Kirjoittaja Aihe: Pikku naisia: Herraskainen nainen | S, Amy/Laurie, uutta 23.7.22!  (Luettu 3062 kertaa)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 515
Fandom: Pikku naisia (Little Women)
Hahmot/Paritus: Amy March ja Theodore "Laurie" Laurence
Tyylilaji: aikuistuminen, romanssi
Ikäraja: S
Kirjoittajalta: Pikku naisia ei ole ollut mulle mikään lapsuuden kultaisin kasvukertomus, enkä muista siitä erityisesti pitäneeni, kun aikoinani luin - olin varmaan vähän liian vanha ja aika paljon liian nuori arvostamaan sitä siveää ja herranpelkoista söpöilyä ja loputonta kiltteyttä ja hyvää tahtoa. :D Myöskään sitä 1990-luvun elokuvaa en ole koskaan nähnyt. Sen sijaan Greta Gerwigin v. 2019 filmatisointi vei mun sydämen, ja erityisesti Amy ja Laurie, yhdessä ja erikseen. Elokuvan jälkimainingeissa innostuin lukemaan myös molemmat kirjat (Little Women ja Good Wives). Mulla on mielessä kirjoittaa otteita heidän (erityisesti Amyn) elämänsä (ja let's face it, rakkaustarinansa) varrelta - katsotaan, mitä tästä nyt tulee. Tästä ei ole tarkoitus tulla jatkis, vaan erillisiä ficlettejä/lyhyitä oneshotteja, mutta jonkinlaisen kronologian ajattelin yrittää tähän sisällyttää... Tai sitten ei! Pääosin nää mukailee kirjoja, mutta saatan ottaa vapauksia myös Gerwigin elokuvan suuntaan.



Naimakaupat

Amy tähysi ikkunaruudun läpi sateesta sinertävää nurmea. Vielä eilen hän oli katsellut, kuinka pölyhiukkaset tanssivat kello viiden teenvärisessä valossa. Tänään valoa ei ollut nimeksikään, ja pöly makasi aloillaan siellä, mistä hän oli unohtanut sen pyyhkiä.

Amyn mieltä painoi keskustelu, jonka hän oli sattumalta kuullut oven raosta. Sitä ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen, ja eikä hän siksi voinut kysyä, mitä Täti March oli tarkoittanut puhuessaan tyttöpoloista, hyvistä naimakaupoista ja pelastuksesta. Siitä, miten Täti vilkuili olkansa yli puhuessaan ja häivytti sanojensa loput kuiskeeseen, Amy ymmärsi, että kyse oli jostakin vakavasta.

Hän oli juossut portaisiin, ohi hienolle neidille sopimatonta vauhtia taivastelevan Estherin, ja salonkiin, missä hän oli piiloutunut raskaan samettiverhon taakse kuin aikoinaan äitinsä helmoihin; äidin, jonka sylin lohtu oli ensimmäistä kertaa hänen ulottumattomissaan. Rintaansa vasten hän puristi pientä pyhää kirjaansa. Siinä oli kaikki, mitä hän tiesi Pelastuksesta. Hän ei totisesti ymmärtänyt, mitä tekemistä sillä oli kaikkien niiden nuorten herrojen kanssa, joiden nimiä Täti March oli luetellut.

Totta kai Amy March naisi rikkaan prinssin. Ja kaunis Meg, tietenkin! Jo ei naisi ketään, ja Beth jonkun harsosiipisen keijuprinssin satukirjojensa sivuilta. Ei Amy asiaa sen enempää ollut ajatellut. Hänellä oli kiharat kuin kehrättyä kultaa, ja saduissa se riitti. Hän oli kuvitellut, miten kumartuisi lähteen ylle kauneimmassa mekossaan ja näkisi prinssinsä kuvajaisen heijastuvan veden pinnalle. Prinssi rakastuisi häneen päätä pahkaa, ja he elisivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Siinä kaikki, mitä Amy tiesi naimisiin menosta, eikä naimakaupoilla ollut sen kanssa mitään tekemistä. Koko sanalla oli hänen korvissaan inhottava kaiku. Hän ei ollut kaupan!

Amy istui ikkunassa pää polviin painettuna. Kukaan ei tullut etsimään häntä. Kun hän lopulta raotti ovea aikuisten maailmaan, hän teki sen yksin. Siskojensa kintereillä kasvaneena, aina askeleen verran jäljessä, Amy ei ollut toivonut mitään niin hartaasti kuin päästä osaksi sitä. Nyt hän etsi porttia takaisin.

Makuuhuoneessa Amya odottivat hänen rakkaat nukkensa. Hän poimi käteensä sen, josta piti eniten; sen, jolla oli siniset silmät. Hän tuijotti nukkea ja odotti, että mielikuvitus sytyttäisi eloa sen lasiseen katseeseen. Että hän voisi tarttua nuken pikkuruiseen käteen, antaa sen johdattaa itsensä leikkiin niin kuin ennen. Nukke oli hiljaa. Amy räpytteli kiivaasti. Kaikki näytti samaan aikaan terävältä ja utuiselta, kuin katselisi maailmaa äidin lukulasien läpi.

Hän vaelsi iltapäivän läpi kuin sumussa. Täti March ei ymmärtänyt, miksi uhkeat ruusut olivat menettäneet värinsä ja makeat leivokset suloisuutensa pikku-Amyn edessä. Tädin lukuisat kultakorut, jalokivet ja helmet eivät nekään houkutelleet hymyä hänen kasvoilleen. Niiden kimalluksessa oli äkkiä jotakin kavalaa. Kun Esther käänsi lipaston avainta, hän tunsi, miten unelma katosi ulottumattomiin.

Saduissa köyhyys oli välttämätön koettelemus onnen tiellä; jotakin, joka korosti sankarin luonteen hyveellisyyttä ja vilpittömyyttä. Lapsenuskossaan Amy oli kuvitellut, että aikansa kärsittyään häntäkin odottaisivat ruhtinaalliset rikkaudet. Hän muisti, miten väsyneeltä Meg näytti palatessaan opettamasta. Ja miten Jon oli täytynyt myydä hiuksensa saadakseen edes hieman rahaa isälleen. Äkkiä Amy ymmärsi, millaisia uhrauksia hänen isosiskonsa olivat tehneet, jotta hän voisi jatkaa koulunkäyntiä. Hänelle kaikki oli ollut vain leikkiä. Nyt, kun hän oli viimein ratkaissut arvoituksen, hän olisi antanut mitä tahansa palatakseen autuaaseen tietämättömyyteen.

Amy tuijotti salongin liljakuvioista seinäpaperia, kun Laurie tömisteli sisään.
”Amy! Ehkä olet jo huomannutkin, että Moffatin omenapuut suorastaan kerjäävät tulevansa ryöstetyiksi, niin kerta kaikkiaan kallellaan ne ovat, joten eiköhän tehdä Nedille ja Sallylle palvelus, ja kevennetä niiden taakkaa hieman?”
Amy käänsi hitaasti katseensa nuoreen herran, joka seisoi oven suussa kuraisissa saappaissaan, eriparisissa käsineissään ja kaulahuivi huolettomasti harteille heitettynä.

Jos siinä oli Marchin tyttöjen pelastus, he olisivat kaikki tuhoon tuomittuja.



Giuditta che decapita Oloferne

Korkealle kaartuva taivas hymyili röyhkeästi alamaisilleen. Pihlajat punastelivat sen edessä, eivät vielä rohjenneet riisumaan oksiaan. Laurie hymähti, oli ylen tyytyväinen ajatukseensa eikä malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan siitä Jolle. Vaan ensin hänen täytyi lunastaa lupauksensa ja pitää seuraa nuorelle Amy Marchille, joka omien sanojensa mukaan ”kuihtui ja unohtui kuin kampauksesta pudonnut kukka” tätinsä kartanossa.

Soratie rapisi ikävystyttävästi saappaiden alla, ja kartano sen päässä näytti nukkuvan horrosunta. Laurie työnsi kädet taskuun ja painoi päänsä. Mitä Jo mahtoi tehdä juuri nyt? Istuiko hän kirjoituspöytänsä ääressä patamyssyä muistuttava hatunkuvotus päässään? Vai suunnitteliko hän  kutkuttavaa seikkailua, josta Laurie jäisi paitsi, koska oli matkalla toimimaan lapsenlikkana sisarusparven kuopukselle?

Laurie oli lupautunut toimeen vain kohottaakseen kurssiaan Jon silmissä, mutta jos totta puhuttiin, nuori neiti March oli tarjonnut hänelle oletettua enemmän hupia. Amy oli vilpitön komedienne pikkuvanhoine puheenparsineen, ja kuunnellessaan koulutytön edesottamuksia Laurie tunsi itsensä vanhaksi ja viisaaksi. Sitä paitsi, edes Jo ei ratsastanut yhtä hurjasti kuin Amy. Kuolinvuoteellaankaan Laurie ei myöntäisi, miten oli puristanut ohjaksia rystyset valkoisina Amyn hihkuessa ja ajaessa hevostaan yhä kiivaampaan laukkaan heidän eilisellä ratsastusretkellään.

Juuri nyt Laurie olisi kuitenkin kaikkein mieluiten kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt Marchin talolle päin, kun suloiset säkeet olivat vielä tuoreena hänen mielessään.

Hän kolkutti kolmesti, ennen kuin Esther viimein saapui avaamaan. Laurie, joka kaipasi ylistystä hyvälle tahdolleen, ei pitänyt siitä, että joutui odottamaan. Hän lohduttautui kuvittelemalla kiitollisen hymyn Amyn kasvoilla, kun hän saapuisi pelastamaan tämän Täti Marchin kynsistä.

Laurie kiskoi auki oven toisensa perään Amya näkemättä. Lopulta hän löysi tämän kirjastosta, missä tämä istui isokokoisen niteen ylle kumartuneena. Viereensä tyttö oli koonnut korkean pinon taidekirjoja eri aikakausilta. Amy ei osoittanut huomanneensa hänen saapumistaan, ja niinpä hän heittäytyi suurieleisesti tuolille tyttöä vastapäätä. Hän keinui tuolissaan eteen ja taakse ja odotti, että hänen hahmonsa saisi ansaitsemansa vastaanoton.

