Title: Olis se jo aikakin
Author: creep
Rating: K-11
Pairing: Kaapro/Noel
Genre: Romance, fluffy
Disclaimer: Jeejee minu lapsosia. Tuolla on kursiivilla pätkiä Stellan biisistä Häävalssi, niitä en omista. :')
Summary: Olihan siinä jotain ihan hiton pysäyttävää, kävellä se reitti alttarille.
A/N: Mistähän tähänkin tuli idea…? En tiedä, kai halusin häistä (ja fluffya näemmä) kirjottaa ja niin päätin tehä. Mun piti lukea pääsykokeisiin, mutta jotenkin päädyin kirjottaan tätä ja kirjotin neljään asti aamulla. Ei hyvä. Mutta enpä kyllä osaa katua, enkä osaa olla liian kauaa mun pojista erossa. Jos löytyy virheitä/muita epämääräisyyksiä, niin en ihmettele, koska tosiaan kirjotin tätä aamuyöllä ja julkasen ja muokkailen nyt, enkä ole nukkunut yhtään. :'D Mutta kuitenkin, tässäpä teille, kauas Kaapron ja Noelin tulevaisuuteen sijoittuva oneshotti. :’) ps. opin viel joskus nimeämään näitä mun juttuja... ehkä.
Olihan siinä jotain ihan hiton pysäyttävää, kävellä se reitti alttarille. Noel oli just sinä aamuna pukeutumisen lomassa kiusannut mua siitä, että mä varmaan alkaisin herkistellä viimeistään siinä vaiheessa, kun oltaisiin kuljettu kaikkien penkillä istuvien vieraiden ohitse papin syynättäväks. Noelilla oli se paha tapa olla liian usein oikeassa, koska mulla saatto ehkä olla pieni pala kurkussa siinä vaiheessa. Ja saatto olla, että mun armas systeri katsoi mua aika pitkään, kun mä vielä jäin sen käsivarteen roikkumaan ja toinen systereistä, joka toimi kaasona, tuuppasi mua selkään, jolloin mä vasta tajusin istua eturiviin Noelin viereen, joka ei mun oletuksen mukaan virnuillut mulle tietäväisesti. Kerrankin se oli kunnolla ja jopa tarttu mun käteen, silitti mun kämmenselkää peukalollaan tavalla, joka oli rauhoittava ja mukava.
Hitto sentään. Jos mä ikinä saisin omia lapsia, niin mitenhän niiden hääpäivänä… kun oli jotenkin hankalaa päästää ihan vaan oma sisko sillä tavalla menemään. Tosin… jos mä olisin Noelin kanssa jatkossakin, niin en mä niitä omia lapsia saisi. Joka oli kyllä aika harmi, koska mä tykkäsin lapsista aika paljon. Mä vilkaisin Noelia, joka istui mun vierellä sillä saamarin kovalla kirkon penkillä, siinä sen tummassa puvussa, tummansinisessä kauluspaidassa, joka oli täsmälleen samaa sävyä kuin sen silmät… pitikö sen aina näyttää niin helvetin hyvältä? Noel, kuule, me ollaan kirkossa ja sen täytyy olla synti, että sä näytät noin hyvältä, joten et viitsis tehdä asialle jotain?
Niin kai mä olisin voinut sanoa, mutta Noelin vieressä istui mun äiti ja sen vieressä mun mummoni… ja mummo olisi totta kai kuullut joka sanan ja saanut lisää syitä mulkoilla meitä tuimasti. Se ei ollut hirveän iloinen mun ja Noelin puolesta… joka ei hirveästi haitannut, tärkeintä mulle oli se, ettei mun äiti ei todellakaan ollut kuin Noelin äiti, mun äiti oli alusta asti tajunnut sen tosiasian, että mä kuuluin olemaan Noelin kanssa. Kun me oltiin lukion jälkeen etäännytty, kyllä mun äiti oli silloin dissannut ja jaksanut huokailla, että mun olisi pitänyt mennä ja vaikka rukoilla Noelia ottaan mut takas. Mä olin silloin vaan tuhahdellut, selittänyt tuhannetta kertaa, että me oltiin molemmat todettu, ettei ollut järkeä enää jatkaa, koska me nähtiin niin harvoin. Me ei riidelty, mutta oltiin enemmänkin kavereita.
