Nimi: Läskivalas + seksipommi = … anteeks mitä häh?
Kirjoittaja: tirsu
Genre: Slice of life, romance, femme & jonkin verran itseinhoa
Paritus: Minni/Mika & Minni/Viola (yksipuolinen)
Ikäraja: K-11
Summary: Välistä minusta tuntuu kuin tuntisin hänen sormiensa kosketuksen ja hengityksen lämmön paljaalla ihollani.Varoitus: Jos femme ei iske edes pienessäkään muodossa, niin tämä ei taida olla oikea tarina sulle luettavaksi.
Disclaimer: Hahmot ovat ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta kera kaiken muun.
Haasteet: HetslashfemmeA/N: Mitäs sitä sanoisi? Otsikko tälle tuli keksittyä vasta sitten, kun olin saanut tämän kirjoitettua valmiiksi. Oikein osuva se kyllä loppujen lopuksi on – ja ainakin musta se on hauska.
Sen verran on sanottava, että jossain kohtaa vilahtaa espanjaksi kirjoitettu lause. Käytin sanakirjaa apuna, kun kirjoitin sen, jotenka en mene vannomaan kuinka täydellistä se on. Saa huomauttaa, jos se on päin honkia.
Toivottavasti tykkäätte tästä yhtä paljon kuin mä itse tykkään.
__________________________________________________________________________________
Läskivalas + seksipommi= … anteeks mitä häh?Peilistä tuijottavalla porkkanapäällä on pyöreät kasvot, jotka ovat täynnä pisamia. Leuan alta pilkistelee esille kaksoisleuka, joka taas vaihteeksi inhottaa. Allit roikkuvat, eikä niitä ole peittämässä hihat, sillä topeissa ei sellaisia ole.
Raidallinen toppi ei ole tarpeeksi löysä peittämään keskivartalolihavuutta. Sininen polvihame sentään jättää paksut reidet piiloon. Reidet, jotka ovat niin paksut, että on suorastaan ihme, että ohkaiset sääret jaksaa niitä kannatella.
Huokaisen syvään. Tänään on taas sellainen päivä, kun oma peilikuva ällöttää. Ainoa asia, joka ei inhota, ovat turkoosiin vivahtavat silmäni. Ne ovat mielestäni kauniit.
Vien käteni kaksoisleualleni ja puristelen sitä. Jos laihdutan, niin pääsisinkö siitä eroon? Vai tulisiko siitä vain löysempi ja entistä näkyvämpi?
Pällistelen itseäni ja lihavaa olemustani vielä hetken peilistä, sitten kavahdan kauemmas. Kiroan mielessäni peilin keksijää. Se on kirous niille, joilla on ongelmia vartalonsa suhteen.
Hymähdän. Minulle, niin kuin varmasti monille muillekin, se on yhtä vuoristorataa. Vielä eilen olin täysin tyytyväinen itseeni. Pidin itseäni kauniina.
Mutta nyt. Voih, nyt en pysty ymmärtämään mitä Mika minussa näkee. Tai kukaan muukaan. Olen vain yksi vitun läskipallo.
Otan sängyltä mustan pitsipaidan ja vedän sen ylleni samalla, kun poistun makuuhuoneesta. Käyn laittamassa television päälle ennen kuin menen keittiöön.
Avaan jääkaapin oven ja tuijotan kulmiani kurtistellen jääkaapin sisältöä. Se on pian täydennystä vailla.
Koska mieleni yhä toitottaa liikalihavuudestani, jätän suklaisen Paula-vanukkaan oman onnensa nojaan ja otan esille vain äidin tekemän omenamehun. Hetken harkinnan jälkeen päädyn tekemään itselleni ruisleivän, jonka peitän salaatinlehden, kurkku- ja tomaattiviipaleiden kanssa.
Leivän ja ison lasin, joka on täynnä omenamehua, kanssa suuntaan olohuoneeseen lysähtäen sohvan syövereihin. Nautin terveellisen aamupalani surffaten kanavalta toiselle. Lopulta jään katsomaan neloselta jotain sekoboltsia piirrettyä.
Kesken kanin steppauksen kännykkäni alkaa toistaa kovalla äänenvoimakkuudella Adelen uusinta kappaletta. Kaivan kännykkäni rintaliivieni syövereistä (jonne sen kotona ollessani aina laitan, kun minulla ei ole vaatteissani taskuja) ja avaan saapuneen viestin.
Menta. Ehditkö lounaalle tänään?En osaa sanoa. Ilmoitan, kun tiedän, vastaan Violan viestiin.
Ei mene kovinkaan kauan, kun Violalta tulee uusi viesti.
Ok. Mitä teet?Naputtelen vastauksen.
Syön aamup. ja katson jtn kania, joka vetelee hatustaan just nyt ihmisiä. Sä?Kun Violalta ei tule vastausta viiden minuutin sisällä, luovun sen odottamisesta. Nousen ylös sohvalta, sammutan television ja käyn viemässä tyhjän lasin tiskikoneeseen.
Mennessäni makuuhuoneeseen takaisin välttelen peiliä. Nappaan monet vuodet nähneen käsilaukkuni lipaston päältä. Tarkistan, että kaikki oleellinen on mukana, ettei tarvitse töissä itkeä unohtuneen perään.