”Mitä sinä teet?” hän kysyi, kun Amy ei edelleenkään kohottanut katsettaan.
”Opiskelen.”
”Opiskelet? On loma-aika! Ja minä olen tullut tänne asti vuoksesi”, Laurie valitti. Amyn vaaleiden kiharoiden koristama pää peitti kirjan aukeaman hänen näkyvistään, eikä hän suoraan sanoen ollut kovinkaan kiinnostunut tämän taiteellisen kunnianhimon senhetkisestä kohteesta. Kuinka monin eri tavoin ruusuasetelman saattoi maalata?

”Sinun piti tulla ennen teeaikaa”, Amy huomautti sivua kääntäessään. Hän oli oikeassa. Laurie oli luvannut tulla ennen teeaikaa. Hän oli jopa lähtenyt matkaan ajallaan. Mutta hän oli törmännyt Archie Nobbsiin, joka oli haastanut hänet painiotteluun, minkä jälkeen nuorukaisten ulkoasu oli vaatinut pientä siistimistä tavanomaisen loistonsa saavuttaakseen, ja sitten Archien kaunis isosisko oli tarvinnut jotakuta, jonka käsivarressa kulkea kaupunkiin, eikä Laurie missään nimessä ollut voinut kieltäytyä, herrasmies kun oli. Amyhan oli joka tapauksessa kaiken aikaa kotona.

”Tässä minä nyt olen”, Laurie sanoi leveästi hymyillen. Amy ei sitä nähnyt, sillä piti yhä itsepintaisesti katseensa kirjassaan. ”Lähdetään ratsastamaan! On kaunis päivä, et kai halua tuhlata sitä tässä ummehtuneessa kammiossa?”
”Minä olin jo ratsastamassa”, tyttö mutisi. ”Tai no, olimme vaunuajelulla, mutta Henry antoi minun pidellä ohjaksia.”

Laurie tunsi katumuksen piston. Hän tiesi, että ratsastus oli Amyn harvoja iloja Täti Marchin hoteissa, ja tiesi senkin, ettei leskirouva päästänyt veljentytärtään yksin ratsaille. Hevosia pelkäävästä Estheristä ei ollut apua, ja niinpä hän, Theodore Laurence, oli Amyn ainut tie siihen huumaavaan vapauteen, jota nuoren neidon oli suotavaa kokea yksinomaan hevosen selässä.

Lauriella oli alhainen tapa lyödä asia leikiksi silloin kun oli aika pyytää anteeksi, eikä hän poikennut tavoistaan nytkään. Hän painoi päänsä pöytään ja ojensi ristityt kätensä Amyn eteen.
”Olen pahoillani, Amy”, hän sanoi anelevaan sävyyn. ”Teen mitä vain, että annat minulle anteeksi.”
Vihdoin tyttö nosti päätään. Hänen lemmikinsinissä silmissään oli terävä katse.
”Hyvä on. Saat istua mallinani, kun harjoittelen.”

Hän otti kynänsä ja lehtiönsä ja istutti Laurien ikkunan eteen. Laurie teki työtä käskettyä. Muille hän sanoisi, että leikki mukana nuoren maalarin mieliksi, mutta itselleen hän saattoi myöntää, ettei vakavailmeistä Amya käynyt vastustaminen.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Laurie näki Amyn piirtävän. Ennen hän ei vain ollut huomannut viivaa, joka piirtyi tytön otsaan tämän keskittyessä, eikä sitä hipauksenkeveää mutta varmaa tapaa, jolla tämä liikutti kynää paperin yllä. Kun Amy aika ajoin nosti katseensa lehtiöstään, tämä ei tuntunut näkevän Laurieta ensinkään, vaan jotakin paljon kiehtovampaa, valon ja varjon jahtia hänen puseronsa laskoksissa. Laurie tunsi etäistä kateutta ajatellessaan, että joku oli kiinnostuneempi hänen ääriviivoistaan kuin hänestä.

Aika kului, ja Amy piirsi. Laurie oli levoton. Taiteilijan tuikea katse pysäytti hänen vispaavan jalkansa.
”Onko se jo valmis?” hän kysyi taas, ja aina Amy pudisti kiivaana päätään. Lopulta tyttö laski kynänsä.
”Olé!” Amy huudahti. Laurie tukahdutti virnistyksen, sillä uskoi olevansa sen tytölle velkaa.
”Tarkoitatko voilá?”
”Tarkoitan, että se on valmis. Haluatko nähdä?”

Amy ojensi luonnoksen mallin nähtäväksi. Laurie hätkähti. Hän odotti näkeävänsä itsensä säyseänä ja komeana, kukkien tai kerubien ympäröimänä. Sen sijaan Amy oli piirtänyt hänet kädet taivasta kohti kohotettuina, kasvot kärsimyksestä vääristyneinä.
”Mi-mitä--”
”Minä olen opiskellut, niin kuin sanoin”, Amy muistutti ja työnsi tutkimansa kirjan hänen eteensä. Aukeamalle jäljennetyssä maalauksessa kaksi naista irrotti tikarilla puolialastoman miehen päätä. Kaulasta roiskui verta tummanpuhuvana ryöppynä.

”Sain innoituksen Raamatun kertomuksesta, Rakastava isä ja tuhlaajapoika”, tyttö sanoi. Hän ei joko huomannut Laurien epäuskoista ilmettä, tai sitten ei yksinkertaisesti pannut sitä pahakseen. Ehkä hän sai siitä jopa jotakin kieronlaista mielihyvää. Hypoteesi sai vahvistuksen, sillä viattomasti hymyillen hän jatkoi:
”Voit pitää sen. Ja sopivan tilaisuuden tullen voit antaa sen isoisällesi.”

Laurie katsoi ensin kirjan kuvaa, sitten piirustusta kädessään. Mittasuhteissa oli otettu vapauksia, ja kohtuuttoman kokoiseksi piirretty vasen käsivarsi antoi perspektiiville omintakeisen leiman. Tunne oli kuitenkin vangittu vakuuttavasti, vaikka Laurien olikin vaikeaa sovitella moista katumuksen näytöstä omille kasvoilleen.

”Artemisia Gentileschi”, hän luki nimen taidekirjan kuvan alta. ”En ole koskaan kuullutkaan.”
”Hän oli aikanaan hyvinkin kuuluisa”, Amy kertoi. ”Kuolemansa jälkeen hänet unohdettiin, ja hänen teoksiaan laitettiin myöhemmin miestaiteilijoiden nimiin.”
”Juhlittu ja unohdettu.”
”Niin”, Amy sanoi. Jokin hänen äänensä painossa sai Laurien katsomaan häneen. Öljylampun varjo veisti lapsenpyöreyden tytön kasvoista. Amy tarttui kynään ja kirjoitti nimensä koreilevin, kiehkuraisin kirjaimin piirustuksen kulmaan. Amy Curtis March.
”Minun nimeäni ei unohdeta.”

Kun Laurie lähti, hän ei muistanut enää sanakaan Jolle sepittämistään säkeistä. Enää hänen poskensa punottivat, ja huolellisesti taiteltu piirustus Tuhlaajapojasta poltteli hänen taskussaan.
« Viimeksi muokattu: 23.07.2022 20:25:40 kirjoittanut sugared »

her shaking shaking
glittering bones

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 779
Vs: Pikku naisia: Herraskainen nainen | S, Amy/Laurie, 2/?
« Vastaus #1 : 07.01.2021 09:35:03 »
Nämä kaksi osaa ovat aivan  i h a n i a. Luin nämä heti silloin, kun julkaisit, mutta kommentointi jäi silloin ja on odotellut aina tähän päivään saakka. Mutta kommentin tämä ehdottomasti ansaitsee ja sen sinä tänään saat! Tämä on nimittäin niin mainio, tykkäsin tästä hurjasti jo vuoden loppupuolella ja nyt, kun luin tämän uudelleen. Kuulun ihan samaan kerhoon kuin sinä, eli olen lukenut Pikku naisia joskus nuorempana, mutta se ei silloin tehnyt vaikutusta. Vanhan elokuvan olen tainnut nähdä, mutta en muista siitä mitään. Nyt kuitenkin katsottiin siskojen kanssa joulukuun alussa tuo Gerwigin versio ja olihan se nyt aivan todella hyvä ja onnistunut! Joten... nyt minunkin lukulistallani on lukea tuo kirja uudelleen ja miksipä ei myös tuo jatko-osa :D

Mutta! Gerwigin elokuvan pohjalta tavoitat sekä Amyn että Laurien todella hyvin ja tarkkaavaisesti! Osasin oikein nähdä Chalametin ja Pughin näissä kahdessa one-shotissa ja mielestäni olet onnistunut erityisen hyvin Amyn ajatus- ja käytösmaailman kuvastamisessa. Tuossa ensimmäisessä osassa se tulee ilmi siitä, miten Amy käyttäytyy ja millaisia hänen ajatuskulkunsa ovat, kun taas toisessa osassa luonne tulee dialogin kautta esiin - ja Amy todella antaa Laurielle käytöksellään kyytiä :D Yritän nyt poimia muutaman kohdan tuolta tekstistä, joilla havainnollistaa tätä:

Lainaus
- - ja salonkiin, missä hän oli piiloutunut raskaan samettiverhon taakse kuin aikoinaan äitinsä helmoihin; äidin, jonka sylin lohtu oli ensimmäistä kertaa hänen ulottumattomissaan.

Siis tämä! Upean vertauskuvan lisäksi tässä kuvastuu tuo ensimmäinen lapsen maailmaan osunut särö. Sen lisäksi ensimmäisen osan ensimmäiset lauseet kuvastavat tuota muutoksen hetkeä onnistuneesti, kuten myös tuo, kun ruusut menettävät värinsä ja leivokset suloisuutensa. Myöskin tämä oli efektinä hyvä:

Lainaus
Hän tuijotti nukkea ja odotti, että mielikuvitus sytyttäisi eloa sen lasiseen katseeseen. Että hän voisi tarttua nuken pikkuruiseen käteen, antaa sen johdattaa itsensä leikkiin niin kuin ennen. Nukke oli hiljaa.