Sen eron jälkeen jotenkin vaan lakattiin pitämästä yhteyttä, eikä oltu oikeastaan missään tekemisissä, kunnes mä sitten jotenkin aloin muistella menneitä ja Noelia, sitä kuinka tärkeä se oli mulle silloin joskus ollut. Ja mä olin ottanut yhteyttä, ehdottanut, että nähtäisiin. Noel oli suostunut ja mulle oli tullut yllätyksenä se, että silloin se seurusteli aika vakavasti. Mä taas olin tietenkin myöskin seurustellut, olihan meidän erosta kulunut pari vuotta silloin… mutta jotenkin ne suhteet ei kovin pitkään kestäneet. Me tajuttiin, että tultiin taas täydellisen hyvin juttuun, alotettiin tavallaan koko meidän ystävyys uusiksi ja vietettiin paljon aikaa yhdessä ja enköhän mä aika pian tajunnut, että olin taas kerran ihan vitun rakastunut Noeliin ja silloin mä tajusin, miksi kenenkään muun kanssa ei vaan oikeen onnistunut, silloin mä tajusin, että kai sen vaan kuului olla Noel mulle, eikä kukaan muu.
Noelilla meni hetki aikaa tajuta se, että oli vähän kyseenalaista, että se vietti huomattavasti enemmän aikaa mun kuin poikaystävänsä kanssa… mutta ainakin mulle se sanoi, että olisi se ero tullut muutenkin, ilman muakin. Noelin nykyinen exä, Kauri, ei ollut katkera mulle tai mitään, se oli paljastanut mulle, että Noelin kanssa oli ollut mahtavaa, mutta olihan Noel koko niiden yhdessäolon aikana puhunut mieluiten vain yhdestä asiasta… joka olin mä. ”En mä tiedä, en oikeen osannut olla mustis tai mitään, oli niin kivaa katsella, kun sen silmät hehkui innostuneena, kun se pääsi susta puhumaan. Kyllähän mua harmittaa vietävästi, Noel on hemmetin mahtava ihminen… mutta mä olen jo tajunnut, etten mä ole se, kenen kanssa se todella haluaa olla. Että sun on Kaapro parempi pitää toi Noel tyytyväisenä… tai mä saatan tulla varastaan sen sulta takas.”
Kauri oli vitun hyvä jätkä, vaikka se oli läpällään mua uhkaillutkin, niin musta tuntui, että mun pitäisi kaiken varalta tehdä kuten se sanoi. Vaikka ei mun paljoa tarvinnut tehdäkään, 3 vuotta oltiin oltu yhdessä, enkä mä osannut, enkä ees halunnut ajatella ketään muuta ja tiesin, että Noel meni samoilla fiiliksillä. Se, miten Noel eros kaikista muista mun entisistä seurustelukumppaneista, oli se… että vaikka kaikkiin mä jotenkin kyllästyin, aloin aika pian kaivata muutosta, niin Noelin kanssa oli hemmetin vaikeaa kyllästyä. Ja vaikka se oli ehdottomasti hankalin ihminen, jonka kanssa mä olin ollut, niin en mä siltikään muuttais siinä mitään. Mä halusin sen kanssa hyvien päivien lisäks ne huonotkin, ne kaikki. Enkä mä ehkä koskaan osannut lakata ihmettelemästä sitä.
Ja mulle Noel oli sanonut, että yksi syy, miksei se juttu olisi voinut kestää Kaurin kanssa, oli Kaurin liiallinen kiltteys. Jota Noel oli selittänyt: "No se antoi mun olla niin ärsyttävä ja jääräpäinen kuin mä vaan halusin, se antoi aina mulle periksi samantien. Sä taas et tehnyt niin, vaikka mä kuinka yritin työntää sua pois, sä et mennyt, vaan sä potkit mua perseelle, jos ees harkitsin sellaista. Ja kun mä keskityin velloon itsesäälissä ja olin varma, etten ikinä onnistuis missään, et sä jääny surkutteleen, sä pakotit mut liikkeelle vaikka väkisin. Tosin kuin Kauri, sä osasit käsitellä mua."
Mä olin yllättynyt, kun Noel oli niin vaan myöntänyt, mutta olin laukaissut tilanteen tokaisemalla: "Menikö sulta näin kauan tajuta, että mä todellakin oon se ainoa, joka sua käsitellä osaa?" Ja sitten mä olin tietenkin demonstroinut sitä mun käsittelyä.
Mä keskityin taas kuuntelemaan papin hitaasti laahaavaa puhetta ja irvistin tuntiessani hien valuvan niskaani pitkin. Elettiin heinäkuuta ja helle oli just sinä päivänä pahimmillaan, varmasti mittari näytti yli kolmeakymmentä… Mä katsoin muita häävieraita ja totesin, että nekin näytti olevan aika tuskissaan. Kaislakin näytti vähän väliä liikahtelevan häämekossaan kärsimättömän oloisena, vaikka mistäpä mä tiesin, jos sillä oli vaikka kiire vessaan tai jotain? Mä virnistin kuvitellessani, että mun sisko kesken papin puheen tokaisisi: ”Sori, pakko päästä kuselle!” Ja juoksisi sitten helmojaan pidellen… ei olisi mikään yllätys, kun Kaisla oli kyseessä.