Synninpäästön jälkeen vedän nilkkasukat jalkaani vain huomatakseni, että niissä on reikä. Olen kahden vaiheilla sen puoleen, että vaihdanko sukat vai en. Lopulta päätän olla laiska ja annan keskivarpaan vilkkua rauhassa suhteellisen pienestä reiästä – eipä kukaan sitä kenkien lävitse näe.
Olen juuri saanut farkkutakin ylleni ja nyöritettyä nilkkurieni nauhat, kun Adelen tumma ääni kajahtaa ilmoille jälleen. Vien käteni jälleen rinnoilleni kaivaakseni kännykkäni esille, jotta voisin lukea viestin…
>> Vittu >>, mutisen kun huomaan, ettei kännykkä olekaan rintaliiveissäni – se taisi jäädä olohuoneeseen.
Viitsimättä alkaa avaamaan kenkiäni, menen ne jalassani olohuoneeseen. Toivottavasti Mika ei saa sitä selville, sillä hänestä kengät pitää riisua aina ennen peremmälle asuntoon menemistä. Jopa hätätapauksissakin (just joo).
Kännykkäni lojuu sohvalle unohdettuna. Nappaan jo hiljentyneen kapineen käteeni ja kiiruhdan eteiseen ennen kuin katson viestin.
Lojun sängyssä, luen kokeeseen – tai yritän ainakin, mutta ajattelen sua.En vastaa Violan viestiin vaan tiputan kännykän käsilaukkuuni. Ei parane häiritä toista, jos hän kerran lukee kokeisiin.
~ * ~
Aloitin aamuni huipputerveellisellä (tiedä siitä huipusta sittenkään) aamupalalla, koska olen lihavapossu ja ajattelin aloittavani laihdutuskuurin. Siitä on nyt noin nelisen tuntia.
Lounastauolla pyhä tarkoitukseni oli (vannon sen!) käydä pikaisesti lähikioskilla hakemassa jotain tosi terveellistä ja ravitsevaa syötävää. Mutta minä sorruin valintahetkellä ostamaan Paninin, suuren suklaamuffinssin ja tuplalatten extra kermalla. Harkitsin tomaattimehua sekunnin verran ennen kuin päätin, etten toistaisi sitä virhettä toisten. Se mehu on kamalaa. Ei sitä saisi edes kutsua mehuksi, sillä minkään mehun ei kuulu maistua sellaiselta kuin se maistuu.
Joten. Tämä oli sitten lyhyin laihdutuskuurini ikinä. Hyvä minä.
Minulla ei vain ole tarpeeksi itsekuria, jota laihduttaminen vaatii. Mutta senkin tosiasian valossa suoritukseni tänään oli alalaatuinen, oikein hävettävä.
Istun työsopukassani ja kaivan kännykän kassistani esille, jotta voin naputella Violalle viestin. Mikaa minun on turha yrittää saada kiinni. Hän on jossain firmansa (ei se kyllä hänen firmansa ole) virkistymistapahtumassa ja heiltä otettiin kännykät pannaan – niin Mika pikaisesti aamulla tekstasi. Mitä se sellainenkin on olevinaan? Kauheaa kidutusta nykyaikana. Miten sellaista voidaan edes tehdä? Sellainenhan rikkoo ihmisoikeuksia! Pakosti rikkoo!
No kuitenkin.
En pääse lounaalle, sori. Sopiiko soittaa? kirjoitan.
Lasken kännykän pöydälle hiiren viereen ja alan kääriä kinkku-paprika-paninia auki. Haukkaan valtavan palan sitä ihanaista herkkua ja olen melkein itkeä, niin hyvää se on.
Kännykkäni värisee (äänettömällä) pöydällä ja nappaan sen käteeni. Violan vastaus on vain pelkkä kuva ylös nostetusta peukusta.
Vaihdan kännykkäni työpuhelimeeni ja painelen Violan numeron, jonka osaan ulkoa vain siksi, että soittelen hänelle usein työpuhelimestani. Sama juttu Mikankin numeron kanssa.
>> Viola >>, ystäväni vastaa heti ensimmäisen pirahduksen jälkeen.
>> Juma, olitko puhelimen vieressä oikein odottamassa? >> kiusoittelen.
>> En! >> Viola huudahtaa. >> En vain laskenut kännykkää viestisi jälkeen kädestäni. >>
>> Mä vain kiusoittelin >>, sanon.
>> Niin no, kyllä mä sen tiesin >>, Viola toteaa.
>> Miten kokeisiin valmistautuminen sujuu? >> kysyn.
Viola huokaisee raskaasti luurin toisessa päässä. >> Siinähän se. Pänttään pänttäämistäni, mutta mikään ei tunnu jäävän mieleen. >>
>> Voin tentata sua jossain vaiheessa, jos haluat >>, sanon.
>> Tänään töittesi jälkeen? >> Viola kysyy.
>> Tänään ei sovi, on menoja >>, vastaan.
>> Mitä menoja? >> Viola utelee.
>> Mika vie mut syömään >>, kerron.
>> Ai. Monelta? >> Viola kuulostaa hieman hassulta.
>> Puoli seitsemältä >>, sanon ja hörppään kulauksen lattestani.