Niin paljon hyviä asioita! Toisessa osassa vaihdos Laurien näkökulmaan toimii erittäin mainiosti ja Laurien ääni erottuu Amyn äänestä, kuten kuuluukin. Pidän siitä, että lukijakaan ei tiedä Laurien olevan todella myöhässä, koska kuuluu hänen luonteeseensa olla ajattelematta asiaa ennen kuin joku muu ottaa sen esiin :D Amy antaa hänelle todella kylmää kyytiä, mutta onneksi Laurie osaa pyytää anteeksi, vaikka sen melodramaattisesti tekeekin :P Pidin kovasti siitä, miten Laurie Amystä ajattelee. Esimerkiksi tämä:

Lainaus
Laurie oli lupautunut toimeen vain kohottaakseen kurssiaan Jon silmissä, mutta jos totta puhuttiin, nuori neiti March oli tarjonnut hänelle oletettua enemmän hupia. Amy oli vilpitön komedienne pikkuvanhoine puheenparsineen, ja kuunnellessaan koulutytön edesottamuksia Laurie tunsi itsensä vanhaksi ja viisaaksi. Sitä paitsi, edes Jo ei ratsastanut yhtä hurjasti kuin Amy. Kuolinvuoteellaankaan Laurie ei myöntäisi, miten oli puristanut ohjaksia rystyset valkoisina Amyn hihkuessa ja ajaessa hevostaan yhä kiivaampaan laukkaan heidän eilisellä ratsastusretkellään.

Tavattoman pitkä lainaus, mutta tässä kappaleessa lyödään lukijalle lukkoon tuo, mitä Laurie Amystä ajattelee ja se toimii todella hyvin. Ihastuin etenkin tuohon Amy oli vilpitön komedienne pikkuvanhoine puheenparsineen, ja kuunnellessaan koulutytön edesottamuksia Laurie tunsi itsensä vanhaksi ja viisaaksi, se on rytmillisesti ja sisällöllisesti oivallinen lause :)

Suosikkikohtani kaksikon keskustelusta oli ehdottomasti tämä:

Lainaus
”Olé!” Amy huudahti. Laurie tukahdutti virnistyksen, sillä uskoi olevansa sen tytölle velkaa.
”Tarkoitatko voilá?”
”Tarkoitan, että se on valmis. Haluatko nähdä?”

Tarkoitan, että se on valmis, that's right, Amy! :D Tässä hänen luonteensa tulee niin hyvin esiin, kuten myös se, mistä Laurie hänessä pitää. Amy ei todellakaan anna hänelle heti sitä, mitä hän haluaa, mutta antaa kuitenkin riittävästi ja juuri se houkuttelee Laurien Amyn seuraan myöhemminkin. Toisessa osassa pidin kovasti siitä, että siinä maalattiin ja lukijakin oppii uutta, kävin nimittäin googlettamassa tuon taideteoksen, jonka Amy näyttää Laurielle, ja teos on varsin... karmiva :D

Oi että, tämä oli suuri lukunautinto - kiitos siitä! Toivottavasti kirjoitat näitä lisää, luen niitä nimittäin kovin mielelläni! :)

between the sea
and the dream of the sea

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 934
  • 🇺🇦
Vs: Pikku naisia: Herraskainen nainen | S, Amy/Laurie, 2/?
« Vastaus #2 : 16.03.2021 08:55:45 »
Oi tämä on ihana!!! Mun lähtökohtani ovat täysin päinvastaiset kuin sun ja hiddenbenin, sillä Pikku Naisia oli kaikkein lempikirjani, kun olin kymmenenvuotias (mutta olinkin tosi pikkuvanha ja tekopyhä lapsi). Kun on reilusti yli puolet elämästään parkunut Jon rukkasia Laurielle, ei sydän niin vain muuta suuntaa ja lämpeä Laurien "kakkosvaihtoehdolle". Mutta jatka tällaisten ficcien kirjoittamista niin saatan harkita asiaa :D

Olen toivottavasti ennenkin sanonut, että sun kirjoitustyylisi on lumoavan aistivoimaista. Heti tämä alun virke:

Lainaus
Vielä eilen hän oli katsellut, kuinka pölyhiukkaset tanssivat kello viiden teenvärisessä valossa.

vakuutti, että tässä on poikkeuksellisen kaunis teksti.

Kuvaat myös hahmoja todella osuvasti:

Lainaus
Siinä kaikki, mitä Amy tiesi naimisiin menosta, eikä naimakaupoilla ollut sen kanssa mitään tekemistä. Koko sanalla oli hänen korvissaan inhottava kaiku. Hän ei ollut kaupan!

Lainaus
eikä Laurie missään nimessä ollut voinut kieltäytyä, herrasmies kun oli. Amyhan oli joka tapauksessa kaiken aikaa kotona.

Vaikka Amy saattaakin näyttää nukelta, jolla leikitään tyypillisiä "tyttöjen leikkejä", hän ei sellainen ole, vaan hänellä on hyvin vahva oma tahto. Ensimmäinen osa onkin juuri siksi todella hieno aikuistumisen kuvaus ja todella hyvin hahmoon sopiva. Lauriesta taas olet tavoittanut hänen hieman ajattelemattoman ja itsekeskeisen mielenlaatunsa, lapsellisen halunsa etsiä huvia ja arvottaa muita sen perusteella, miten hyvin he viihdyttävät häntä. Amyn maalaus Lauriesta kuitenkin yllättää sekä pojan itsensä että lukijan. Mulla ainakin aukesi suu hämmästyksestä lukiessani ja vielä toisen kerran, kun näin, millaisesta puistattavasta maalauksesta Amy oli inspiraationsa saanut! Mutta tuo kaksi naista irrottamassa miehen päätä sopii Laurien kohtaloon niin hyvin, että melkein itkettää. Myös se, että Laurie luulee Amyn näkevän hänet vain ääriviivoina kolhaisee syvältä, kun Amy oikeasti näkee Lauriessa jotain, mitä tämä ei itse näe. Toinenkin osa on siis ihan hurjan oivaltava kertomus!

Jäin vähän miettimään, mihin vaiheeseen kirjoja nämä katkelmat sijoittuvat. Siitä on pari vuotta, kun olen kirjat viimeksi lukenut ja muistan vain, että Amy asui Marchin tädin luona, kun Beth sairastui tulirokkoon. Mutta nämä tapahtuvat kai vähän myöhemmin? Amy on selvästi vielä aika nuori, eikä Jo kai ole vielä torjunut Laurieta?

Tässä vielä loppuun paras lainaus (tai siis yksi niistä):

Lainaus
Jos siinä oli Marchin tyttöjen pelastus, he olisivat kaikki tuhoon tuomittuja.

 :) Sulla on taito löytää aina kuhunkin hahmoon, tarinaan ja aikakauteen sopivaa huumoria ja se jos mikä on ihailtavaa. Tarinoissasi on aina jokin tietty sydämen lämpö, joka tekee hahmoista eläviä ja samaistuttavia.

Kiitos paljon! :)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 515
hiddenben: Aaaa, kiitos aivan ihanasta ja sydäntä lämmittävästä kommentista! Ehkä olet jo ehtinyt lukea kirjatkin, kun olen... rapiat puoli vuotta myöhässä taas kommenttivastauksissani! :--D Etenkin moniosaisten kohdalla mulla on aina kaunis ajatus, että ehkä kohta saan kirjoitettua seuraavan osan ja vastattua sitten kommentteihin, mutta pitäisihän minun jo tietää oma kirjoitustahtini... Mutta miten onnelliseksi teitkään meikän, kun sanoit, että voit kuvitella Pughin ja Chalametin näihin pätkiin! Ja mahtavaa kuulla, että onnistuin tavoittamaan Amyn ja Laurien hahmot. Ilahduin kovasti myös siitä, että tykkäsit tuosta yhdestä virkkeestä! Musta on kiva kirjoittaa pitkiä ja vähän koristeellisia virkkeitä, ja ne sopivat mielestäni tyylillisesti tällaisiin """historiallisiin""" teksteihin, joten on hauskaa ilotella! Ihanaa, että tykkäsit näistä pätkistä! <3

marieophelia: Haha, oodi pikkuvanhoille ja tekopyhille lapsille! Otan tehtäväkseni käännyttää sut Amy/Laurie -shipperiksi... tai sitten voisit vaan katsoa repeatilla Laurieta avaamassa Amyn esiliinan nappeja. :'') Mutta hui, mikä kohteliaisuus - lumoavan aistivoimaista! Oli myös tosi kiinnostavaa lukea ajatuksiasi tuosta Gentileschin maalauksesta - itse en osannut ajatella asiaa noin syvällisesti, mutta tulkintasi osuu ihan nappiin!

Lainaus
Jäin vähän miettimään, mihin vaiheeseen kirjoja nämä katkelmat sijoittuvat. Siitä on pari vuotta, kun olen kirjat viimeksi lukenut ja muistan vain, että Amy asui Marchin tädin luona, kun Beth sairastui tulirokkoon. Mutta nämä tapahtuvat kai vähän myöhemmin? Amy on selvästi vielä aika nuori, eikä Jo kai ole vielä torjunut Laurieta?
Joo, nämä molemmat sijoittuvat juuri siihen aikaan, kun Amy asui tädin luona Bethin sairastaessa, ja Amy on ilmeisesti about 13-vuotias. Tuona aikana Amy kirjoittaa testamenttinsa, lueskelee katekismusta ja päättää olla parempi ihminen, ja näiden kahden ensimmäisen pätkän olisi tarkoitus olla otteita tuon eksistentiaalisen matkan varrelta. :--D Jo torjuu Laurien vasta sen jälkeen, kun Amy on lähtenyt Eurooppaan.

Lainaus
Sulla on taito löytää aina kuhunkin hahmoon, tarinaan ja aikakauteen sopivaa huumoria ja se jos mikä on ihailtavaa. Tarinoissasi on aina jokin tietty sydämen lämpö, joka tekee hahmoista eläviä ja samaistuttavia.
Miten ihanasti sanottu, voi kiitos!

Kiitos hurjan paljon kommentistasi, ihan mahtavaa kuulla, että tykkäsit! <3

Kirjoittajalta: Huhuh, nämä kaksi osaa kävivät kyllä melkoisen prässin läpi ennen kuin taipuivat lopulta edes siihen suuntaan, mitä tavoittelin. :'') Alunperin lähdin kirjoittamaan ihan toiseen kirjan kohtaukseen sijoittuvaa katkelmaa, johon liitin tuon jälkimmäisen osan Jon ja Laurien välisen hetken. Sitten päätin vaihtaa skenaarion Amyn debytanttitanssiaisiin (joita ei siis kirjoissa kuvata, mutta jotka Amyn tuntien ovat varmasti olleet hänelle merkittävä tapahtuma :--D), kehitin toisenlaisen idean, joka lopulta hajosi, kun päätin jakaa tekstin kahteen osaan. Toivottavasti tämä hajanaisuus ei näy läpi tekstistä ihan yhtä räikeästi kuin mustat alkkarit valkoisista housuista. Ensimmäinen katkelma sai lopulta innoituksensa kirjan maininnasta, että Amyllä ja Lauriella oli jo kotopuolessa tapana "viimeistellä" toistensa asut ennen juhliin lähtöä. Ehkä tuo tapa sai alkunsa näin.