Mä vilkaisin Kaislan vierellä seisovaa parkaa, eli sen tulevaa miestä, joka oli vähän lyhyempi mun systereitä. Toisaalta… mun systereistä oli kasvanut hemmetinmoisia toteemipaaluja, ne olivat molemmat yli 170-senttisiä, joka oli aikoinaan ärsyttänyt mua ihan hemmetisti, etenkin kun siskot oli vittuilleet mulle siitä. Ja kyllähän se otti itsetunnolle, kun joutui kulkeen kahden pilviä hipovan pikkusiskon välissä ja näyttää lähinnä palosammuttimen kokoiselta… mutta kaikkeen tottui.
Ainakin mun siskot hyötyi pituudestaan, ne molemmat oli laihoja ja perineet äidiltä kauneuden, joten ne teki mallintöitä ja menestyi ulkomaillakin. Kaislan ura tosin menisi ainakin hetkeksi jäihin, se nimittäin oli raskaana… sen takiahan se naimisiin olikin menossa. Kaisla oli aluksi suhtautunut nyrpeästi, kun sen mies oli sanonut, että lapsi meinasi sitä, että häät on luvassa… mutta saatuaan saatanan hintavan kihlasormuksen, Kaisla olisi suostunut mihin vain. Niin sitä pitää, systeri, mä olin tuuminut.
Mä lähes huokaisin helpotuksesta, kun pappi vihdoin pääsi kyselemään, että vannottaisiinko sitä rakkautta myötä- kuin vastoinkäymisissä vai eikö. Noel ojensi mun äidille nenäliinaa siinä vaiheessa, kun sormuksia laitettiin sormiin. Mä hymyilin, kun näin, että äiti taputti Noelin polvea, varmaan taas kerran laulaen mielessään halleluujaa sitä, että mulla oli Noel.
Me siirryttiin ulos ja saatiin todistaa, kun Kaisla ja Jarkko syöksyivät kirkosta ulos ja saivat riisisateen niskaansa.
”Ottakaa kiinni, jos saatte”, Kaisla huusi, kun se meni avoauton takapenkille ja heilutti auton lähtiessä ajamaan, tölkit perässä kolisten.
”Mitenhän toi Jarkko meinaa jaksaa meidän Kaislan kanssa”, mä hymähdin.
Noel nauroi. ”Kuule kyllä se jaksaa. Mä tiedän kyllä, jaksanhan mäkin sua.”
Mä tuuppasin Noelia, oli liian kuuma, että olisi jaksanut mitään muuta.
”No hehheh, mä en tietääkseni ole enää 20-vuotias… enkä ollut läheskään noin paha.”
”Ai jaa vai? Mä muistan kyllä, millanen sä olit ton ikäsenä, ihan samanlainen ku siskoski.”
”Sä oot niin vanha, että muistelet ihan väärin.”
”Sä oot mua vanhempi, joten eiköhän se oo sä, joka meistä väärin muistelee.”
Noel virnisti, enkä mä ehtinyt keksiä vastalausetta, kun äiti sanoi: ”No, aletaanko mekin jo lähteä?”
Noel nyökkäsi. ”Lähetään vaan.” Mä, äiti ja mun 13-vuotias serkku Julia ängettiin takapenkille, Noel tietenkin meni kuskiksi, sen autohan se oli ja mummo istui etupenkille. Noel lähti ajaan ja autossa vallitsi kiusallinen hiljaisuus.
”Aika hiljaa ajat… ajaakos tämä Noel aina näin hituroiden, Kaapro”, mummo kysyi ja kyräili Noelia epäilevänä. Mä hillitsin irvistystä. Eihän mummolla ollut tietenkään mitään Noelia vastaan silloin, kun se oli ajatellut meidän olevan vain kavereita, mutta kun se sai tietää, että Noel oli mun kumppani, niin jotenkin heti ääni muuttu kellossa.
