähdössä.
Isak oli näyttänyt siltä, ettei kukaan ollut koskaan aiemmin tehnyt miehelle niin.
Even pelkäsi, että oli ylittänyt jonkin näkymättömän rajan, säikäyttänyt toisen pois.

Niin kuin se ei olisi riittänyt, miten hän oli yöllä romahtanut. Even halusi kynsiä itseään unohtaakseen loputkin edellisyöstä. Hän muisti hämärästi, miten Isak oli tullut hänen ja Sonjan asunnon ovelle joskus aamuyöllä, mutta sen jälkeen oli pari tuntia silkkaa pimeyttä.
Sitten Even oli havahtunut omiin sisuksia raastaviin ääniinsä, suolakyyneliin ja haluun lakata olemasta. Isakin sängyssä.
Ja Isak oli tullut siihen, ja Even oli hävennyt kaikkea mitä oli.
Mutta Isak oli tullut lähemmäs, vain ollut siinä, ollut vahva, ja antanut Evenin olla heikko.

Isak oli sanonut ’itke vaan’, ja jotenkin Isakin ääni oli hukuttanut alleen sen äänen, joka Evenin sisällä sanoi, että hän oli turha, pelkkä taakka kaikille. Isakin ääni oli hukuttanut Sonjan äänen, joka hoki yhä uudestaan, ettei jaksanut enää, ettei kukaan voisi jaksaa Eveniä.

Even oli halunnut kiittää Isakia jotenkin, kaikesta mitä tämä oli tehnyt. Mutta ei hän tiennyt miten.

Even värisi ja huuhteli kasvonsa viileällä vedellä. Keittiöstä kuului Freyan naurua ja Vilden hiljaista, lempeää juttelua. Kuulosti kodilta, siltä, miltä kodin oikeasti pitäisi kuulostaa.
 Even tiesi, että hänen oli mentävä Freyan kanssa takaisin hänen ja Sonjan asuntoon. Ajatus sai aikaan tunteen kivestä vatsanpohjalla. He eivät voisi jatkaa näin. Ei hän, eikä Sonja. Even huuhtoi vielä silmänsä, joita oli alkanut kirveltää.

Vilde ei kuitenkaan päästänyt häntä lähtemään ihan helpolla. Even epäili, että se johtui naisen ammatista, tämä halusi varmistaa, että Freya oli oikeasti turvassa. Eveniä olisi saattanut ärsyttää, ellei hän olisi ollut niin uupunut ja surullinen. Ehkä juuri samasta syystä hän kertoi Vildelle enemmän kuin oli alun perin tarkoittanut.

*

[Fairy tale]

Ihanan haikea osa, jossa on mukana pieniä salaisia toiveita sekä Isakilta että Eveninkin puolelta.
Magnuksen spontaani halaus ja Vilden huolehtivaisuus kuvaavat hahmoja kivasti ja tuovat tähän sellaista ihmisyyttä mukaan.
ja minä jään tänne arvailemaan mihin suuntaan seuraavaksi mennään. Päättääkö Sonja muuttaa pois. Hän todennäköisesti ottaa
ja saa lapsen mukaansa?

[Vendela]

Kommenttikampanjasta hei

Jätin kommentin jo hieman vainhempaan joulutekstiisi, mutta koska pyysit kommenttia johonkin uudempaan päätin valita tämän. En ole aikaisemmin lukenut Skam-ficcejä, joten tämä oli ensimmäiseni (ainakin oman muistini mukaan ) ja täytyy sanoa, että tykkäsin! Fandom on tuttu sarjan kautta, joten siksi oli helppo hypätä tämän mukaan. Mangnus taisi olla hahmoista ainoa, jonka jouduin katsomaan googlesta, mutten kyllä muistin nämä tyypit Se, että tämä oli AU toimi oikein kivasti minulle.

Huomasin, että tämän alkuluvut on kirjoitettu jo pari vuotta sitten, mutta tosi kiva kun olet palannut jatkaamaan tarinaa. Alussa tässä oli aika surullinen ja jopa hieman epätoivoinen tunnelma, mutta onneksi siellä vilahti oma suosikkini h/c. Tuo Isakin nukkumattomuus on mielenkiintoinen asia, mistä se oikeastaan johtuu. Sillä tulkitisin niin, ettei Evenin ja Sonjan riitely valvottanut häntä kuin vain tänä yhtenä yönä. Toivottavasti tähän tulee jatkossa selvyyttä.

Vilden apu tuli tarpeeseen ja hän sopii muuten kivasti sairaanhoitajan rooliin Mukavaa, että Freya (ihana nimi!) sai ruokaa ja tilanne helpottui hieman. Suukko poskelle eteisessä sai minut huokaamaan. Toki tässä oli muutenkin ihan tosi paljon kivoja kohtia, joissa sain eläytyä mukana. Ja etenkin noissa ensimmäisissä osissa Isakin "ääni" oli tosi voimakas ja pystyin hyvin eläytymään tarinaan hänen kauttaan. Kivaa muuten, että näissä viimeisissä osissa otit takaumia mukaan kerrontaan ja päästit lukijan tällä tavalla Eveninkin ajatuksiin. Se toimi oikein kivasti.

Tässä tunnutaan olevan jonkun suuremman tarinan äärellä ja siksi pääni pursuaakin kysymyksiä Kuinka Evenin ja Sonjan suhteelle käy? Aloittaako Even lääkityksen uudelleen? Entä Isak, joka tuntuu kantavan huolta Evenistä ja on jo ihastunut? Fairy tale tuossa jo pohtikin, että ottaakohan Sonja Freyan mukaansa ja muuttaa pois, sama mietityttää minuakin. Joten paljon on avoimia pohdintoja joihin toivon saavani vastauksia tämän edetessä. Lisäksi olisi aivan ihanaa lukea lisää Isakin ja Evenin hipsuttelusta ♥

Kiitos tähänastisesta, jatkoa jään janoamaan

Vendela