Yksi asia, josta en Greta Gerwigin elokuvassa pitänyt, oli tulkinta, jonka mukaan Amy on rakastanut Laurieta koko ikänsä. Mielestäni ajatus ei tee oikeutta Amyn hahmolle, vaikka se tuokin uuden sävyn Amyn myöhempiin moitteisiin Laurielle ("I'd be respected if I couldn't be loved"). Sen sijaan uskon, että Laurie on hyvinkin voinut näyttäytyä Amyn nuoruudessa romanttisen sankarin arkkityyppinä ja olla (ohimenevien) ihastumisen ja haaveiden kohde, ja jotakin sellaista Laurie on Amylle tässä mun tulkinnassa. :--D



Debytantti

Ääni, jolla Beth kutsui häntä, oli heiveröinen kuin oksanhankaa keväällä koristava silmu. Tai saappaan koron alle syksyllä murskautuva lehti, Amy ajatteli. Päivä päivältä tuo heidän makuuhuoneestaan kantautuva ääni kävi vähemmän vieraaksi ja yhdistyi kuvaan vällyjen ja vilttien alla värittömänä makaavasta siskosta. Joskus ennen Amy olisi saattanut komentaa Bethiä odottamaan, tai sisarellisen pikkumaisuuden nimissä jopa olla kuin ei olisi tätä kuullutkaan. Nyt ohueksi hiutunut ääni olisi kiskonut hänet luokseen maailman toiselta laidaltakin. Ei ollut sellaista askaretta tai huvitusta, jota hän ei olisi jättänyt sikseen kutsun kuullessaan. Niinpä hän irrotti oitis otteensa tanssiaispuvun helmasta, jonka laskoksia oli suoristamassa iltaa varten.

”Mikä hätänä, Beth?” Amy kysyi makuuhuoneeseen astuessaan. Beth oli työntänyt verhot syrjään ja avannut ikkunan, vaikka Marmie varoitteli häntä tavan takaa saamasta liikaa vetoa. Amy vilkaisi ikkunaa, mutta ei sulkenut sitä. Varpusten leikinlasku pihan puissa oli siskon harvoja iloja. 

Beth istui sängyn reunalla sylissään rakas Joanna-nukkensa. Kohtalon oikusta he olivat yhä erottamattomat. Siinä missä Beth oli lapsena kuljettanut nukkea kaikkialle kainalossaan, vartioi se nyt vuorostaan uskollisena vuoteenomaa tyttöä.
”Muistatko, kuinka leikimme tanssiaisia – sinä, minä ja Joanna?” Beth kysyi. Hän katseli jalkapuolta nukkea surumielinen hymy huulillaan. Jos Amylla olisi ollut kynä, paperia ja aikaa, hän olisi pysähtynyt piirtämään tuon näyn. Se piti sisällään salaisuutta, jolta vain onnekkaimmat onnistuivat varjelemaan lapsiaan: elämän haurautta, oikullisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta.

”Olen iloinen, että ainakin sinä pääset tanssiaisiin oikeasti”, Beth sanoi. Kyyneleet tulvahtivat Amyn silmiin, mutta koska sisko hymyili, hän räpytteli ne pois. Hän riensi istumaan sisarensa viereen ja tarttui tämän käsiin. Verisuonet ohuissa ranteissa muistuttivat jonkin hallanaran kasvin juurakkoa.

”Älä höpsötä, Beth”, Amy sanoi komentavaan sävyyn. Joskus hän oli osannut käskyttämällä kartottaa sisarensa huolet, mutta niin itsepäinen kuin osasi ollakin, sairauden edessä hän oli aseeton. ”Sinä tervehdyt pian ja pääset mukaan.”

Beth ei sanonut mitään, eikä hänen hymynsä horjunut.
”Entä muistatko, miten aina kinastelimme siitä, kuka saa pitää tätä hiusnauhaa?” hän jatkoi ja irrotti lemmikinsinisen hiusnauhan, jolla Joanna-nuken palmikko oli sidottu. Se oli yksi hänen lapsuutensa aarteista, niistä kaikkein suloisimmista, joita ihailtiin auringonvaloa vasten ja taiteltiin huolellisesti talteen tyynyn alle. Nyt hän ojensi sitä Amylle.
”Saat sen lainaksi. Voit sitoa sen hiuksiisi tai kaulasi ympärille.”
Amy nosti käden kaulalleen, jonka ympärille oli taatusti jo sidottu jotakin, kahle tai köysi, niin tukalaksi hengittäminen oli äkkiä muuttunut.
”Kiitos, Beth-kulta”, hän sai vaivoin sanottua ja syleili sisartaan, jotta sai pyyhkiä silmäkulmansa tämän huomaamatta.
”Pidä hauskaa, Amy”, Beth kuiskasi.

***

Amy koputti Megin huoneen oveen hiusnauha kädessään. Myös Meg puhui uudella nuotilla, laulavalla kuin leivonen ja pehmeällä kuin kissanposki. Kun hän kutsui Amyn sisään, saattoi hänen äänestään kuulla, että hän odotti sanaa tai viestiä naapuritalosta. Pettymys värähti suupielessä, kun hän tunnisti tulijan, mutta vaihtui hymyyn, kun sisarusparven nuorimmainen istahti määrätietoisesti kampauspöydän eteen.

Hän tarttui hellästi Amyn hunajanvaaleisiin kiharoihin ja levitti ne tämän harteille.
”Taisin luvata laittaa hiuksesi.”
”Sain tämän Bethiltä lainaksi”, Amy sanoi ja ojensi hiusnauhan isosiskolleen.
”Voisin letittää sen tähän”, Meg pohti mallaillen nauhaa Amyn päälaelle. ”Ja entäpä kukkia?”
Amy nyökytteli innokkaasti.

Meg hyräili letittäessään sisarensa hiuksia. Sävelmä häipyi kuulumattomiin hänen hengittäessään sisään ja puhkesi taas kukkaan, kun hän hengitti ulos. Se oli kuultu Marchien talossa viimeisten viikkojen aikana niin usein, että Amykin osasi sen jo melkein ulkoa. Meg milloin lauloi, milloin myhäili, milloin vihelsi sitä ommellessaan, kuoriessaan omenoita, harjatessaan hiuksiaan. Tapa oli alkanut eräiden tanssiaisten jälkeen, joista seuraavana päivänä Megille oli toimitettu kimppu vaaleanpunaisia ruusuja herra Brookelta.

Amy vilkaisi vaivihkaa sisarensa kuvajaista, joka heijastui peiliin hänen takanaan. Tanssiaisten jälkeen oli tapahtunut muutakin. Meg oli löytänyt kyvyn olla kahtaalla samaan aikaan. Siinä missä hänen sormensa punoivat lettiä Amyn hiuksiin, katsoivat hänen silmänsä johonkin toiseen huoneeseen, unelmien salonkiin. Meg ei puhunut ääneen siitä, minkä näki, mutta Amy arvasi kyllä, kuka istui nojatuolissa kimppu ruusuja vieressään.

Amy oli yrittänyt katsoa toiseen huoneeseen itsekin. Hän näki sen kyllä edessään persialaismaton hapsuja ja seinäpaperin liljoja myöten, mutta vaikka hän kuinka yritti, ei hän nähnyt siellä kuin sisarensa – Megin parsimassa sukkaa, Jon irvistelemässä maisemaikkunan takana, Bethin pianon edessä. Ja sekin oli vain onnellinen kuva menneisyydestä, joka ei enää koskaan palaisi.

Meg naputti hänen olkaansa, ja hän tarkensi katseensa peilikuvaansa.
”Katso nyt, miten kaunis olet”, isosisko sanoi lempeästi ja astui taaemmas niin, että Amylla oli tilaa ihailla itseään peilistä. Amy henkäisi. Meg ei valehdellut, hän näytti toden totta kauniilta. Ei yhtä kauniilta kuin Meg – eihän kampaus sentään hänen onnetonta nenäänsä pelastanut – mutta kauniilta kuitenkin.

Vaasista, jossa ruusut olivat olleet, pisti nyt esiin valkoisena kukkivia appelsiinipuun oksia. Meg irrotti muutaman tuoksuvan kukinnon ja pujotti ne Amyn kampauksen lomaan. Amy käänteli päätään ihastellen näkyä eri kulmista. Äkkiä häntä alkoi hermostuttaa niin paljon, että vesi kihosi taas silmiin.
”Voi, toivon vain, että teen hyvän ensivaikutelman”, hän sanoi ääni väristen. Megin hymy oli kuin halaus, jota hän kaipasi, mutta jota isosisko ymmärsi olla tarjoamatta, koska ei halunnut pilata juuri viimeisteltyä kampausta. Sen sijaan sisko kumartui suukottamaan hänen otsaansa.
”Tiedän, että teet.”

***

”Amy! En löydä toista kenkääni! Voinko lainata sinun?” huusi Jo tuskaisena. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla huutamattakin, sillä rymisteli samalla huoneeseen, jossa Amy pukeutui.
”Et! Sinun jalkasi ovat paljon isommat, ja viimeksi kun lainasit kenkiäni, astuit ne lyttyyn”, sisaruksista nuorempi huomautti äreästi.
”Auta minua etsimään, sitten”, kuului vastaus sängyn alta, jonne Jo parhaillaan kurkki.
”Auta sinä ensin minua nyörittämään mekkoni”, Amy sanoi topakasti. Jo nakkeli paljon puhuvasti niskojaan mutta tarttui kuitenkin nauhoihin, jotka roikkuivat pikkusiskon puvun selkämyksestä.

”Huomaakohan joku, että pukuni on Megin vanha?”
Amy oli muodistanut kermanvalkoisen puvun parhaansa mukaan luovuudella, kekseliäisyydellä ja sorminäppäryydellä. Kevään ensimmäisistä valoisista illoista asti hän oli istunut neula ja lanka seuranaan, kunnes köynnösmäinen kirjailu oli koristanut helmaa koko mitalta.
”Menet suorinta tietä tanssimaan ja pyörit niin vinhasti koko illan, ettei kukaan ehdi huomata. Niin minä teen, jos huomaan sukkieni olevan eri paria”, Jo mutisi kiskoessaan nauhoja. Amy seurasi toimitusta kaapin oveen kiinnitetyn peilin kautta.
”Katsokin, etteivät ne mene kieroon”, hän huomautti. Jo vastasi teatraalisella huokauksella, jota hän ei ollut voinut oppia keneltäkään muulta kuin Amylta.
”Äh, älä viitsi! Ei kukaan sinun nauhojasi ole siellä katsomassa.”
”Silti”, Amy puuskahti. ”Haluan, että ne ovat suorassa.”