>> No mutta >>, Viola sanoo ilahtuneena, >> ehdithän sä sitten tenttaamaan! >>
>> Enpä usko, mun täytyy… >>, aloitan mutta keskeytän, kun huomaan pomoni lähestyvän. >> Ja sitten, jos rouvaa vielä kiinnostaisi, niin haluaisin kertoa sellaisesta lehdestä teille kuin M-style… >>
Viola nauraa linjan toisessa päässä. Tilanne on hänelle entuudestaan tuttu ja hän tietää, että pomoni on lähettyvillä, sillä muuten en olisi alkanut puhua sellaisia kesken kaiken.
Toisinaan Viola saattaa lähteä ”leikkiin” mukaan ja esittää jotain hullunkurista karikatyyriä normaaliasiakkaiden (jos heitä nyt asiakkaiksi voi kutsua) reaktiosta. Minä raukka yritän siinä sitten pidätellä naurua, jottei pomo arvaisi mistä puhelussa oikeasti on kyse.
Hölötän vielä kuutisen minuuttia Violalle M-stylestä ja kuinka järkevää hänen olisi tilata se, ennen kuin pomoni katoaa varmasti kuuloetäisyydeltä.
>> Vaara ohi >>, sanon ja haukkaan palan mehevästä Paninistani.
>> Voi luoja, Minni, mitä sä oikein kauppaat rouvashenkilöille? M-style on suunnattu miehille >>, Viola hohottaa.
>> Eikä ole! >> kivahdan. >> Kyllä naisetkin voivat lukea sitä. Älä ole niin vanhanaikainen! >>
>> Oih! En mä ole vanhanaikainen, en yhtään! >> Viola tokaisee.
>> No siltä se vaikuttaa >>, totean vilkuillen ympärilleni – ei kai pomo vain kuullut kivahdustani?
Ai muuten. Ihan näin selvyyden vuoksi minun on todettava teille, jos nyt ette satu tietämään, niin M-style ei nimensä antavasta kuvasta huolimatta ole mikään muotilehti tai sellainen. Se on moottoriajoneuvoihin keskittynyt lehti. Sen nimi on vähän vain harhaanjohtava.
>> Ihan sama >>, Viola tuhahtaa, >> jatketaan siitä mihin jäätiin ennen pomosi törkeää keskeyttämistä. >>
Huokaisen. >> Okei. Mitä olinkaan sanomassa…? Ai niin! Mun täytyy valmistautua, joten en oikein ehdi auttamaan sua pänttäämisen kanssa. >>
>>Höpö, höpö. Kyllä ehdit, siinä samalla kun valmistaudut. Ja minä voin auttaa sua >>, Viola sanoo.
>> No olkoot, tule sitten neljäksi meille >>, totean lopulta.
>> Hienoa! Nähdään silloin sitten! >> Viola huudahtaa ja lopettaa puhelun.
Jaa. Ei sitten. En olisi halunnutkaan puhua mistään muusta. On siinä ja ystävä.
Lasken työpuhelimeni pöydälle ja alan mutustella Paninia.
~ * ~
Koska kävin aamulla suihkussa, minun ei tarvitse käydä nyt suihkussa. Voin vain aloittaa valmistautumiseni heti. Minun tarvitsee ainoastaan lakata kynteni, laittaa naama siedettäväksi ulkona syömistä varten, laittaa jotain vähän ylellisempää ylleni ja tehdä asuun sopiva kampaus. Helppoa ja vaivatonta. Tavallaan.
Istun lattialla tutkailemassa kynsilakka valikoimaani. Pähkäilen suloisen pinkin, huomiota varastavan keltaisen ja kreisin vihreän sävyn välillä.
Pinkki olisi sopiva ulkona syömistä varten. Aikuismainen valinta, joka ei vetäisi huomiota puoleensa. Mutta keltainen taas sopisi valitsemani asun kanssa. Tai no, sen asun kanssa, jonka olen ajatellut ylleni pukea, en ole periaatteessa ihan vielä valinnut sitä…
Edellä mainituista sekoista huolimatta mieleni tekisi kovin lakata kynteni kreisin vihreiksi. Sen sävy on niin ihana ja pirteä, mikä saisi oloni tuntumaan loistavalta.
Huokaisen ja suljen silmäni. Alan toitottaa mielessäni ”entten tentteniä” ja osoitan (ainakin luulisin niin) vuorollaan pinkkiä, keltaista ja vihreää kynsilakkapulloa.
Päästyäni lorun loppuun pysäytän käteni ja aukaisen silmäni. Sormeni osoittaa keltaista kynsilakkaa. Keltainen se siis on, onnellinen valittu.
Nappaan pikkupullon käteeni ja kieritän sen korkin auki. Sitten alan lakata oikean käden kynsiä ensimmäiseksi.
Tiedättekö, minulla on paha tapa pureskella kynsiäni. Joko kun olen hermostuksissani tai sitten kun olen totaalisen keskittynyt johonkin, esimerkiksi lukemiseen. Ja totta kai minä pureskelen kynteni kivuliaan lyhkäisiksi. Sillä mitä järkeä olisi päästää itsensä helpolla? Ei siis mitään.
Kynsilakka on kätevä (ja ehkä ainoakin) keino, joka estää minua pureskelemasta kynsiäni. Se maistuu niin pahalta, että jos vahingossakin pureskelisin lakattuja kynsiäni alan kakoa ja syljeskellä.
Joten, niin kauan kuin minulla on vähänkin lakkaa kynsissäni, minä en pureskele niitä. Niinpä kynteni saavat silloin kasvaa kaikessa rauhassa pitkiksi.