”Kai sen nyt pitääkin ajaa hiljaa, katos meidän edessä on autojono, ellet oo sattunut huomaamaan”, mä tokaisin ja kohautin olkiani äidille, joka vilkaisi mua varoittavasti. Mummo jatkoi kuin ei olisi kuulevinaankaan: ”Minä en sitten yhtään perusta tällaisista hidastelijoista… niin se vaan on, että aikanen lintu se madon nappaa…”
Mä en millään voinut tajuta Noelia, joka ei ollut kertaakaan niiden kolmen vuoden aikana edes ärähtänyt mummolle, se pysyi aina tyynenviileänä, joka oli tosi kunnioitettavaa, koska se kama mitä mummo jaksoi Noelista keksiä, meni usein reilusti yli ja kuka tahansa muu olisi jo kilahtanut. Mutta siihen just mummo pyrkikin. Tavallaan mä kyllä haluaisin nähdä sen päivän, kun Noelilla menisi se pinna lopullisesti, koska eihän senkään kärsivällisyys kaikkeen riittänyt, vai mitä? Mutta vielä se olin mä, joka Noelin puolesta vastaan pisti ja joskus mulla meni se pinna niin, että tuli huudettua ihan kunnolla… ja Noelin äidin suhteen sama homma. Mä olin jo silloin, kun me oltiin oltu teinejä, käynyt huutokonsertteja Noelin äidin kanssa… etenkin silloin ja totta kai ne oli olleet entistäkin pahempia, kun me oltiin palattu yhteen ja Riitan onni oli loppunut ja kuvitelma siitä, että musta oli päästy lopullisesti eroon, oli särkynyt.
Riitta oli oppinut viimeistään Kaurin myötä hyväksynyt Noelin homouden ja antanut siunauksensa niiden suhteelle, se oli tyyliin palvonut Kauria. Joten luonnollisesti Noelin mamma ei ollut ollut lainkaan innoissaan, kun Kauri oli poistunut kuvioista ja mä tullut takaisin. Mutta onneksi se oli saanut edes vähän järkeä päähän, tajunnut, että oli turhaa kiukutella, että me pysyttäisiin yhdessä ja piste. Mutta ei musta ja Riitasta tulisi ikinä mitään ylimpiä ystäviä… aina, kun me Noelin vanhemmille mentiin, oli se riski, että mä raahaisin Noelin pois ovet paukkuen. Eipähän olis eka kerta.
Onneksi äiti oli autossa, muuten huutokonsertti varmaan alkaisi sielläkin… äiti vaihtoi nimittäin puheenaiheen ja kääntyi Julian puoleen: ”Sähän meet syksyllä jo yläasteelle, vai mitä?”
Julia nyökkäsi ja mua huvitti, kun se vilkaisi nopeasti Noelia, punastuen. Oli aika söpöä katsella mun serkkutytön ilmiselvää ihastusta Noeliin.
”Aijai, se on kuules sitä aikaa, kun alkaa pojat juosta sun perässäs”, mä päätin vähän kiusata Juliaa, joka näytti nolostuneelta. ”Ellei ne juokse jo nyt.”
”Noin nätin tytön perässä, miksei”, Noel sanoi ja hymyili, kun se kohtasi peilin kautta mun katseen. Mä läppäsin sitä kevyesti takaraivoon.
”Hei, pitäskö olla huolissaan… kai sä Noel tajuat, että sä oot ikäloppu Juliaan verrattuna, et sä jaksa sen perässä juosta”, mä heitin läppää ja virnuilin Julialle, joka oli jo ihan tulipunainen kasvoiltaan ja lähes kiemurteli nolostuksesta.
”No ei kai se nyt juoksis, eihän ne… homot…”
Teki mieli huokaista ja syvään, mummon sanojen myötä autoon levisi jälleen kiusallinen hiljaisuus. ”Pojat ne vaan laskee leikkiä”, äiti sitten sanoi ja mummo kyräili Noelia, aivan kuin leikinlasku olisi pahakin asia. Mä sujautin käteni Noelin penkin yli ja puristin sitä vähän olkapäästä, Noel vilkaisi mua jälleen peilin kautta, eikä se näyttänyt olevan lainkaan ärsyyntynyt mummon huomautuksesta, eihän se koskaan.
Vihdoin me tultiin pappilaan, jossa oli tarkoitus viettää juhlia. Mä olin iloinen, kun me kömmittiin ulos autosta, sillä mä tiesin, että mä ja Noel päästäisiin kauas mummosta juhlien ajaksi, kaasoina toimivat Minja ja Kaislan bestis olivat onneksi sijoittaneet mut ja Noelin kauas mummoista, me istuttaisiin pöydässä, jossa olisi meidän ikäistä porukkaa. Ainakaan mä en voisi pilata Kaislan päivää järjestämällä turhaa draamaa kinaamalla mummon kanssa...
Hemmetin Noel lähinnä nauroi aina kun mä sitä puolustaa aloin. Mutta mä olin aina ollut sellainen, mitä Noeliin tuli. En oikeen kestänyt, jos joku yhdenkin pahan sanan Noelista sanoi. Olin mä oppinut hillitsemään itteäni enemmän, en mä tietenkään enää järjestäisi samanlaisia kohtauksia, mitä silloin, kun mä olin tyyliin 18… olin mäkin aikuistunut, vaikka Noel ja kaikki muut ei meinanneet sitä uskoa. Mutta kyllä se sama vanha kiivaus tuli esiin aina, kun joku arvosteli tai väheksyi Noelia. Noel tosin aina vaan sanoi, että se oli vain yksi asia, mistä se piti mussa.