Kerran, kun hän ja Jo olivat tapansa mukaan olleet tukkanuottasilla, hän oli kysynyt äidiltä, miksi sisko ärsytti häntä niin kovin. ”Olette liian samanlaisia”, Marmee oli vastanut. Se ei ollut käynyt hänen järkeensä sen enempää silloin kuin nytkään.

”Valmista tuli, prinsessa”, Jo sanoi hetken kuluttua. Amy mahtui juuri ja juuri pyörähtämään pienessä huoneessa niin, ettei juuttunut huonekaluihin vanteestaan. Hän oli taistellut urhoollisesti luontaista turhamaisuuttaan vastaan, mutta sellaisena päivänä lienee paikallaan sallia itselleen pieni siivu. Jo katseli aikansa hänen keimailuaan ennen kuin tarttui häntä rivakasti olkavarresta.
”Näytät sievältä kuin simpukka sillipurkin rinnalla! Autatko nyt minua etsimään kenkäni?”

***

Jon kenkä löytyi sieltä, mihin hän oli sen jättänytkin – siis ruusupenkistä, mihin se oli pudonnut hänen viskattuaan sillä varista, joka oli ilmestynyt ikkunan taakse häiriköimään hänen kirjoitustyötään. Seuraavaksi he olivat kiistelleet siitä, sopisiko Jon laittaa päähänsä Laurien isoisältä lainattu koppalakki vai ei. Viimein Jo luopui ideastaan hänen vuokseen; ymmärsihän sisko, että tämä oli pikku-Amyn ensikosketus seurapiireihin. Amy tiesi, että saisi kuulla uhrauksesta vielä pitkään.

Kun he lopulta olivat valmiita lähtöön, Amy oli varma, että oli paitsi myöhässä, myös sotkenut kampauksensa, niin kauan hän oli patistanut, hoputtanut ja hätyytellyt siskoaan. Hän viiletti portaita alas ja muisti vasta puolimatkassa, että hänen aikomuksenaan oli olla tästä eteenpäin herraskainen nainen.

Laurie odotti eteisaulassa. Nuorukainen seisoi kädet niin syvällä taskuissa, että jos Amy ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut luulla tämän etsivän epätoivoisena viimeisiä rahojaan. Amy oli pyytänyt mukaansa Jon, ja Jo oli pyytänyt mukaansa Laurien, ja niinpä molemmat olivat päiväkausia valittaneet hänelle kohtalostaan. Oli kertakaikkisen epäreilua sillä tavoin pilata hänen ilonsa tanssiaisista.

Amy veti henkeä. Hän laskeutui viimeiset askelmat tyynenä kuin taloa syleilevä kesäilta.
”Amy!” Laurie huudahti hänet nähdessään ja läimäytti rintaansa kuin varjellakseen sydäntään. Ele oli naurettava, mutta nuorukaisen silmissä välähti jotakin vakavaa. Amy olisi tuskin huomannut sitä, ellei se olisi ravistanut helakkaa punaa hänen poskilleen. Harmillista kyllä, puna säilyi vielä pitkään sen jälkeenkin, kun katse oli kadonnut. Sillä hetkellä hän arkaili katsoa Laurieta silmiin, ja niinpä hän kiinnitti katseensa tämän solmukkeeseen.
”Solmukkeesi on vinossa. Anna kun korjaan sen.”

Hän asetteli Laurien kaulusta riuskoin, sisarellisen ottein niin kauan, että uskoi punan varmasti laskeneen. Kun Amy irrotti otteensa, Laurie liikahti häntä kohti, ja jostakin hän sai päähänsä, että nuori mies oli tarttumassa hänen käteensä. Amy väisti mutta kompastui helmaansa niin, että heidän päänsä kolahtivat yhteen.
”Auts!” tyttö vinkaisi ja hieroi otsaansa. Sormiensa lomasta hän näki Laurien nauravan.

”Toivottavasti liikut vähän sulavammin tanssilattialla”, nuorukainen virnuili. ”Olisi epäonnista, jos saattaisit koko perheen häpeään rymistelemällä ees taas kahdella vasemmalla jalalla.”
Hän kumartui nostamaan Amyn kampauksesta pudonneen appelsiininkukan. Amy nappasi sen hänen sormiensa välistä.
”Sinä naurat nyt, mutta itket myöhemmin, kun jäät polkan pyörteissä jalkoihin.”
Amy pujotti kukan Laurien napenläpeen.
”Isoisä varmasti arvostaisi, kun huolehdit siitä, että näytän edustuskelpoiselta”, Laurie sanoi. Hänen äänensä oli pehmeä, mutta mustat silmät nauroivat yhä. ”Tämä pitäisi ottaa tavaksi.”

Amy petti itsensä punastumalla uudestaan. Tällä kertaa ei ollut vaaraa siitä, että Laurie näkisi, sillä Jo pyyhälsi alakertaan. Punapää pyyteli anteeksi samaan hengenvetoon kuin julisti tanssiaiset nenänkaivuutakin turhemmaksi ajanvietteeksi. Sitten hän otti paikkansa Laurien käsikynkässä, ja Amy kulki ulos heidän vanavedessään.

Amyn sydän pamppaili yhä, kun he nousivat vaunuihin, eikä hän lopulta muistanut mitään matkastaan elämänsä ensimmäisiin tanssiaisiin.


Saada tanssia koko yön

Ovet oli avattu viilenevään kesäyöhön, mutta lämpö kieltäytyi lähtemästä. Salin poikki kulkiessaan saattoi hetken kerrallaan nauttia virkistävästä ilmavirrasta, jos sattui osumaan jonkun viuhkaansa leyhyttelevän vieraan kohdalle. Amyn matkaa hidastivat toiveikkaat kavaljeerit, jotka tavoittelivat vielä viimeistä tanssia, ja ystävät, joiden kanssa hän pysähtyi vaihtamaan juoruja ja kohteliaisuuksia. Lopulta hän saavutti päämääränsä ja istahti samettisohvalle May Chesterin viereen.

”Minulla ei ole milloinkaan ollut näin hauskaa!” Amy huudahti ja kokeili poskiaan, joiden kuumuus tuntui hansikkaiden läpikin. Meg oli kiinnittänyt hänen kampauksensa taiten, ja vain muutama suortuva oli irronnut ja takertunut lämmön kuulaaksi kiillottamaan otsaan. Satiinikengät, jotka olivat aiemmin lennättäneet Amyä lattian poikki valssiaskelin, tuntuivat äkkiä raskailta kuin raudasta tehdyt. Sydän hakkasi yhä polkan tahtiin, vaikka orkesteri oli vaihtanut reeliin.

Amy painui sohvan selkänojaa vasten. Hän tiesi lähestyvänsä hetkeä, jolloin ryhdikkäänä istuva herraskainen nainen riisuisi naamionsa ja muuttuisi tytönheitukaksi, joka heittäytyisi sohvalle jalat ojossa. Vielä hetken hän jaksaisi kantaa päätään pystyssä; ainakin niin kauan, kun May Chester leyhytteli isoa höyhenkoristeista viuhkaansa hänen vieressään.

Jalkoja kivisti, niin kovasti hän oli tanssinut. Kaikki oli ollut vielä ihanampaa kuin hän oli odottanut. Tanssivat parit vierivät lattian poikki kuin kallisarvoiset helmet, ja helmen värit toistuivat heidän puvuissaankin kermanvaaleasta mustankiiltävään. Musiikki oli soinut koko illan vaihtelevalla temmolla, ja Amy oli ilokseen huomannut osaavansa askeleet melkein jokaiseen tanssiin. Nekin, jotka hän tanssi ensimmäistä kertaa, hän oppi nopeasti, eikä hänellä ollut pulaa innokkaista opettajista. Hänen tanssivihkoonsa ei ollut jäänyt ainuttakaan tyhjää riviä.

Eritoten Laurien koulutoverit olivat piirittäneet häntä lannistumatta. Sinä iltana nauru oli helkkynyt hänestä kerkeästi kuin kolikot rikkinäisestä taskusta, heidän ei tarvinnut kuin vähän ravistaa. Kun nuorukaiset olivat huomanneet sen, he olivat käyneet kilpailemaan rikkauksista. Se oli kuin uudenlainen noppapeli, jossa Amy onnistui heittämään korkeimman silmäluvun kerran toisensa jälkeen, vaikka ei sääntöjä vielä tuntenutkaan. Huomio imarteli häntä, mutta illan päätteeksi se tuntui yhtä tyhjänpäiväiseltä kuin nopanheitto.

Veri kihisi miellyttävästi, hymy nyki huulia ja posket punottivat. Amy oli pitänyt lupauksensa äidilleen eikä ollut koskenut shampanjaan, mutta tältä sen juominen olisi varmasti tuntunut.
Kunpa voisin tanssia yöt ja päivät, enkä mennä koskaan nukkumaan, Amy ajatteli, kun väsymys alkoi painaa hänen silmäluomiaan. Tuntui kohtuuttomalta, että ilonpidon piti joskus päättyä.

Hän etsi Jota katseellaan. Tytöstä, jonka punainen tukka liehui valtoimenaan nutturakampausten joukossa, ei voinut erehtyä. Hän nosti kätensä kutsuakseen Jon luokseen. Samassa Laurie ilmestyi isosiskon rinnalle, ja Amy laski kätensä. Nuorukainen sanoi jotakin, ja Jo nojautui häneen taipuen kaksinkerroin naurusta.

Laurie taittoi syreeninoksan kukka-asetelmasta. Amy katseli, kuinka hän pujotti sen Jon korvan taakse. Jo tuskin huomasi, mitä tapahtui, mutta se, miten hellästi nuorukaisen sormet sysäsivät syrjään hänen sisarensa kurittomat hiuskiehkurat, vangitsi Amyn huomion. Sininen kukinto roikkui Jon kasvoilla kuin sulka lyttyyn istutussa huopahatussa. Siitä huolimatta Laurie katsoi häntä kuin ilmestystä. He lehahtivat tiehensä käsi kädessä, kevyinä kuin yöperhoset kohti kuunsädettä.