Nyt kynteni ovat melko pitkät, kiitos edellisen kynsilakan (heleän vaaleanpunainen), jonka viimeiset rippeet poistin ennen kuin levitin kynsilakka valikoimani lattialle – niin en päässyt pureskelemaan niitä vahingossakaan lyhyiksi. Sormeni kiittävät.
>> Mä voin lakata sun toisen käden >>, Viola sanoo tulessaan viimein keittiöstä murokulho ja Paula-vanukas käsissään. >> Niin ei mene yli. >>
>> Okei, kiitos >>, sanon ja alan heilutella kättäni, jotta lakatut kynteni kuivuisivat nopeammin.
>> Jotenka >>, Viola sanoo lysähtäessään sängylle (vaarallisesti murokulhon kanssa, mutta onneksi mitään ei läiky), >> onko teillä jokin ihmeellinen vuosipäivä tai jotain? >>
>> Ei. Kuinka niin? >> vastaan kysymyksellä.
>> Kun menette ulos syömään keskellä viikkoa, pynttäytyneinä oikein, joten kyseessä on varmaan jokin superkallis hienostoravintola >>, Viola selventää.
>> Ihan muuten vain, Mika haluaa kai hemmotella mua, kun sillä on viime aikoina ollut ihan kamala kiire töissä >>, kerron. >> Kyllähän hienoihinkin ravintoloihin voi mennä ihan muuten vain.
>> Jaa, jaa >>, Viola sanoo rouskutellen Coco Popseja.
>> Just niin. Tässä >>, sanon ja ojennan kynsilakkapulloa ystävälleni.
Viola lappaa äkkiä vielä yhden lusikallisen muroja suuhunsa, laskee sitten kulhon lattialle - mikä on vaarallinen liike, jos unohtaa kulhon olevan lattialla ja potkaisee sen vahingossa kumoon, jolloin maito leviää pitkin koko pitäjää – ja nappaa kynsilakkapullon minulta. Hän avaa sen mustan korkin ja nostaa sen ylös hitaasti valuttaen niin ylimääräisen lakan pois.
>> Anna kätesi >>, Viola tokaisee.
Ojennan käteni, johon Viola tarttuu hellästi. Hän alkaa sivellä huulet raollaan (mistä tietää hänen keskittyvän) kynsiäni keltaisiksi.
>> No, mihin kokeeseen pänttäätkään? >> kysyn.
>> Espanjan ja markkinoinnin, jonka kanssa saat auttaa >>, Viola vastaa.
>> Tylsää. Osaisinpa espanjaa, niin voisin kuulustella sua siitä >>, sanon.
>> Mutta etpä vain osaa >>, Viola toteaa.
Huokaisen. >> No en, mikä on harmi, sillä se on niin kaunis kieli… >>
>> Niin se on >>, Viola toteaa.
>> Sano mulle jotain espanjaksi, ole niin kiltti >>, pyydän.
>> Okei. Miten olisi vaikkapa tämä: Nunca he visto nada tan hermoso como es usted. Ustedes son la luz de mi vida. Te deseo* >>, Viola lausuu.
Huokaisen ihastuneena. >> Kaunista. Mitä se on suomeksi? >>
>> Ömm, pidän taivaan sinisestä sävystä. Se on maailman kaunein sävy. Ikinä >>, Viola sanoo. >> Noin, valmista! >>
>> Kiitos! >> sanon ja yritän vetäistä käteni pois, mutta ystäväni estää minua.
>> Älä riuhdo, jottei lakka leviä >>, hän määrää.
>> Okei, okei >>, luovutan.
Viola silittelee peukalollaan kämmensyrjääni ja nostaa kättäni samalla sen verran, että hän pystyy kevyesti puhaltelemaan lakattuja kynsiäni. Kurtistan kulmiani hivenen kummastuneena, mutta kohautan sitten olkiani. Olkoot vaikka hieman oudolta tämä tuntuukin. Ehkä hän on tottunut tekemään niin aina kynsien lakkaamisen jälkeen itselleen ja muille.
>> No niin, eiköhän jo riitä >>, sanon parin minuutin kuluttua.
>> Ei vielä >>, Viola miltei kuiskaa.
>> Kylläpäs, jos haluat että kuulustelen sua >>, totean ja vedän päättäväisesti käteni vapaaksi.
Viola päästää tukahdetun äännähdyksen, kun nousen lattialta ylös ja menen vaatekaapilleni. Otan esille päivänkakkarankeltaisen mekon, johon kuuluu musta koristevyö.
Aseteltuani mekon sängylle (kauas Violasta ja muroista) käyn läpi muita vaatteitani, jotka sopisivat myös ravintolaan puettaviksi. Jospa joku nyt sattuisi olemaan sittenkin parempi valinta kuin se keltainen mekko.
Päädyn ottamaan esille vaaleanpunaisen jakkupuvun ja mustan mekon. Lasken nekin sängylle keltaisen pitsimekon viereen ja jään pähkäilemään, minkä niistä valitsisin.
Jos otan jakkupuvun, minun pitäisi keksiä sinne alle vielä joku superkiva t-paita. Musta mekko olisi kätevä valinta jo ihan siksi, että se saisi minut näyttämään hieman laihemmalta, mikä olisi hyvä juttu tänään, kun tunnen itseni kamalan läskiksi. Yhä.