Äiti ohjasi mummon sisään ja Julia kulki niiden vanavedessä, jättäen mut ja Noelin kaksistaan puun varjoihin hetkeksi katsomaan, kun Kaisla säteili Jarkon vierellä saadessaan onnentoivotuksia. ”Se meni hyvin”, Noel sanoi sitten ja mä tiesin, että se meinasi sitä, kun mä olin Kaislan saatellut. Perinteisestihän isä oli se, joka saatteli, mutta Kaisla ei ollut isäänsä edes halunnut kutsua, eihän se melkeen muistanut mitään koko miehestä. Mä olin lukion jälkeen alkanut pitää siihen yhteyttä, kun se oli suostunut - pitkin hampain - myöntämään, että mä pidin niin naisista kuin miehistäkin. Tuskin meistä koskaan läheisiä tulisi, tultiin toimeen kuitenkin, oli jotenkin tullut perinteeksi, että käytiin Noelin kanssa isän ja sen naisystävän luona aina joulupäivänä.
”Joo, niin meni.”
Me mentiin lopulta Kaislan ja Jarkon luokse ja halatessaan mua, Kaisla kuiskasi mun korvaan: ”Kiitos, kun saatoit mut.”
Mä irrottauduin Kaislasta ja katsoin sitä kummissaan. ”Mitä sä kiittelet? Tietenkin mä sut saatoin, olisin saattanut, vaikket olis edes pyytänyt.” Kaisla hymyili ja pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmasta. ”Anteeks, mä oon vaan jotenki hirveen tunteellinen jo nyt! Mutta Kaapro, jos pitäis valita, saisinko maailman parhaimman isän vai sut isoveljeks, niin valitsisin sut saman tien.” Mä en tiennyt, mitä sanoa, olin itekin aika liikuttunut Kaislan sanoista, sillä ei se ollut ikinä mulle mitään sellaista sanonut. Mä päätin lopulta vaan halata sitä uusiksi ja sanoin: ”Et säkään mikään pahin mahollinen pikkusisko ole.”
Kaisla tönäisi mua, mutta nauroi ja mäkin virnistin, siirryin sivummalle, ootin, että Noel sais halattua myös Kaislaa, joka sanoi Noelille: ”Muista sit kanssa pitää huoli tosta Kaaprosta, ei se pärjäis päivääkään ilman sua.” Noel virnisti ja myönteli, eikä kumpikaan tuntunut välittävän, kun mä huomautin, että ihan molemminpuolista se pärjäämättömyys oli meidän suhteessa.
Me mentiin sisään pappilaan, jossa parveili ihmisiä, oli äidin puolelta sukua ja Jarkon sukua sekä mieletön lössi Kaislan kavereita, tuttavia ja kollegoita.
”Kuulit sä mitä Kaisla mulle sanoi”, mä kysyin Noelilta, kun me mentiin jo valmiiks istumaan pöytään, jossa oli meidän nimilaput, vaikka suurin osa vieraista oli aulassa tai ulkona. ”Kuulin… sä vaikutit aika yllättyneeltä.” Mä nyökkäsin.
”Mä olinkin. Eikä se varmaan kyllä olis niin sanonu, jos se tietäis millasta on omistaa maailman parhain isä, mutta onhan tollasta kivaa kuulla.”
”Älä aliarvioi itteäs”, Noel totesi ja laittoi käden mun hartioille, silitellen kädellään mun hiuksia. Siitä mä pidin. Kun me oltiin lukiossa ja jonkin aikaa sen jälkeenkin seurusteltu, Noel oli aina jotenkin ollut varovainen mua koskiessaan. Eikä se ikinä harrastanut sitä, kun muita oli näkemässä. Mutta se myös oli kasvanut ja me oltiin oltu 3 vuotta avoimesti yhdessä. Se oli silloin harmittanut ja ärsyttänyt mua, koska mä en ollut hyvä sellaisessa piilottelussa, kai mä olin sen verran avoin luonteeltani. Enkä halunnut aina oottaa, ettei ketään olisi näkemässä, jos mä halusin olla Noelin lähellä. Ehkä sekin oli yksi syy, miksi me silloin erottiin. Oli miten oli, nyt kaikki oli paljon paremmin.
”Jaahas, taitaa Kaaprolla olla seuraavaksi häät luvassa…”
Mä vilkaisin Minjaa, joka oli istunut pöytään meitä vastapäätä ja siemaisi maljasta.
”Tuskin. Eiköhän ne kuitenkin sulla ole seuraavaksi edessä.”
