Nimi: Valentine & poika
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Draamaa ja sen sellasta. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Ruby Valentine/Henry Gordon Jago, Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Jago & Son oli aika selkeästi suosikkimateriaalia kaudelta 11. Tykästyin Jagon poikaan tosi paljon, toivottavasti nuorimies tekee vielä joskus comebackin. Oikee tui-tui mies, painaisin rintaani vasten ja paijaisin.
Valentine & poika
Lounasaikaan herra Jagon löysi lähes poikkeuksetta Punaisen tuvan krouvista mättämästä lihapiirakkaa ja perunoita, joten professori Litefoot ei ollut yllättynyt, että hän oli kulmaloossissa jo hyvissä ajoin ennen sovittua tapaamisaikaa. Siitä professori taas oli yllättynyt, että hän syömiseltään ehti levittelemään koko pöydän ja tuolitkin täyteen ulkonäöstä päätellen ikiaikaisia lehtisiä. Olipa siinä ilmeisesti jokunen keskeneräinen näytelmäkäsikirjoitus, muutamia vanhoja julisteita, jopa joitakin valokuvia! Litefoot työnsi kyljellään ajan saatossa ryvettyneen mattolaukun pois kankkunsa alta.
”Sielua on tietysti hyvä ravita kuten ruumistakin, mutta tuota tahtia paperisi uivat kastikkeessa”, totesi Litefoot, pelastaen sivun olueen kastumasta. Jago korskahti. Professori tuli siihen tulokseen, ettei ollut järkevää kehottaa häntä puhumaan juuri nyt – miesparka vetäisi vielä palan lammasta henkitorveensa. Neiti Higson keinui baaritiskin takaa, juoppoja taitavasti väistellen loossin tykö.
”No terve professori!” hän sanoi rehvakkaasti, ”Mitä saisi olla teille tänään? Ja oi, herra J! Varokaa nyt vähän niiden lippustenne kanssa!”
Häkeltyneenä herra Jago vuodatteli vuolaat pahoittelut ja kokosi lehdykkäisiä jokseenkin siistimpään kasaan. Professori ei suoraa nauranut, mutta hänen silmäkulmansa rypistelivät. Hän tilasi ystävänsä tapaan mehevän annoksen lammaspiirakkaa ja oluet. Lupasi katsoa sotkuisen teatterismiehen perään sen verran, että sotku tulee häipymään samassa matkalaukussa kuin on tullutkin.
”Nyt kun olet saanut suusi tyhjäksi, niin sopiiko kysyä mitä nämä Jokisen eväät oikein meinaavat?” Litefoot kysyi odottaen jotain hassunhauskaa anekdoottia, joka yleensä Jagon tekemisiä väritti. Mutta mies huokaisikin syvään ja näytti päinvastoin surkealta, eikä yhtään niin hilpeältä kuin mitä Litefoot olisi toivonut.
”On tämä nyt pennaisen panemaa potaskaa! Kahdenkymmenvuoden edestä päivyreitä, eikä mainintaakaan hänestä!” Jago parkaisi ja sysäsi tyhjän lautasen paperien päällimmäiseksi. Litefoot kurtisti kulmiaan. Ei hänen ystävällään ollut tapana sillä tavalla viskoa voimasanoja tyhjänpäiten. Harvemmin täysinpäinkään!
”Rubysta tietenkin! Ainoan poikani äiti, ihastuttava Ruby Valentine”, sanoi Jago ja Litefoot ymmärsi heti mistä oli kyse. Kummallista toki, että surullisen kohtalon kohdanneen naisen identiteetti oli palannut herra Jagon mieleen niin pitkän ajan jälkeen tapahtumista, jotka olivat johtaneet hänen inhottavaan kuolemaansa. Mutta herra Jago oli pääsääntöisesti impulsiivinen tyyppi.