Mutta toisaalta, tuo keltainen mekko sopisi kynsieni värin kanssa hyvin yhteen. Ja muutenkin, se on niin nätti mekko, että voisin pukea sen sittenkin niin kuin olin ajatellut.
Huoh. Tänään päiväni tuntuu olevan yhtä kampailua valintojen tekemisen kanssa. Aamusta asti. Mitään en osaa valita. Ja jos jotain valitsen, niin senkin valitsen väärin (lounas!).
Jaa-a. Taitaa olla parempi tyytyä entten tentteniin taas. Niin kuin kynsilakkojenkin kanssa tein.
Tai sitten…
Käännyn Violan puoleen, joka tyhjentää parhaillaan Paula-vanukasta. >> Mikä susta näistä mun pitäisi pistää ylleni? >>
>> Hmm, en tiedä. Meinasitko itsen ensin tuota keltaista? Kun otit sen huomattavasti aikaisemmin esille kuin nuo kaksi, jotka otit mielestäni samaan aikaan esille >>, Viola toteaa.
>> No jaa, ajattelin jo aamulla, että pukisin sen, mutta nyt en sitten tiedäkään, kun on nuo kaksikin >>, kerron.
>> Pane se vaan, se on ihan nätti >>, Viola sanoo.
>> Eikö olekin? >> kysyn.
Viola nyökkää. >> Todella.
>> Okei, puen sen >>, sanon ja alan riisuutua alusvaatteisilleni.
Kyykistyn ottamaan sängyn alla olevasta laatikosta sukkahousut. Ja koska olen hitusen laiska, enkä siis viitsinyt vetää laatikkoa, jonka alla on pienet pyöräset, sängyn alta, saan ottaa neljästi uudelleen sukkahousut, jotta saan sieltä sen väriset (hieman ihoni sävyä tummemmat) kuin halusinkin.
Vedettyäni sukkahousut jalkoihini sulloudun keltaiseen pitsiunelmaani. Ja sitten kohtaan ongelman, joka olisi ollut melko ylitsepääsemätön, ellei paras ystäväni olisi nyt täällä. Joten kiitos hänen – toisinaan niin ärsyttävälle – pänkkäpää ominaisuudelleen!
>> Viola >>, sanon kääntyen ystäväni puoleen, joka tuijottaa mietteliäänä minua, >> voisitko vetää vetoketjun kiinni? >>
Viola ei vastaa mitään, tuijottaa vain. Ihan kuin hän olisi jähmettynyt paikoillensa.
Kurtistan kulmiani ja tunnen oloni huolestuneeksi. Onkohan Violalla kaikki hyvin? Hän vaikuttaa kummalliselta. Hänen poskensa punoittavat – mahtaakohan hänellä olla kuumetta?
>> Viola? >> heilautan kättäni hänen kasvojensa edessä.
Silloin Viola säpsähtää, räpsyttelee silmiään ja näyttää pöllähtäneeltä. Hänellä ei tosiaan ole kaikki hyvin.
>> Oletko kunnossa? >> kysyn.
>> Mitä? Olen, miksen olisi? >> Viola takeltelee hieman.
>> Olit kuin patsas äsken ja poskesi ovat tosi punaiset >>, selitän.
>> Aih. Tuota, upposin vain ajatuksiini, ei muuta >>, lisää takeltelua.
Kohautan olkiani. >> Selvä. Voisitko olla ystävällinen ja sulkisit vetoketjuni? >>
>> Oh, toki! >> Viola sanoo ja ponkaisee yllättävän innostuneesti ylös sängystä.
Käännän selkäni hänelle ja hän tarttuu vetoketjuun. Viola vetää vetoketjun jokseenkin hitaasti (liiankin hitaasti, jos minulta kysytään) kiinni. Välistä minusta tuntuu kuin tuntisin hänen sormiensa kosketuksen ja hengityksen lämmön paljaalla ihollani. Luultavasti minä kuitenkin kuvittelen tuntemukset, sillä miksi Viola nyt niin tekisi? Ei siinä ole järkeä.
Lopulta Viola astahtaa kauemmas – se tuntui todella pitkältä ajalta vetoketjun sulkemiseen. >> Noin, ole hyvä. >>
>>Kiitos >>, sanon ja haen mustan koristevyön sängyltä.
Kiinnitettyäni sen paikoilleen vyötärölleni menen katsomaan peilistä miltä näytän.
Se on tietysti virhe, sillä peilistä minua katsoo vieläkin lihavampi kuvajaiseni kuin mitä se oli tänä aamuna. Keltainen pitsiunelma on lantioon asti ihoa nuoleva. Toisin sanoen se tuo esille kaikki läskimakkarani ällöttävästi. Tämä mekko ei todellakaan sovi ylleni laitettavaksi niinä päivinä, kun tiedostan sen kuinka läski olen. Ja sama koskee sitä jakkupukua ja mustaa mekkoa.
Eikä minulla, hemmetti soikoon, ole mitään väljää kaunista mekkoa tai tunikaa, jonka voisin pukea ylleni ulkona syömistä varten, varsinkaan ravintolaan sopivaa.
Joten, mitä voisin pukea ylleni? En voi enää mennä kauppaan sovittamaan ja ostamaan jotain sopivaa! Olen tuomittu.