Sillä hetkellä hän tajusi jotakin, mitä Jo itsekään ei ollut vielä tajunnut. Salin toiselta puoleltakin hän näki sen Laurien katseesta. Jo oli lukenut rakkaudesta, mutta Amy oli heistä se, joka oli aina katsonut kuvat tarkkaan. Nyt hän tosin ymmärsi, ettei etevinkään taiteilija onnistunut ikuistamaan sellaista katsetta ilman, että se menettäisi osan lumostaan.

Amy ei ollut varma, mitä tehdä tiedolla, jonka oli hetkestä lukenut. Hän tiesi vain, että halusi kokea tuon katseen uudelleen, ja koska taide osoittautui siinä suhteessa riittämättömäksi, hänen täytyi kääntyä toiveineen tosielämän puoleen.

”Neiti March, jospa vielä yksi tanssi?” kysyi Parker, Laurien koulutovereita, joka oli ilmestynyt tyhjästä hänen eteensä mustassa puvussaan ja tyylikkäässä kirjaillussa liivissään. Parker oli yksi niistä, jotka olivat aiemmin käyneet polvilleen maahan kerätäkseen hänen naurunsa kolikoita. Amy siristi silmiään. Nuori mies katsoi häneen kiinteästi. Kuin kaunista esinettä.

Amy naputteli kengänkantojaan lattiaan kuin kokeillen, vieläkö niistä irtoaisi kappale katrillia.
”Hyvä on”, hän sanoi ja tarttui Parkerin ojennettuun käteen. Amy nousi pystyyn, ei aivan perhosenkeveänä, mutta varsin onnellisena kuitenkin. Jonain päivänä Laurien katse palaisi hänen mieleensä, mutta tänään hänelle riittäisi, että saisi tanssia vielä kerran.

her shaking shaking
glittering bones

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 934
  • 🇺🇦
Hahaa, senkun yrität käännyttää :P Luin joskus tutkimusta, jossa todettiin, että tyttökirjojen lukijat suhtautuvat kirjoihinsa yleensä erittäin konservatiivisesti. "No en minä ainakaan ole mikään halvatun konservatiivi", teki mieli väittää vastaan, mutta vähän asiaa mietittyäni tajusin, että kyllä mä varmaan tässä suhteessa olen. :D Luulen siis, että ristiretkesi on tuomittu epäonnistumaan. Mutta Timothee Chalament on kyllä ihana <3, joten videoita katson ihan mielelläni repeatilla (Mun oli pakko tarkistaa, kuinka paljon Timothee on mua nuorempi ennen kuin kirjoitan noin.;D)

Mutta sitten itse tekstiin! Mun mielestäni ehdottomasti onnistunut ratkaisu jakaa tämä kahteen osaan. Osien loput peilautuvat toisiinsa oivaltavasti ja kuvaavat hyvin sitä, miten Amyn kokemusmaailma tanssiaisten aikana rikastuu ja uudet tunteet hakevat muotoaan. Mitään hajanaisuutta tai mustia pikkuhousuja en tekstissä havainnut. :)

Kirjoitat jälleen kerran niin kerta kaikkisen ihanasti, että tuntuu kuin lukisi kohtausta alkuteoksesta! Kaikki tuo, miten Jo rymistelee portaat alas ja miten Amyn tekisi mieli heittäytyä sohvalle sen sijaan, että istuu suorassa, tanssivihko ja muu on niin Pikku naisia kuin vain olla ja voi! Rakennat tapahtumat myös todella canonille ominaiseen tapaan. Erityisesti jäi mieleen, miten Amy alussa kulkee siskon luota toisen luo ja kaikki tekevät osansa hänen iltansa onnistumisen eteen, koska juuri tuohon tapaan sisaret ovat kirjassakin läsnä toistensa elämien käännekohdissa.

Olen ehdottomasti samaa mieltä, että tulkinta siitä, että Amy olisi aina rakastanut Laurieta, ei tee oikeutta hahmon kehitykselle. Tämä kohta:

Lainaus
Amy oli yrittänyt katsoa toiseen huoneeseen itsekin. Hän näki sen kyllä edessään persialaismaton hapsuja ja seinäpaperin liljoja myöten, mutta vaikka hän kuinka yritti, ei hän nähnyt siellä kuin sisarensa – Megin parsimassa sukkaa, Jon irvistelemässä maisemaikkunan takana, Bethin pianon edessä. Ja sekin oli vain onnellinen kuva menneisyydestä, joka ei enää koskaan palaisi.

kuvasi mun mielestä erityisen hyvin sitä, että Amylla ei oikein vielä ole käsitystä siitä, mitä haluaa tulevaisuudeltaan, vaan elää vielä enemmänkin hetkessä.

Tästä pidin myös eityisesti:

Lainaus
”Olette liian samanlaisia”, Marmee oli vastanut. Se ei ollut käynyt hänen järkeensä sen enempää silloin kuin nytkään.

varsinkin kun kuvasit, miten Amynkin välillä teki mieli heittää "herraskainen nainen" hiiteen. Jo ja Amy ovat selkeästi eläväisempiä, seikkailullisempia ja ylipäätään draamantajuisempia kuin perusluonteeltaan tasaiset Meg ja Beth. Amy on vielä sen verran lapsellinen, että ajattelee samanlaisiksi ihmiset, jotka pitävät samoista asioista.

Tiivistät myös loppupuolella todella hyvin Jon ja Amyn eroavaisuuden:

Lainaus
Sillä hetkellä hän tajusi jotakin, mitä Jo itsekään ei ollut vielä tajunnut. Salin toiselta puoleltakin hän näki sen Laurien katseesta. Jo oli lukenut rakkaudesta, mutta Amy oli heistä se, joka oli aina katsonut kuvat tarkkaan. Nyt hän tosin ymmärsi, ettei etevinkään taiteilija onnistunut ikuistamaan sellaista katsetta ilman, että se menettäisi osan lumostaan.

Voihan Amyn taiteilijankatse!:) Pidän siitä, miten viattoman lapsekkaiksi olet Jon ja Amyn tässä kirjoittanut, mutta miten Amylla kuitenkin on tiettyä tarkkanäköisyyttä, jolle Jo ei ole samalla tavalla herkistynyt. Loppu, jossa Parker katsoo Amya kuin esinettä yhdisti tätä myös hyvin edeltäviin osiin.

Voisin varmaan lainata vaikka kuinka monta kohtaa! Tämä on ihan loistava ja sun kielenkäyttösi rikkaus suorastaan pyörryttää!

Kiitos!<3

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 250
Onnea kommenttiarpajaisten voitosta! Oli pakko tarttua juuri tähän tekstiin, sillä en ole tainnut ikinä lukea Pikku Naisia -ficcejä, tai en ainakaan suomeksi, ja tämähän oli ihan mielettömän upea, tuli todella elävästi mieleen ne Greta Gerwigin elokuvan hahmot.  :) Minäkin olen sen katsonut useampaan kertaan, ja koen ihan samoin kuin sinäkin, että se teki suuremman vaikutuksen kuin kirjat joskus nuoruudessa. 90-luvun elokuvankin katsoin hiljattain vanhojen muistojen verestämiseksi, ja oli sekin omalla laillaan ihan mainio. Pakko kyllä tunnustaa, että Timothee Chalamet Lauriena oli kyllä niin vailla vertaansa, että siihen rooliin on enää vaikea kuvitella ketään muuta.


Laurie työnsi kädet taskuun ja painoi päänsä. Mitä Jo mahtoi tehdä juuri nyt? Istuiko hän kirjoituspöytänsä ääressä patamyssyä muistuttava hatunkuvotus päässään? Vai suunnitteliko hän  kutkuttavaa seikkailua, josta Laurie jäisi paitsi, koska oli matkalla toimimaan lapsenlikkana sisarusparven kuopukselle?

Olen aina ollut taipuvainen shippaamaan Jo/Laurie -paritusta, eikä tuo tuorein elokuva ainakaan vaikuttanut siihen vähentävästi. Minäkin olen hakannut päätäni seinään niiden Laurien Jolta saamien rukkasten takia, ja on ollut siksi hiukan vaikea asennoitua Amyn ja Laurien avioliittoon, kun ajattelin kiinnostuksen olleen liian yksipuolista. Mutta sinun näkemyksesi Amysta syventää mukavasti elokuvan Amya, tykkään ajatuksesta, ettei Laurie olisi kuitenkaan ollut hänellekään se lapsuudesta asti palvottu, palavien tunteiden kohde, vaan kiinnostus olisi kummallekin tullut kuvioihin vähitellen, ja enemmän tasapuolisesti.

Lainaus
Laurie tunsi etäistä kateutta ajatellessaan, että joku oli kiinnostuneempi hänen ääriviivoistaan kuin hänestä.
Voi Laurie, onpa aika itsetietoista olla mustasukkainen omille ääriviivoilleen. Mutta sopii kyllä hyvin hänelle, tyttöjen keskellä varttuneelle.  ;D ;D Oli kyllä aika karu yllätys hänelle, millaisen kuvan Amy hänestä loihtikaan, voin vaan kuvitella.

Pahoittelut jättilainauksesta, mutta tämä oli vaan niin mainio ja mieltä lämmittävä keskustelun palanen näiden kahden välillä. Tästä välittyy heidän keskinäisensä, pitkään ystävyteen ja tuttuuteen perustuva tunteiden herääminen jotenkin niin hyvin, että se auttaa minuakin näkemään parin rakastumisen toisiinsa sen sijaan, että Laurie salaa kuitenkin haaveilisi Josta. Ihana ajatus, että Amy ja Laurie "viimeistelivät" toisensa juhliin, tästä asetelmasta saisi varmaan vielä heidän myöhempiäkin vaiheitaan ajatellen paljon hauskaa irti.  :)

Lainaus
”Toivottavasti liikut vähän sulavammin tanssilattialla”, nuorukainen virnuili. ”Olisi epäonnista, jos saattaisit koko perheen häpeään rymistelemällä ees taas kahdella vasemmalla jalalla.”
Hän kumartui nostamaan Amyn kampauksesta pudonneen appelsiininkukan. Amy nappasi sen hänen sormiensa välistä.
”Sinä naurat nyt, mutta itket myöhemmin, kun jäät polkan pyörteissä jalkoihin.”
Amy pujotti kukan Laurien napenläpeen.
”Isoisä varmasti arvostaisi, kun huolehdit siitä, että näytän edustuskelpoiselta”, Laurie sanoi. Hänen äänensä oli pehmeä, mutta mustat silmät nauroivat yhä. ”Tämä pitäisi ottaa tavaksi.”