”Etkös sinä sanonut hänen oikean nimensä olevan Iris?” sanoi Litefoot vilkaisten itsekin papereita vähän enemmänkin kuin sivusilmällä. Poloinen nainen, tyttöseksi olisi voinut luulla, ellei olisi ollut kohta kahdenkymmenenikäisen nuorukaisen äiti. Nuorukaisen, jonka isäksi hän oli herra Jagoa tämän koko tämän elämän väittänyt. Jago raapi päätään.
”Äsh, en minä tiedä!”, hän tuskaili, ”Voi olla, että keksin sen nimen päästäni.”
”Keksit päästäsi?” kysyi Litefoot epäuskoisena. Tarkemmin ajatellen se ei ollut oikeastaan mitenkään yllättävää, vaikka Jago olisikin äitynyt satuilemaan. Tilanne kun oli ollut seuraava: eli herra Henry Gordon Jago nuorempi, tuttavallisemmin Harry, oli yksi päivä vain ilmestynyt uuden Regency-teatterin konttoriin, esitellyt itsensä teatterinomistajan pojaksi ja väittänyt kivenkovaa äitinsä siepatun. Näistä ainakin jälkimmäinen väite oli tosi, sillä Ruby Valentine löytyi myöhemmin hengettömänä paikasta, jossa ilmiselvät okkultistit satanistit suorittivat menojaan.
Tämä ei ollut ainoastaan ikävää neiti Valentinen ilmiselvän tuskallisen poismenon vuoksi, vaan siksi, ettei herra Jago ensinnäkään tunnistanut häntä. Nyt kun neiti Valentine ei enää ollut elävien kirjoissa, ei ollut myöskään ketään todentamassa väitettä siitä, että oliko Harry Jagon poika.
Asia oli kieltämättä kiperä. Surkeaa oli myös se, että Harrykin oli kadonnut yhteenotossa, hävinnyt Lontoon maanalaiseen labyrinttiin. Jäänyt kenties Jean Bazemoren dynamiittien välituleen ja kuollut tapaturmaisesti, tai sitten ihmeenkaupalla selvinnyt. Niin tai näin, nuorimies ei kyllä antanut itsestään kuulua. Ruumistakaan ei ole löytynyt.
Kärsittyään iskusta päähänsä Jago oli höpötellyt sekavia neiti Valentinesta ja monesta muustakin, Harryn nyyhkiessä hänen vieressään ennen viimeistä konfliktia. Mutta kuten herra Jago itsekin nyt myönsi, se kaikki saattoi olla pelkkää satua. Ainoa, mitä hänellä oli todisteena jäljellä kummastakaan, oli pieni Rotunder-sirkuksen ohjelmavihkonen, jossa oli kuin olikin Ruby Valentinen nimi heti Henry Gordon Jagon alapuolella. Kuvaa heistä ei ollut, sivun täytti haalistunut piirroskyhäelmä intianorsusta. Herra Jagon omissa muistelmissa ei mainittu neiti Valentinea missään.
”Olen miettinyt ja pohtinut ja oikein tuumimalla tuuminut pääni aivan pahki! Mieleen ei tule ketään sellaista neitokaista, jota olisin sillä tavalla… öh… niin sopimattomasti pidellyt ”, Jago sanoi ja heti perään hukutti punastumisen oluthörppyyn. Litefoot hymähti hieman ja kurottautui valokuvien yli tapattamaan toveriaan kädestä.
”Kyllä se varmasti vielä mieleesi muistuu, jos on muistuakseen”, hän lohdutti mitä vilpittömämmin sitä tarkoittaen. Jago pudisti päätään.
”Minkälainen retales se minä, vanha kanalja, oikein olen, jos olen sahtipäissäni leidejä lemmiskellyt, vain jättääkseni nämä kantamaan seuraukset omin turvineen?”