Tuijotan vielä hetken itseäni peilistä yrittäen olla pieksemättä itseäni – siinä onnistumatta. En pysty näkemään peilistä muuta kuin läskin hyllyvän valaan, joka on ahdattu liian pieneen mekkoon. Ei valaille edes kuulu laittaa mekkoa! Tai siis…
Suljen silmäni, ravistan päätäni ja käännän selkäni peilille ennen kuin avaan silmäni jälleen. Näen yhä silmieni edessä neonväreissä vilkkuvan taulun toitottavan ”läskiä”. Se ei katoa mihinkään vaikka kiinnitän huomioni Violaan, joka löhöää sängyssä tuijottaen minua.
>> Mä olen niin läski! >> parahdan. >> Enkö olekin? >>
Viola kallistaa kummastuneena päätään. >> No… et ole. >>
Ilmiselvää valhetta. Eikä se tuo minulle ollenkaan lohtua vaikka niin olisinkin toivonut.
>> En mä voi mennä sinne ravintolaan >>, sanon.
>> Mikset voisi? >> Viola kysyy.
>> Koska mä olen niin läski. Mika joutuisi häpeämään mua >>, selitän. >> Mä en ymmärrä mitä Mika näkee mussa! >>
Tiedetään. Itsesäälini on huipussaan, mutten voi sille mitään. Aina kun tajuan kuinka lihava olen, alan ihmetellä mitä Mika minussa näkee ja miksi hän on kanssani.
>> Jaa mutta >>, Viola sanoo ja hänen silmänsä välkähtävät, >> mitä jos Mika aikookin jättää sut siellä ravintolassa? >>
>> Mitäh? >> älähdän.
>> Niin, oletko ajatellut sitä mahdollisuutta? >> Viola tiedustelee.
>> Mi… miksi hän tekisi sen ravintolassa? >> kysyn.
>> Koska yleisellä paikalla et aiheuttaisi kamalaa kohtausta >>, Viola selittää.
Nielaisen kauhuissani. >> Luuletko, että Mika tekisi oikeasti niin? >>
>> Tuskin, mutta mistäs sitä koskaan tietää >>, Viola sanoo. >> Se selviää vain yhdellä tavalla: menemällä sinne ravintolaan. >>
Seison paikoillani jähmettyneenä. Voisiko Violan sanoissa olla perää? Voisiko olla mahdollista, että Mika aikoisi jättää minut ravintolassa?
Ei. Ei se voisi pitää paikkaansa. Ei se olisi Mikan tyylistä.
Vaikka kuinka yritän vakuutella itselleni, ettei Mika tekisi sellaista, en voi mitään sille, että Violan kylvämä epäilys kalvaa mielessäni yhtä ärsyttävästi kuin korvien soiminen.
Hätkähdän, kun tunnen Violan käden laskeutuvan olalleni ja hänen lausuvan nimeni. Katsahdan Violan harmaisiin silmiin.
>> Kuulitko sä? Mene istumaan, niin meikkaan sut ja laitan hiuksesi. Ja sitten sä voit tentata mua >>, Viola toistaa (kaiketi).
>> Öh, okei >>, mumisen ja menen kampauspöytäni luona olevalle tuolille istumaan. >> Ei mitään nutturaa tai muutakaan kampausta, joka vie huomion kaksoisleukaani. >>
>> Selvä, tehdään nätit kiharat sitten >>, Viola sanoo tutkiskellen meikkejäni.
Tuijotan kuvajaistani kampauspöydän peilistä (näen pääni kolmena: sivuilta ja edestä) ja huokaisen syvään. >> Luuletko tosiaan, että Mika aikoo jättää mut tänään? >>
Viola kohauttaa olkapäitään. >> En tiedä, tuskin, mutta jos niin sattuu käymään, niin mä olen sun tukenasi ja lohdutan sua. Mä olen täällä aina sua varten. Kai sä tiedät sen? >>
>> Joo, kyllä tiedän. Sä olet loisto
ystävä >>, sanon painottaen sanaa ystävä.
~ * ~
Mika ilmoitti myöhästyvänsä hieman ja käski minua menemään vain sisälle ravintolaan odottelemaan. Joten niin minä sitten tein.
Istun Mikan tädin ja siskon omistamassa ravintolassa tuijotellen menua. Kun astuin sisälle, minut melkein samaten vietiin hieman muista syrjällä olevaan pöytään.
En voi olla miettimättä, että se saattaa johtua siitä, että Mika todellakin haluaa erota. Ja varatessaan pöytää täältä meille hän esitti toivomuksen, että pöytä olisi muista hieman syrjällään. Niin muut asiakkaat eivät kuulisi, kun hän jäätää minut enkä minä nostaisi kohtausta, koska olemme kuitenkin yleisellä paikalla.
Olen erittäin huolissani ja hermostunut ja pureskelisin peukaloni kynttä, ellei siinä sattuisi nyt olemaan sitä kynsilakkaa.
Helvetin Viola. Miksi ihmeessä hänen piti kylvää tuollainen epäilyksen siemen – tai oikeastaan puu – mieleeni? Eivät ystävät tee sellaista. Varsinkaan kun he tietävät, että toinen on hyvin epävarma itsestään – ja varsinkin kehostaan, kiitos maailman asettamasta paineesta olla mallin mitoissa.
Lasken menun kädestäni ja alan naputella pöydän pintaa. Kun en kerran voi pureskella kynsiäni, niin voin naputella sormillani pöytää hermostuneesti.