Voi, tämä sulatti taas sydämeni Jo/Laurie -paritukselle, vaikka tästä nimenomaan näkyykin kaiken mahdottomuus, kun Jo ei vaan kerta kaikkiaan näe Laurieta muuta kuin ystävänä, eikä kai sitten koskaan voisi nähdä. Uusimman leffan Jon ja Laurien välinen kemia oli myös jotain niin uskomatonta, että tätäkin lukiessa kuvittelin heidät sellaisina, kuin olivat siinä leffan tanssiaiskohtauksessa. Jo pitämässä täysin rinnoin hauskaa, ja Laurie vaivihkaa häntä katselemassa, kun toinen ei huomaa tai tajua.
Lainaus
Laurie taittoi syreeninoksan kukka-asetelmasta. Amy katseli, kuinka hän pujotti sen Jon korvan taakse. Jo tuskin huomasi, mitä tapahtui, mutta se, miten hellästi nuorukaisen sormet sysäsivät syrjään hänen sisarensa kurittomat hiuskiehkurat, vangitsi Amyn huomion. Sininen kukinto roikkui Jon kasvoilla kuin sulka lyttyyn istutussa huopahatussa. Siitä huolimatta Laurie katsoi häntä kuin ilmestystä. He lehahtivat tiehensä käsi kädessä, kevyinä kuin yöperhoset kohti kuunsädettä.

Toivottavasti innostuisit jatkamaan tätä, tai kirjoittamaan muuten vaan Pikku Naisista lisää ficcejä, koska se sujuu sinulta niin loistavasti, ja teksteinä ja tunnelmaltaan nämä sopivat niin mielettömän hyvin alkuperäisen tarinan henkeen. Oli paritus mikä tahansa, näitä on ilo lukea, ja näin hyvin kirjoitettuna minulle käy kyllä mikä vain  paritus. Kiitos kovasti ihanan nostalgisesta lukuelämyksestä, olen erittäin onnellinen, että tulin kommenttiarpajaisten kautta löytäneeksi tämän!  :)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 515
marieophelia: Hahaha, no mutta ei yksittäinen tutkimustulos mitään todista! Eikä ainakaan lannista, sillä kyllähän tässä tulee muutenkin epätoivoisiin pyrkimyksiin, kuten maailmanrauhaan ja sen sellaiseen, uskottua. :D Timothee on munkin ultimaattinen celebrity crush, eikä hän näköjään niin paljon nuorempikaan ole, etteikö voisi jatkaa päiväkirjojen marginaalien koristelemista meidän nimikirjaimilla, eikun siis...
Kiitos aivan ihanasta kommentistasi (ja pahoittelut 1+ vuoden vastausvälistä, lolz), se piristi ihan hurjasti! <3

Altais: Ihana yllätys, että tartuit tähän kokoelmaan, ja ilahduttavaa kuulla, että nautit! :)
Lainaus
Tästä välittyy heidän keskinäisensä, pitkään ystävyteen ja tuttuuteen perustuva tunteiden herääminen jotenkin niin hyvin, että se auttaa minuakin näkemään parin rakastumisen toisiinsa sen sijaan, että Laurie salaa kuitenkin haaveilisi Josta.
Ooh, tämä oli mahtava kohteliaisuus etenkin, kun tunnustauduit Jo/Laurie-shipperiksi! :D Kiitos ihanasta kommentista ja kauniista sanoista! <3 Inspiroit mua tarttumaan tähän uudelleen pitkän tauon jälkeen!

Kirjoittajalta: Mulla on muutama idea kronologisesti myöhempiin kohtauksiin Amyn ja Laurien elämässä, ja tämän ensimmäisen, Eurooppaan-lähtöön sijoittuvan tekstin runko on uinunut koneella jo pitkään. Sitä seuraaviin vaiheisiin mulla ei kuitenkaan oikein ollut ideoita, ja esim. Amyn ja Laurien kohtaaminen Nizzassa on kirjassa kuvattu niin kattavasti, että en oikein keksi, mihin siinä tarttua. Elokuvan joulutanssiaiskohtaus on inspiroivampi, mutta se taas on ihan erilainen kuin kirjassa, joiden canonia yritän pääosin mukailla. :D No, kun katselin inspiraation puutteessa jälleen kerran tätä ihanaa kohtausta, mua alkoi ärsyttää se, miten Amyn haaveet taiteilijuudesta kuitataan. Tavallaan ymmärrän logiikan hänen päätöksensä takana, mutta on silti tylsää ajatella, että hän on ottanut yhden vilauksen Michelangelon freskoihin ja todennut, että parempi lakata yrittämästä. Etenkin kun epäilen, oliko hänellä todellista tilaisuutta edes kehittää lahjojaan ja saada laajempaa käsitystä siitä, mitä kaikkea taiteen nimissä voi luoda. Googlailin vähän, millaista tuon ajan taiteiden opetus naisille olisi voinut olla, ja siitähän toinen teksti sitten pian syntyikin. Näistä kumpikaan ei ole yhtä hiottu ja pitkään kypsytelty kuin aiemmat pätkät, mutta yritän antaa itselleni siimaa sen sijaan, että kompastun itsekritiikkiin ennen maaliviivaa. :---D



March matkaan

Laurie ei tiennyt, miksi yhä viivytteli laiturilla. Jo istui jo vaunuissa, punasilmäisenä ja pää painuksissa, kyyneliään piilotellen. Myös Amyn matkaseurue – täti, setä ja Flo-serkku – olivat jo aikaa sitten nousseet laivaan. Ujonpuoleinen serkku oli yrittänyt hermostuksissaan kiskoa Amyn mukaansa, mutta March kun oli, tyttö oli itsepäisesti jäänyt jälkeen.

Merituuli, jonka puhallus ei sataman suojissa tuntunut vielä raa’alta lainkaan, yritti sekin houkutella Amya mukaansa hatun nauhoista vetämällä. Laurie auttoi häntä poimimaan ne ilmasta, minkä jälkeen Amy sulloi ne vähemmän muodinmukaisesta takinkauluksen alle. Takki oli harmaa, hieman nukkavieru kaksirivinen, jonka hän oli joutunut lainaamaan Jolta sään käytyä yllättäen koleaksi. Jo oli kertonut Amyn olevan pahoillaan siitä, ettei hänellä ollut varaa uusiin matkavaatteisiin. Laurie, joka ymmärsi sellaisten asioiden päälle, oli samaa mieltä: Amy olisi ansainnut ylittää Atlantin tyylillä.

Vielä hetki sitten laituri oli kuhissut jännittyneitä matkustajia, heidän itkusilmäisiä saattajiaan sekä laivaväkeä, joka kaulustensa suojissa kiroten yritti suoriutua tehtävissään tunteikkaan kaaoksen keskellä. Nyt se oli tyhjentynyt paitsi muutamaa messikallea, jotka kantoivat viimeisiä matkatavaroita laivaan. Aamupäiväisen sateen ja vihreänä vellovan meren hajut sekoittuivat Amyn ranteiden laventeliöljyyn ja loivat yhdessä jännittävän uuden tuoksun.

”Olet samaa mieltä kuin Jo, eikö niin?” Amy tokaisi äkisti.
”Mitä tarkoitat?”
”Sinun mielestäsi hänen olisi pitänyt päästä tädin mukaan minun sijastani.”
Laurie arvasi, että syvällä sisimmässään Amy kantoi täysin nurinkurisesti huonoa omatuntoa siitä, miten ruhtinaallisesti hänen viime aikojen nuhteeton käytöksensä oli palkittu. Siinä, että nautti enemmän hyvien tekojensa seurauksista kuin niiden suunnittelusta, ei Laurien mielestä ollut mitään häpeällistä. Hän edusti sitä koulukuntaa, jonka mukaan hyvyys punnittiin teoissa, ei sielun puhtaudessa. Lisäksi hänen oppihaarassaan pidettiin tärkenä sitäkin, että tutustui synnintekoon omakätisesti, jotta voisi sen myöhemmin tunnistaa ja välttää. Sellainen oli herraskaisen naisen seurassa kuitenkin parempi jättää sanomatta.
”Äh, Jo vain pettyisi, kun todellinen maailma kalpenisi niille, joita hänellä on päänsä sisässä”, Laurie sanoi. Hän oli tarkoittanut sanansa lohduksi Amylle, mutta huomasi uskovansa niihin yhtä kaikki.

”Entä jos en pärjää?”
Kysymys yllätti Laurien. Hän tiesi olevansa Amylle kuin isoveli, mutta ne hetket, joina tämä kääntyi murheineen hänen puoleensa, olivat käyneet vähiin.
”Tanssiaisia, ruusutarhoja, gallerioita”, hän sanoi myhäillen. ”Enemmän olisin huolissani kaikista niistä nuorukaisista, joiden sydämet särjet ja tallot pieniin jalkoihisi.”
Amy muljautti silmiään, ja jos niissä oli näkynytkin epäröintiä, oli se nyt poissa.
”Minä aion opiskella maalausta, enkä vain pyöriä tanssiaisissa.”
”Sitä suurempi sydänsuru niille, jotka haluaisivat sinua pyörittää...”
”Sinä olet mahdoton”, Amy sanoi topakasti ja tökkäsi häntä rintaan sormellaan. Laurie painoi kätensä dramaattisesti rinnalleen kuin kaksintaistelun tuiskeessa tikarista saanut romanttinen sankari.
”Mahdoton, mutta en aivan hyödytön.”
”Sinusta on se hyöty, että hölmöt juttusi pitävät kyyneleeni loitolla”, Amy sanoi, mutta itki kuitenkin. Laurie onki taskustaan nenäliinan ja pyyhki hellästi tytön kyynelet.
”Saat pitää sen”, hän sanoi. Amy tuhahti ja kaivoi käsilaukustaan nenäliinan, jonka kulmaan oli huolellisesti kirjaillut omat nimikirjaimensa.
”Säästä se Jolle. Hänellä ei ole koskaan nenäliinaa mukanaan.”

Laivasta kuului kimakka vihellys, joka nostatti Laurien niskavillat pystyyn.
”Kaikki laivaan!” huusi lakkipäinen vanha merikarhu, joka oli kumartunut partaan yli ja katseli nyt tuikeasti heidän suuntaansa.