Pakko myöntää, ettei teko sellaisenaan tuntunut kunnialliselta. Ei professori Litefootille itsellekään nuoruuden miehinen huikentelevuus ollut vierasta – hyvänen aika, hänhän oli syyllinen paljon suurempiin synteihin, jos asioita tarkkaan punnittiin! Mutta naisen raskaaksi saattaminen ja sitten hylkääminen… olihan se roistomaista. Eikä ollenkaan herra Jagolle luonteenomaista. Vaikka toki professori oli tuntenut ystävänsä vain kypsässä iässä, eikä täten voinut vannoa, etteikö Jago olisi nuoruudessaan ollut synnintekijä.
”Ehkä neiti Valentinella, Iriksellä, tai kuka hän nyt sitten tosinimeltään onkin, oli syynsä salata siunattu tilansa. Ja katsoen minkälaisia ongelmia hänellä oli Hellfire-salaseuran satanistien kanssa, en tohtisi paheksuakaan”, Litefoot koetti helpottaa ystävänsä oloa, mutta huonoin tuloksin. Herra Jagon silmät kostuivat, jota seurasi välittömästi niiskutus ja tuherrus. Professori pelasti Rotander-vihkon kärsimästä enempää vahinkoa, kuin mitä turhautunut rypistely oli sille jo aiheuttanut.
Herra Jago oli tunteenpurkauksesta liian kuohuksissaan siivotakseen. Professori Litefoot olisi ollut närkästynyt, ellei hänen sympatiansa olisi ollut hänen puolellaan. Hän ei keksinyt mitään, millä olisi tunnelmaa kohentanut – ensimmäiseksi hänen mieleensä tuli muistuttaa, että oli paljon todennäköisempää, että neiti Valentine oli yhtä lailla keksinyt koko tarinan Jagosta lapsensa isänä, koska ei hennonut kertoa lapsiraukalle totuutta. Neiti Valentine saattoi hyvinkin olla maannut lukuisten miesten kanssa. Mitä professori Litefoot ystävänsä huikeista teatteritarinoista tiesi, niin tanssijattarien ja laulajattarien usein oletettiin myyvän esiintymisen lisäksi itseään. Mutta Litefoot päätti olla sanomasta mitään, arvaten moisesta mainitsemisen vain pahoittavan Jagon mieltä entisestään.
Professori keräsi varovasti tavarat takaisin laukkuun ja napsautti sen lukon kiinni. Tosin, kuka hyvänsä, joka on joskus pakannut laukkuja tietää, ettei kaikki tavarat jotka on tullut ottaneeksi mukaan reissulle jostain kumman syystä ikinä sovi takaisin. Litefoot tunki valokuvia taskuunsa.
”Huh! Sanoitko kahdenkymmenenvuoden edestä rompetta? Kiesus sentään. Ei ole mieleesi tullut kasata järkevää kronikkaa ja heittää kaikki turhanaikainen pois?”
”Jos tähän päähän olisi vain luottamista, että tietäisin mikä on turhaa. Oi, oi George! Kuvittelepa nyt Harry-ressua! Oma poika, missä lienee, madonruokana varmasti. Alisessa manalassa ypöyksinään”, Jago nyyhkytti. Litefoot tiesi, että märehtimiselle oli pantava varma loppu! Ennen kuin Jago heittäytyisi surkuttelussaan ihan hysteeriseksi. Jagolla kun oli teatteri-ihmisenä taipumusta melodraamaan, eikä hän ollut ihan yhtä tai kahta kertaa ollut omalle terveylleen vaaraksi itkiessään. Kerran oli melkein ampunut itseään revolverilla leukaan, hölmö ukkopaha. Ei ollut tajunnut draamaa herutellessaan aseen olevan ladattu. Ei käynyt mitään, mutta hyvinpä olisi voinut, eikä professorilla ollut tarkoitus tarjota enempää tilaisuuksia tyhmäillä.
”Tsyh nyt”, Litefoot sanoi topakasti ja nipisti ystäväänsä poskesta, ”Jos Harry nyt on yhtään isänsä kaltainen veikko, niin kyllä hän aikansa oltuaan esiin putkahtaa, niin kuin leskenlehti keväthangesta.”