Yritän vakuutella yhä uudestaan ja uudestaan itselleni, ettei Mika aio jättää minua. Että olemme ulkona syömässä vain koska Mika haluaa hemmotella minua. Että nämä ovat vähän niin kuin treffit. Ilta täynnä rakkautta.
Vilkaisen ovelle kolmannen kerran sen jälkeen, kun saavuin, katsoakseni joko Mika tulisi. Ilokseni – ja myös vähän kauhukseni – huomaan hänen astelevan rennosti luokseni.
Silmäilen Mikaa päästä varpaisiin. Hän on yhtä pitkä ja hoikka kuin aina. Yllään hänellä on musta pikkutakki, purppura kauluspaita ja mustat suorat housut. On julmaa näyttää noin kuumalta, jos aikoo jättää toisen…
Äsh! Lopeta! Mikä minua vaivaa?
>> Hei muru >>, Mika sanoo istuttuaan minua vastapäätä. >> Miten päiväsi on sujunut? >>
>> Hei. Siinä se. Töitä tehden ja valmistautuen tätä varten. Niin ja ehtisin auttamaan Violaakin kokeisiin lukemisen kanssa >>, vastaan. >> Entäs miten se teidän reissunne? >>
>> Tjaa, olihan se ihan kiva reissu ja kaikkea, mutta toisaalta yhtä tyhjän kanssa. Tosin, palkka juoksi eikä meidän tarvinnut tehdä mitään sen eteen, otimme vain rennosti ja nauttisimme poreista. Se kyllä passasi >>, Mika sanoo hymyillen leveästi.
>> Mikäs myöhästymisen aiheutti? >> kysyn.
>> Bussista meni rengas. Siinä sitä sitten oltiinkin, kun rengasta vaihdettiin >>, Mika sanoo.
>> Luulisi olleen helppoa, kun kyydissä oli pelkkiä mekaanikkoja >>, totean hymyillen hieman.
>> Niinhän sitä luulisi >>, Mika naurahtaa. >> Mutta hei, oletko jo ehtinyt tutkimaan menua? >>
Nyökkään. >> Olen. >>
>> Tiedätkö jo mitä otat? >> Mika kysyy.
>> Hmm, joo >>, vastaan.
Mika nyökkää ja tarttuu itse menuun. Hän silmäilee sitä pikaisesti. Laskettuaan menun takaisin pöydälle Mika tekee jotain epätavallista ja viittoo erästä tarjoilijaa tulemaan luoksemme.
>> Mika! >> tokaisen hitusen kauhistuneena. >> Tarjoilijat eivät pidä tuollaisesta käytöksestä. >>
Mika virnistää vain samalla, kun haroo vasemmalla kädellään paksua mustaa hiuspehkoaan taaksepäin.
>> Iltaa hyvä herrasväki >>, tarjoilija sanoo tultuaan luoksemme. >> Oletteko valmiit tilamaan? >>
Mika nyökkää. >> Olemme. Ottaisin alkuruuaksi talon erikoisen lämpimän leivän, pääruuaksi spagettia tomaattisella lihapullakastikkeella ja jälkiruuaksi pala paholaisen kakkua. >>
>>Mulle alkuruuaksi tomaattikeittoa, sitten kasvislasagnea ja mustikkarahkaa jälkiruuaksi >>, sanon.
Tarjoilija kirjoittaa tilauksemme rivakasti pieneen mustaan muistivihkoonsa. >> Alkuruokanne tuodaan kohta ja sommelierimme tulee kohta kysymään juomistanne. >>
Sen sanottuaan tarjoilija poistuu keittiöön jättäen meidät kaksin.
Mika tuijottaa minua tiiviisti tummanruskeilla silmillään. Hän kurtistaa kulmiaan ja näyttää äkisti hyvin vakavalta.
Voi ei. Nytkö se tapahtuu? Nytkö hän jättää minut? Voi luoja!
Paitsi että… Ei siinä ole mitään järkeä.
Me tilasimme juuri ruuat. Ei kai hän jättäisi minua ennen kuin olemme syöneet? Olisi meinaan aika kiusallista, jos niin kävisi.
>> Sä olet kaunis >>, Mika sanoo.
Kohotan kulmiani. Aikooko hän pehmentää jättämistäni kohteliaisuuksilla? Auts.
>> Kiitos >>, sanon.
Mika aikoo sanoa jotain, mutta sommelier tulee luoksemme juomalista käsissään. Niinpä Mika syventyy tutkiskelemaan sitä.
Hän päätyy tilaamaan roseeviiniä, se on minun suosikkiani. Roseeviinin lisäksi Mika tilaa jäävettä.
Mietin mitä juomat kertovat. Tiedän. Olen kaheli, kun kuvittelen, että niistä selviää jätetäänkö minut vai ei. Mutta jäävesi voisi hyvin olla metafora erolle ja sen tuomalle tuskalle – varsinkin jos sattuu olemaan se jätetty osapuoli.
>> No niin >>, Mika sanoo, kun sommelier poistuu paikalta, >> onko sinulla taas niitä päiviä? >>
>> Ai mitä? >> kysyn ja tiedän, että lehahdan kohta tomaatinpunaiseksi naamaltani.
>> Kyllä sä tiedät mitä tarkoitan, älä esitä tietämätöntä >>, Mika tokaisee. >> Sun tilauksesikin antaa ymmärtää sen, että sä tunnet itsesi taas,
sun sanojasi lainaten, ihrakasa possuksi. >>
En yritä kieltääkään, siinä ei olisi mitään pointtia. Sillä juuri niin asia on. Voi luoja, kuinka hyvin Mika minut tunteekaan.
