Nimi: Rikkoutunut palapeli
Kirjoittaja: Ooka
Beta: Word ja minä
Genre: Angst
Ikäraja: K11
Fandom: Original
Hahmot: Luukaiku
Paritus: -
Luvut: 1/?
Varoitukset: Perheväkivaltaa
Yhteenveto: Otteita nuoren suden menneisyydestä.
Tekijänoikeudet: Teksti, idea ja hahmot ovat omiani. En tee tällä rahaa.
A/N: Elikkäs. Luukaiku on ropehahmoni ja
Teelusikan tunneskaala -haasteeseen osallistuessani päätin kirjoittaa osan tunteista Luukaiusta. Tämä ei tule olemaan mitenkään yhtenäinen jatkis vaan ennemminkin erinäisiä tilanteita Luukaiun elämässä. Tässä on vielä kuva
Luukaiusta.
Toivon nyt hartaasti, että osasin kuvailla
epätoivoa tässä ensimmäisessä räpellyksessä!
♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦
Rikkoutunut palapeli♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦
EpätoivoLuukaiku kurtisti kulmiaan huolestuneena ja katsoi ylöspäin kuopan suulle. Tummapäiset korvat luimistuivat ja painautuivat tiiviisti niskaa vasten. Kurkusta kantautui epätoivoista vinkunaa.
Luukaiku oli ollut harjoittelemassa kehonhallintaansa, hän oli liian kömpelö jahdatakseen muiden kanssa. Lisäksi jostain syystä muut oppilaat katsoivat häntä hassusti, eikä uros tiennyt syytä. Se kuitenkin aiheutti sitä, että hänen oli vaikea saada leikki- ja harjoittelukavereita. Siksi hän oli yksin metsässä.
Valkoturkki otti hieman vauhtia (ei sitä paljoa ahtaassa tilassa saanutkaan) ja yritti juosta jyrkkää seinämää ylös. Pienet tassut luistivat ja pikkuinen susi mätkähti takaisin pohjalle. Uros jatkoi sitkeästi yrittämistään ja aina välistä ulvoi apua. Ehkä joku olisi lähellä ja kuulisi hänet.
Aika kuitenkin kului ja lopulta pentu väsyi eikä jaksanut enää kiivetä, kurkkua särki kaikki se ulvominen. Luukaiku käpertyi keräasentoon ja peitti kasvonsa hännällään, hän halusi kuvitella olevansa missä tahansa muualla. Pitkästä aikaa pentu itki. Hän ei halunnut olla yksin, hän halusi kotiin.
Uros rukoili kaikkia jumalia auttamaan, mutta hänestä tuntui, ettei hän osannut rukoillakaan sillä hetkellä ja jumalat jättäisivät epätoivoisen yrityksen omaan arvoonsa.
Kurkkua kuristi ja Luukaiku vannoi tukehtuvansa pian. Hän käpertyi tiukempaan kerään ja yritti karkottaa pelottavat möröt taka-alalle. Epätoivoiset ajatukset kuitenkin kalvoivat nuorta sutta. Iltakin alkoi pimetä, hän oli tullut metsään aamupäivällä ja pudonnut pian sen jälkeen, mutta ketään ei ollut kuulunut. Isää tuskin kiinnosti, äitiä ja sisaruksia vielä vähemmän. Kukaan muu ei huomaisi hänen puuttumistaan ennen aamua, jos silloinkaan.
Luukaiku oli onnistunut nukahtamaan hetkeksi, mutta hän ei tuntenut oloaan sen levänneemmäksi kuin ennen unia. Unessa oli toistunut putoaminen, mutta unessa kuopan pohjalla asusti hirviö, joka söi hänet aina vain uudestaan ja uudestaan. Uros toivoi, ettei hänen alapuolellaan asunut mitään oikeasti.
Painajaisesta johtuen pentu sai energiaa pelosta ja epätoivostaan. Luukaiku nousi ylös ja tuki etujalkojaan murenevaa seinämää vasten ja ulvoi käheällä äänellään. Olisi kamalaa kuolla sinne monttuun.
”Luukaiku?” isän yllättävä kutsu sai pennun muksahtamaan takamukselleen. Nopeasti hän kuitenkin kompuroi seisomaan, isä ei pitänyt hitaudesta.
”I-isä?” uros vinkaisi epävarmana ja katsoi ylös toivoen, että isä kuuli käheän äänen. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut heti ja Luukaiku kuvitteli jo kuulleensa omiaan. Pää painui ja alahuuli alkoi väpättää lähestyvästä itkusta.
”Siellähän sinä olet. Pentu, miten helkkarissa päädyit sinne?” isän ääni kuului uudestaan ja pian kuopan suulta kurkkasi aikuisen suden pää. Luukaiku ei osannut odottaa, että olisi näin helpottunut kuullessaan isänsä äänen. Tällainen moka tiesi satikutia, mutta se ei sillä hetkellä pelottanut läheskään niin paljoa.
”Isä!” uros ulvahti ja katsoi isäänsä kiiltävin silmin, häntä heilahteli iloisempana.
”Yritetään saada sinut ylös sieltä”, isä vain vastasi ja kurtisti kulmiaan mietteliäänä. Aikuinen susi ei mahtuisi edes kuoppaan.
Isä opasti pojalleen erilaisia keinoja, mutta mitkään eivät toimineet, sillä pentu oli liian väsynyt ja voimaton.
”Odota hetki, niin isä hakee apuvälineitä”, isä sanoi ja katosi poikansa näköpiiristä.
Luukaikua pelotti jälleen, entä jos isä hylkäisi hänet? Uros asteli hermostuneena paikoillaan ja nieleskeli kyyneleitä. Isä ei pitänyt itkusta, se oli heikkoutta.
”Hei, tartu tähän, niin vedän sinut ylös”, isä sanoi yllättäen valuttaen pitkän ja taipuisan oksan kuopan pohjalle.
”Selvä!” Luukaiku huudahti ja tarttui hampaillaan puuhun.
Isä veti poikansa ylös hitaasti.
”Et vastannut isällesi, miten päädyit tuonne?” isä kysyi tiukasti, kun Luukaiku oli jälleen maanpinnalla.
”Astuin harhaan, anteeksi”, pentu selitti ja painoi päätään alistuvana.
”Sietääkin pyytää, aiheutit hyvin paljon vaivaa”, isä murahti ja suuren tassunsa heilautuksella kaatoi pentunsa maahan. Luukaiku vinkaisi hätääntyneenä ja eleestä ärtyneenä isä nappasi poikaansa korvasta purren kovaa. Paniikinomaisesti pentu yritti paeta, mutta sen seurauksena isä nykäisi kunnolla ylöspäin. Kuului pieni repeämisesti kertova ääni ja Luukaiku parahti kovasta kivusta. Hän muksahti uudestaan kumoon ja kasvoille tippui jotain lämmintä. Isä sylkäisi hampaidensa välissä olevan asian maahan ja hymähti jotain heikosta teosta. Luukaiku tuijotti maahan ja pikkuhiljaa ymmärsi katsovansa palasta korvastaan. Kyyneleet tippuivat nyt avoimesti värittömistä silmistä ja särky sumensi ajattelua.
”Tule, mennään kotiin”, isä sanoi ennen kuin nappasi Luukaikua niskasta ja lähti retuuttamaan poikaansa kotiinpäin.
Isä ei tiennyt, että eräs laumalainen oli todistanut ilkityön ja kertoisi siitä eteenpäin.
♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦
A/N2: Nyt jännittää..