Minja nauroi kovaan ääneen. ”Mä en aio sitoutua moooneen vuoteen! Kun mä menen naimisiin, se on silloin, kun mä olen 30-vuotias, jos silloinkaan. Ja siihen on kymmenen vuotta… ja silloin sä olet 37, ollut naimisissa jo pienen ikuisuuden.”
Mua hieman ahdisti ajatella niin pitkälle, 37-vuotias tuntui niin vanhalta… mutta toisaalta, olinhan mä 17-vuotiaana ajatellut, että 27-vuotias tuntui ikälopulta… Minjalle mä virnistin. ”Lyödäänkö vetoa?”
Minja virnisti takaisin. ”Okei, mikäli sä haluat noin pahasti hävitä.”
”No, panoksia sitten pöytään… miten ois 100 euroa?”
”100 euroa? Helvetti, mun veljeni on nynny!”
Mä hymähdin. ”Okei. 500?”
”Miten olis tonni?”
Mä olin juuri lyömässä kättä päälle, mutta silloin Noel yskäisi. ”Ei varmaan kannata lyödä tällasesta vetoa...”
Mä käännyin tuijottamaan Noelia järkyttyneenä, jolloin Minja naurahti ja nousi. ”Katos, kaason velvollisuudet kutsuu…”
Hiton systeri. Ihan kuin se olisi suunnitellut koko jutun…
Mä tuijotin hetken Noelia hiljaa, kunnes tokaisin: ”Aiotko sä sitten kosia mua?”
Noel räpäytti silmiään. ”No… koska sä et näköjään aio kosia mua, niin kai mun täytyy. Olis se jo aikakin.”
Mä naurahdin hieman, koska Noelin ilme oli turhankin vakava, mutta Noelin ilme ei värähtänytkään. Sitten se kuitenkin hymyili.
”Muistat sä silloin kerran, kun sä epäsuorasti kosit mua…?”
Mä tuijotin Noelia hetken. ”Miks mä en todellakaan muista mitään tollasta?”
”Varmaan siks, että onhan siitä ties kuinka kauan. Oltiin silloin lukiossa. Puhuttiin homojen avioliitto-oikeudesta Suomessa ja sä kysyit multa, että jos me joskus voidaan, mennäänkö naimisiin.”
Mä nauroin. ”Ollaanko me muka joskus juteltu tuollaisia? Voi sua, oot tainnu taas nähdä kivoja päiväunia…”
Noel hymähti. ”Niin sä sanoit.”
Mun onnekseni mä vältyin miettimästä sitä juttua sen tarkemmin, koska meidän pöytään tuli lisää porukkaa, muun muassa serkkuja, jotka alkoi jutella saman tien. Mä tunsin silti koko ajan Noelin katseen mussa ja tiesin turhankin hyvin, että se asia ei todellakaan ollut loppuunkäsitelty. Siinä kun mä mietin, niin mulle tuli joku hämärä muistikuva siitä, kun olin niin Noelille tosiaan sanonut… mutta en mä nyt tosissani ollut ollut. Tai ehkä olinkin. Vähän. Kai mä olin ollut niin hulluna Noeliin. Mä vilkaisin sitä, kun se keskittyi vastaamaan johonkin kysymykseen, jonka joku sille esitti. Olin mä yhäkin, koko ajan enemmän. Mutta Noel oli aina ennen ollut sitä mieltä, ettei tarvinnut mennä kihloihin tai naimisiin, ihan turhaa. Ja kai mäkin olin aika kauan ollut samaa mieltä. Joten miksi se sitten nyt vaikutti niin vakavalta? Miettikö se sitä oikeasti? Mitä hittoa mä tekisin, jos Noel joku päivä todellakin tarjoaisi mulle jotain rinkulaa sormeen? En mä karkuun juoksisi, koska… se oli Noel. Ja se ajatus jotenkin sai pysähtymään.
Koska en mä osaisi kieltäytyäkään. Se oli Noel. Mä olin ollut monien muidenkin kanssa, mutta kukaan niistä ei vaan ollut... Noel. Noelin kanssa mä pystyin kuvitella voivani viettää ihan kevyesti koko loppuelämäni. Hitto, mun systeri oli ihan oikeassa: en mä pärjäisi päivääkään ilman Noelia. Ja koska Noel ei ollut enää epävarma 17-vuotias, joka se oli silloin ollut, se pystyi kertomaan mulle, että tunsi ihan samoin.