Nyökkään. >> Joo on. Mä olen niin kamalan lihava, oikea läskipossu. Katso nyt tätä mekkoakin. >>
>> Se on oikein kaunis ja näyttää sun päällä hyvältä >>, Mika sanoo.
>> Sä vaan sanot >>, mutisen.
>> En sano >>, Mika vakuuttaa.
En tiedä mikä on, mutta äkkiä saan tarpeekseni. Minun pakko saada tietää. Juuri nyt! Minun on pakko kysyä Mikalta.
>> Aiotko sä jättää mut? >> kysyä töräytyän.
Mika tuijottaa mua hölmistyneenä, aivan puulla päähän lyötynä. >> Mi… mitä? En, herran pieksut! En todellakaan! Miksi sä edes luulet sellaista? >>
Kohautan olkiani. >> No kun… Mä olen tällainen läskivalas. Enkä mä tajua mitä sä näet mussa. Miksi tuollainen seksipommi, kuin sä, haluaisi olla mun kaltaiseni rumiluksen kanssa? >>
>> Kuules nyt >>, Mika sanoo tiukasti ja vaikuttaa hieman kiukkuiseltakin, >> sä et, siis ET, ole mikään rumilus vaan äärettömän kaunis nainen, jolla on sydän täynnä kultaa – jos sallit kliseyden. Mitä mä näen sussa vai? Kauneuden lisäksi ihanan, suloisen huumorintajuisen tytön, joka löi multa luun kurkkuun, kun me ensimmäisen kerran tavattiin. Sä olet aina sanavalmis, pidät rakkaidesi puolta, olet ystävällinen kaikille, jopa niille, joille ei edes tarvitsisi olla. Sä olet elämäniloinen ja mun elämäni aurinko – klisee taas, tiedän, mutta tarkoitan sitä. Mä rakastan sua helvetin paljon enkä luopuisi susta koskaan. >>
Alahuuleni vapisee uhkaavasti. Tuon kuuleminen helpottaa oloani huomattavasti. Tunnen toki itseni vitun läskiksi edelleen, koska tänään on niitä päiviä. Mutta en tunne oloani enää ihan niin läskiksi kuin hetki sitten. Ja siinä on vissi ero.
>> Mäkin rakastan sua >>, sanon itku kurkussa.
>> Se on mukava kuulla, muru >>, Mika hymyilee. >> Miksi sä edes luulit, että mä jättäisin sut? Tai siis, mistä sä sait sellaista päähäsi? Et sä ole koskaan ennen niin luullut… >>
>> Mä ihmettelin Violalle sitä, mitä sä näet mussa ja Viola sanoi, että ehkä sä aiot jättää mut >>, kerron.
Mika kurtistaa kulmiaan. >> Viola puhu typeriä. Se saisi pitää luulonsa toisinaan itsellään. >>
>> Kyllä mun olisi pitänyt tietää, ettet sä tekisi niin. Tai siis, kyllähän mä sen tiedänkin, mä vaan annoin tyhmälle pelolle vallan >>, sanon nolona.
>> Sitä sattuu parhaillekin >>, Mika sanoo ja kurottautuu silittämään kättäni. >> Mun piti ottaa tämä puheeksi vasta sitten, kun olisimme saaneet syötyä, mutta kun jo pidin tuon mahtipontisen puheenkin, niin voisin kysyä jo nyt. Mennäänkö huomenna ostamaan kihlat? >>
Eh? Sanoiko Mika niin kuin luulen hänen sanoneen? Kuulinko oikein?
>> Kositko sä mua? >> kysyn ällistyneenä.
>> Todellakin kosin >>, Mika vakuuttaa.
Voi luoja! Voi luoja! Mika kosi mua! Uskomatottoman yllättävää! Ja supermahtavaa!
>> Joten >>, Mika sanoo vähän huvittuneen kuuloisena, >> mennäänkö me ostamaan huomenna ne kihlat? >>
>> Takuulla mennään, siitä voit olla varma! >> kiljahdan ja pomppaan pystyyn.
Kierrän pöydän Mikan luo ja heittäydyn hänen kaulaansa. Mika naurahtaa ja etsii huulillaan omani.
Ehkä olen läski possu, mutta ainakin minä olen hemmetin onnellinen sellainen. Hah!
~ * ~
Viola,
Mika sanoi, ettei sulle olisi tarvinnut lähettää kutsua, kun kerran olet kaasoni. Mutta halusin lähettää kutsun sullekin, muistoksi häistäni. Sitä paitsi, siinä on aika ja paikka ja sen sellaista!
Vaikka, kuten Mika totesi, kyllähän sä nekin jo tiedät. Mutta silti. Kutsu sunkin on saatava! Vai mitä? 
-MinniMinni Laurila ja Mikaela Söder kutsuvat teidät todistamaan vihkimistään
sunnuntaina 9. elokuuta 2020
klo:13:30 Kristallijärven kartanossa, Korppoossa.
Vihkimisen jälkeen tilaisuus jatkuu häävastaanotolla.
Pyydämme vastausta 25.7. mennessä
minni93@inlook.net
tai
050-9188193
Soile Aho-Laurila
_________________________________________________________
A/N 2: *En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin sinä. Olet elämäni valo. Haluan sinut.