”Niinkö tykkäät professori?”
”Niin totta, kuin nimeni on Litefoot!”, sanoi Litefoot ja oli lentää mattolaukkua nostaessaan selälleen keskelle loossia, ”Ja ota nyt piruvie kiinni toisesta kahvasta, tämä kassi painaa kuin synti!”
”Oh! Tottahan toki professori, anna kun minä!” sanoi Jago, ja yhtäkkiä kuin kyyneleet olivat kihonneet, olivat ne myös silmänräpäyksessä kuivaneet. Hän auttoi professorin takaisin tolpilleen ja he pyysivät neiti Higsonia kutsumaan kapakan eteen vaunut. Litefoot maksoi juomarahan.
”On se sääli, ettei minulla ole kummastakaan kuvaakaan”, huokaisi Jago autettuaan ajuria nostamaan laukun katolle. Professori oli aivan varma, että hän pullauttaa vielä oman välilevynsä sillä tavalla riuhtomalla.
”Niin, niin”, sanoi Litefoot ja mietti, olisivatko isä ja poika näyttäneet kuvassa vierekkäin isältä ja pojalta. Harry oli ollut ainakin päällepäin komea poikanen, huomattavan komea itseasiassa, enemmän kai äitiinsä tullut kuin isäänsä. Neiti Valentine oli ollut professori Litefootin marmorisella operaatiopöydälläkin juuri niin viehättävä, että hänestä saattoi nähdä hänen olleen eläessään oikea kaunokainen.
Miettiessään Litefoot pani kätensä taskuun. Siellä oli nippu kuvia, jotka hän oli ennättänyt jo unohtaa. Päällimmäisenä säteili herra Jago nuorukaisena, muodista ja jäykästä ilmeestä päätellen varmaan noin vuodelta 1855 tai sen jälkeen. Jago ei ollut siinä paljoa Harrya vanhempi – eikä hänkään aivan vähän hauskannäköinen. Samanlainen, ulkoneva nenä, punakat posket. Harry koko elämänsä kestäneen pakenemisen ja matkustamisen takia riutuneempi, mutta nyt kun Litefoot oikein katsoi kuvaa, ei näköisyyttä voinut enää pitää vain uskonasiana.
Litefoot otti Jagon käden käteensä. Hän pisti käden tämän rinnalle ja antoi hänelle suukon umpivaunujen suojassa. Harvinainen suora suosionosoitus häneltä, mutta professori katsoi tilanteen olevan poikkeuksen väärti.
”Älä pelkää kultaseni. Poika on äidiltään oppinut piileskelyn”, sanoi Litefoot, ”Ja selviytymisen isältään.”
Herra Jago takelteli, mutta millä sitä pukea sanoiksi sitä hämmennystä, mitä äkillinen isäksi tulo ja kenties lapsensa menettäminen yhdellä kertaa tarkoitti. Jago mutisi jotain epäselvää, painoi sitten päänsä professorin kaulaan. Sekin aina julkea kiintymyksen osoitus, mutta hänkin kai katsoi tilanteen sitä vaativan.
Ajuri pysähtyi Ranskillden puistotiellä. Litefoot astui vaappuen ulos kapeasta ovesta.
”Et tulisi yöksi kylään? Rouva Hudson on sisarensa luona Brightonissa”, hän kysyi. Jago pudisti päätään, liekö ollut vielä liian surullinen. Mutta jo seuraavana päivänä lounasaikaan hän söi hyvällä ruokahalulla röstiperunoita ja kertoi jotain aikeestaan kirjoittaa neiti Valentinesta näytelmän.
”Valentine & poika! Eikö olekin osuva nimi? Hellurei ja hellät tunteet!”
Litefoot nauroi ja piti sitä vallan mainiona ajatuksena. Kunnianosoitus kahdelle, joiden retkistä ei moni tiennyt, eikä toisesta tiedetä vieläkään.
FIN