Amyn silmät, jotka vielä hetki sitten olivat kyynelten sumentamat, tuikkivat taas.
”Au revoir!” hän sanoi ja puristi tiukasti Laurien kättä. Se, miten sievästi hän nykyisin äänsi ranskansa, liikutti jotakin Lauriessa. Jos hän oli luullutkin saattelevansa Pikku-Amyä viimeiselle matkalleen ennen aikuisuutta, hän tajusi olleensa väärässä. Ja jos Amy oli hänen huomaamattaan karistanut tyttöyden, mihin ja milloin oli hänen oma lapsuutensa kadonnut?


Raphaella

Rooma ylitti Amyn odotukset. Ne suorastaan kutistuivat häpeissään ikuisen kaupungin loiston edessä. Ja niin kutistui hänen nenänsäkin, kun se kohtasi suihkulähteitä vartioivien patsaiden jalosukuiset kyömynenät.

Kun Amy sulki silmänsä, hän näki muinaisroomalaisen ylhäisön kultaisissa kärryissään. Raphaelin siveltimet kainalossaan matkalla Vatikaanin freskoja maalaamaan. Ja tietenkin esikuvansa Artemisia Gentileschin, joka oli maalannut ensimmäisen merkkiteoksensa vain 17-vuotiaana. Kun hän avasi ne, hän näki akveduktit, piazzat ja obeliskit, ja tunsi itsekin olevansa osa kaupungin suurenmoista historiaa. Päiväsaikaan kaupunki hohti auringossa häikäisevän valkoisena. Iltaisin valo laskeutui sen ylle kuin ohuena kerroksena kultaista pölyä.
 
Taiteiden opiskelu sen sijaan ei ollut lainkaan sellaista kuin Amy oli kuvitellut.

Se, että mies- ja naisopiskelijat oli jaettu eri ryhmiin ja näkivät toisistaan korkeintaan vilauksen yhtä aikaa puutarhassa maalatessaan, ei häntä yllättänyt. Järjestely ei estänyt uteliaita nuoria tutustumasta toisiinsa. Sievä amerikkalainen tunnistettiin kyllä, kun häneen törmättiin luonnostelemassa Fontana di Trevin suihkulähteellä. Ja pyrkihän yksi jos toinenkin taiteilijanlupaus hänen puheilleen tanssiaisissa, joissa hän aiemmasta uhostaan huolimatta viihtyi erinomaisesti. Ei siis kulunut montaakaan viikkoa ennen kuin Amy oli vallan hyvin perillä niistä kaikista tavoista, joilla herrojen ja neitien opetussuunnitelmat erosivat toisistaan.

Otetaan nyt esimerkiksi elävän mallin piirtäminen. Naisopiskelijat pääsivät lähimmäs tätä kuvataiteiden peruskivenä pidettyä harjoitusta silloin, kun heidät ohjeistettiin kopioimaan kuuluisien renesanssimestarien teoksia – tietenkin vain niitä, joiden kohteet olivat säädyllisesti vaatetettuja.

Tottahan toki Amy tahtoi selvittää, mistä oikein jäi paitsi. Käyttäen hyväkseen sitä, mitä lapsuuden vakoiluleikeistä oli oppinut, hän piiloutui ateljeehen ja seurasi miesopiskelijoiden croquis-harjoituksia välinevaraston oven raosta. Kun korokkeelle oli noussut kiinansilkkiseen aamutakkiin pukeutunut nainen, oli Amy lentää hämmästyksestä takamukselleen. Sisarusparven nuorimpana hänen oli mahdotonta ymmärtää, mitä niin mystistä oli alastomassa naisvartalossa, ettei heidän sopinut sitä piirtää. Koska ei halunnut jäädä jälkeen opinnoissaan, hän harjoitteli iltaisin peilin edessä. Oli vaikeaa pidellä lehtiötä, liikuttaa kynää ja pysytellä mutkikkaissa asennoissa niin kauan, että onnistui ne joten kuten jäljentämään. Lisäksi hän poltti säännöllisesti sormensa kynttilänliekkiin luonnoksia hävittäessään.

Amy niitti opiskelutoveriensa joukossa mainetta jos nyt ei tanssijoista parhaana, niin ainakin eläväisimpänä. Eräs hänen uusista tuttavuuksistaan jakoi mielihyvin tietonsa paria valssia vastaan. Niinpä Amylle selvisi nopeasti sekin, miten erilaiset käsitykset heidän opettajillaan oli Rooman taideaarteet -nimisen kurssin sisällöstä. Miespuolisia opiskelijoita kierrätettiin Vatikaanin kirkoissa ja gallerioissa niin pitkään, että silkkisukat hiertyivät rikki ja leukaparrat jäivät kikkaralle kaikesta siitä pyörittelystä, joka taideteosten katseluun kuului. Neidit taasen vietiin ensin teelle ja sitten jonkun mitäänsanomattoman, kukka-asetelmiin ihastuneen maalarin näyttelyyn, jota enemmän heidän odotettiin ihastuvan rakennuksen takana avautuvasta ruusutarhasta.

Pitihän Amykin kukista ja kauniista asioista, mutta hän piti myös Boschista ja Caravaggiosta. Sikstuksen kappelissa vierailtuaan hän ei ollut pystynyt kääntämään päätään kunnolla moneen päivään. Syystäkin häntä loukkasi se, miten hänen makuaan pyritiin ohjailemaan soveliaampana pidettyyn suuntaan.

Valittaessaan mielipahaansa toisille naisopiskelijoille Amy sai järkytyksekseen todeta, että useimmat heistä opiskelivat taiteita parempien naimakauppojen toivossa. Sielukkaana ja älyllisenä tunnettu nainen ei kuulemma ollut enää samalla tavalla viimeistä huutoa kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, kuten eräs neideistä Amylle kärsivällisesti selitti, mutta oli heillä edelleen oma ihailijakuntansa. Sukupuun ja ulkomuodon puutteita saattoi joissain määrin katsoa läpi sormien silloin, kun morsian oli tarpeeksi taitava maalamaan ruusunnuppuja.

Amy ryhtyi tarkkailemaan opettajan kasvoja tämän kierrellessä ateljeessa maalaustelineeltä toiselle. Hän ei ollut unohtanut, millaisen vaikutuksen Gentileschin teokset olivat häneen aikanaan tehneet. Hedelmäasetelmaan oli toki vaikeaa vangita sellaisia tunteita, jotka vavisuttaisivat katsojan sielua, mutta Amy yritti aiheesta lannistumatta maalata niin vimmaisesti kuin taisi. Lempeän poissaoleva hymy opettajan kasvoilla ei värähtänytkään, kun hän esitteli valmista työtään. Amy ymmärsi, että jos tämä satunnaisessa miesopiskelijassa saattoikin nähdä nuoren Rembrandtin, katsottiin häntä enemmän siihen tapaan kuin torilla myytävää saviastiaa.

Vain joitakin viikkoja sitten hän oli istunut sängyssään Concordissa, liian malttamattomana nukkumaan, kun unelmat taiteesta ja sen tekemisestä olivat vilisseet hänen mielessään. Yhtä levottomin siveltimenvedoin oli kuunvalo maalannut lehvämäisiä kuvioita sängynpeitteelle ja seinille, jotka hän oli vuosien aikana täyttänyt luonnoksin. Nyt Amysta tuntui kuin joku olisi sytyttänyt tuon huoneen tuleen ja pakottanut hänet katsomaan, kuinka unelmat paloivat tuhkaksi.

Hän avautui epäröinnistään äidille, isälle, sisarilleen ja Laurielle. Vain Jo ja Laurie vastasivat hänen tuskaansa sen ansaitsemalla vakavuudella. Isosiskoille ominaiseen tapaan Jon kiinnostus Amyn edesottamuksia kohtaan oli kuitenkin lyhytjänteistä. Lisäksi hän epäilemättä muisti kirkkaasti, kuinka Amy oli kerran pikaistuksissaan polttanut hänen käsikirjoituksensa. Lopulta Lauriesta tuli Amyn uskollisin kirjeenvaihtotoveri.

Amy yritti taistella uskonkriisiä vastaan: hän osti uusia maaleja, heittäytyi kadmiuminpunaiseen ja ultramariiniin, sekoitti yhä vivahteikkaampia sävyjä. Se ei estänyt lapsuuden haaveiden ennen niin rikkaita värejä käymästä viikko viikolta harmaammiksi. Rooma koki saman kohtalon, kun lähestyvä talvi työnsi sateita edellään. Amy etsi lohtua joulun odotuksesta, joka sekin oli menettänyt lapsuuden taikansa. Aiemmin ajatus joulunvietosta vieraalla mantereella oli tuntunut kutkuttavalta. Nyt se oli vain yksinäinen. Hänen rakkaimpansa olivat kaukana, ja vaikka he lämpimästi hänelle kirjoittivatkin, tunsi Amy hyisen kylmän Atlantin heidän välissään. Siksi hän kiljahti riemusta, kun Laurie kirjoitti tulevansa jouluksi Nizzaan. Aivan kuin sateen pieksemät kadut olisivat peittyneet kimaltavaan ensilumeen.

Kun hän pakkasi tanssiaiskenkänsä matkaa varten, hän tunsi olevansa jo melkein oma itsensä. Hetkeksi hän vaihtoi unelmansa marenkileivoksiin ja pitsiin, jotka olivat yhtä lailla helposti murenevia ja läpikuultavia, mutta tarjosivat kuitenkin syyn hymyillä.



her shaking shaking
glittering bones

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 390
  • Lunnikuningatar
Aaaaaaaaaaaaa ihanaa että tää jatkui taas! ❤️ En ole edes leffaa katsonut (sen vanhan kyllä vuosia sitten), mutta olen lueskellut tätä(kin) ficciäsi mielissäni, ja vaikka osien välissä onkin pitkä tovi, niin hyvää kannattaa odottaa. Kiitos tästä, nyt menen lukemaan uusimman osan. :D

P. S. EKA!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 515
Kaarne: Iih, tulin todella iloiseksi, että innostuit jatkosta! <3<3 Sitä on vielä tämän vuoden puolella luvassa! (Nyt vaan yritän sovitella syntejäni näiden kommenttivastausten suhteen lol) Suosittelen sillä aikaa sulle kyllä sitä uutta leffaa, oli ainakin vielä tovi sitten Netflixissä! Tai sit katsot säkin vaan repeatilla tuota kohtausta, jonka aiemmin linkitin marieophelialle. XD

her shaking shaking
glittering bones