Kun kaikki vieraat oli paikoillaan, bestman nousi lavalle ja otti mikrofonin käteensä. ”Joo, tervetuloa vaan kaikille munkin puolesta ja jos se ei oo vielä ihan ilmiselvää, tänään me juhlitaan Jarkon ja Kaislan hääpäivää… Ja mitä pidemmittä puheitta, ensimmäistä kertaa, herra ja rouva Kantola!” Kaisla käveli miehensä kanssa sisään saliin ja Kaisla hymyili kuin Naantalin aurinko, vaikka olinkin vain pari päivää sitten irvistellyt ajatellessaankin, että tulisi olemaan jatkossa rouva. Silloin mä tajusin, että tosiaan... Kaislalla ei olisi enää samaa sukunimeä. Se tulisi olemaan aika outoa. Jotenkin se haikea fiilis kirkosta palasi, kun mä katsoin siskoani, joka jakoi Jarkon kanssa niitä ylirakastuneita katseita… tuntui, että vastahan se oli ollut 6-vuotias ärsyttävä kersa, joka oli esitellyt mulle irti lähtenyttä hammastaan ja pöllinyt multa karkkipäivän karkkeja Minjan kanssa, kun mä en ollut huomannut.
Mä olin ollut yllättynyt, kun mun siskoista oli tullut teinejä, sillä mun suojelunhalu niitä kohtaan oli ollut yhtäkkiä ihan mieletön. Nauratti nyt ajatella, että mä olin silloin aikoinaan tivannut kaiken mahdollisen niiden poikaystävistä ja sitten uhkaillut, että ’satuta mun siskoani vähänkin, niin…’ siskot oli lähinnä raivonneet mulle, koska joo, mulla meni välillä reippaasti yli se mun suojelunhalu… mutten mahtanut sille mitään, mä tykkäsin mun siskoista ihan vitusti, vaikka ne osasikin olla rasittavia. Halusin niille vaan parasta, kuten jokainen kunnon isoveli pikkusiskoilleen tais haluta.
Vaikkakin Kaislan perään ei hirveästi tarvinnutkaan huolehtia, se oli kyllä aikoinaan seurustellut varmaan niin monen jätkän kanssa, ettei itsekään muistanut. Mutta sitten se oli 15-vuotiaana tavannut Jarkon ja ne oli olleet siitä lähtien yhdessä. Joka oli totta kai kätevää mulle, koska mä olin saanut pian huomata, että Jarkkoon saatto luottaa, se ei ollut mitään verrattuna Kaislan entisiin, se osasi pitää Kaislan ruodussa, se oli niistä se fiksu ja rauhallinen, tasapainotti kivasti Kaislan rämäpäisyyttä ja impulsiivisuutta. Mutta jäihän mulle vielä yksi sisko, josta huolehtia… Minja kun oli aina jaksanut uhkailla, ettei se koskaan sitoutuisi. Mä tiesin sen harrastavan aika usein irtosuhteita ja olin koittanut puhua sille järkeä päähän, mutta harmi vain, se oli mun sisko ja tiesi musta ja mun menneistä suhteista turhankin paljon, se oli vaan räkättänyt että ’paraskin puhumaan, herra Pelimies!’ Vitun pikkukaupunki, jossa mut vieläkin tunnettiin sillä tittelillä…
”Eiköhän se oo nyt sen häävalssin aika", bestman julisti ja viimeisinkin hölinä hiljeni, kun biisi alkoi soida.
Kaikki katsoi, kun hääpari alkoi tanssia biisin tahdissa, kunnes muutkin pikkuhiljaa liittyi tanssilattialle. Mä katsoin, kuinka mun eno tanssitti mun äitiä, jolla näytti olevan hauskaa. Ajattelin, että voisin ehkä mäkin käydä tanssittamassa äitiä... ja Kaislaa, koska se oli niin kivasti mulle sanonut ja... Minjaa, ihan vain reiluuden vuoksi. Ja siksi, että kyllä mä molemmista siskoistani tykkäsin ihan yhtä paljon.
Noel tönäisi mua. ”Noh, mennäänkö?”
”Häh, ai tanssimaan?”
Noel virnisti. ”No ei kun vessaan hässimään.”
Mä naurahdin. ”Saanko mä valita jommankumman?”
Noel puisteli päätään. ”Et saa, ylös.”
Se nousi ja ojensi mulle kättään ja mä tuijotin sitä epäuskoisena, olin kuvitellut sen taas heittävän läppää. ”Noel, kuule…”
”Mä tiedän, että sä osaat tanssia, sä tanssit vanhojen tanssitkin.”
Mä irvistin. ”Jos et satu muistamaan, niistä on 9 vuotta aikaa…”
Noel virnisti. ”Näin on, joten eiköhän oo aika testata, vieläkö sä osaat.”
Mä huokaisin ja nousin lopulta, tartuin Noelin käteen ja me kuljettiin lattialle. Eikä mua pahemmin haitannut, että Noel vei mua, vaikka joskus ennen olisin heti vetänyt kilarit ja julistanut tyyliin ’mähän EN meistä se nainen ole!’ mutta nyt tajusin, että oli ihan järkevää antaa Noelin viedä, koska se oli meistä pidempi ja osasi tanssia paljon mua paremmin. Ja vanhojen tanssissa mun parini oli kironnut mua noin miljoona kertaa, kun mä en ollut muka vienyt kunnolla… mutta hitto, minkä mä sille mahdoin, että sillä oli ollut joku tulipalokiire valssata menemään ja mun piti keskittyä tuijottaan jalkojani, etten menis täysin sekaisin...
”Sä olit muuten Sirin pari niissä tansseissa”, mä huomautin. Noel nauroi.
”Vieläkö sä jaksat siitä? Olisko pitänyt olla sun pari? Sä olisit kyllä näyttänyt kivalta mekossa… vaikka kyllähän sua penkkareissa pääsi sitten hameessa näkemään.”
Mä irvistin. Oliko Noelin pakko aina muistuttaa?
”Ja olit säkin sen… tytön pari.”
”Hah! Sä et edes muista sen nimeä. Ja se oli muuten Anni”, mä tokaisin virnistäen.
Noel hymähti. ”Oli mikä oli. Sitä paitsi, Siri seurusteli silloin ja me oltiin vain kavereita. Kun taas se Anni oli kusessa suhun.”
”No se ihastus meni nopeasti ohi, kun se tajusi kuin surkea tanssija mä olen.”
”Ja varmaan senkin takia, että sulla oli kumman kiire kytätä ihan muualle, ite tanssien aikanakin…”
”Oma vikas, mitäs näytit niin helvetin hyvältä. Ollaanko me puitu menneitä ihan tarpeeks?”
”Ei ihan. Muistat sä, kun me harjoteltiin meidän kämpässä?”
Mä virnistin, vihdoin päästiin puhumaan hyvistä muistoista… vaikka Noel puvussa tarkoitti aina hyviä muistoja, mutta sen ekan kerran takia, kun mä Noelin puvussa näin, olin sotkeutunut jaloissani todella pahasti ja Anni oli raivonnut mulle lopun illan sen yhden mokan takia. Enkä mä oikeen voinut sanoa, että se oli Noelin syytä, ei mun.
Meidän harjoittelut mäkin muistin… oli ollut melkeinpä naurettavan romanttista, kun me oltiin hämärässä valaistuksessa tanssittu… ja päädytty aika monesti sänkyyn, jolloin se harjoittelu meni… miten meni.
Mä hymähdin ja keskityin tuntemaan Noelin kädet mussa, sen ruumiinlämmön, eikä mua oikeastaan edes haitannut, että oli aivan liian kuuma tanssimiselle. Onneksi me molemmat sentään oltiin jätetty puvun takit suosiolla autoon ja mä olin jo availlut ylimpiä nappeja ja käärinyt hihoja ylemmäs.
Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa
Me oltiin hiljaa ja keinuttiin musiikin tahdissa, mä jäin kuuntelemaan sanoja ja jotenkin yhtäkkiä tajusin, että mä olin aika helvetin onnellinen sillä tavalla. Mitä jos se menisi pois? Mitä jos Noel menisi pois, koska musta tuntui, ettei kukaan muu voisi herättää mussa sellaista tunnetta… ei kukaan muu ollut siihen kyennyt. Vain Noel.
Sinä vain, sinä vain
sinä vain, saat mut tuntemaan
että mä kelpaan
Yhtäkkiä se vitun pala tuli takaisin mun kurkkuun ja mä painoin pääni Noelin olalle, hengitin sisään sen puhtaan puvun ja partaveden tuoksua… Noelin tuoksua… ja tunsin jälleen sen rauhan leviävän muhun, en mä voisi olla kenenkään pelkästä tuoksusta yhtäkkiä niin täydellisen tyyni, varma, että mä selviäisin mistä vain… kunhan se vain olisi siinä.
Sinä vain, sinä vain
saat mut taistelemaan
tuulimyllyjä vastaan
”Me ollaan koettu aika paljon, vai mitä”, Noel sanoi hiljaa mun korvaan ja mä tajusin, että sekin oli tainnut kuunnella sanoja.
”Joo. Niin ollaan, mut mä luulen, että ihan hyväkin niin. Ja koska se oot sä, niin ei se haittaa, mikään ei, koska… mä oon valmis mihin vaan. Kun se oot sä.”
Noel keskeytti mun hataran selityksen suutelemalla mua ja se hymyili. ”No, sitten sä varmaan oot valmis siihenkin, että mä kosin sua?”
Ja sitten mä tiesin yhtäkkiä täydellisen hyvin, mitä sanoa: ”Entäs jos mä ehdin kosia sua ensin?”
”Sen kun näkis.”
”Hei! Se oli ensin mun idea!”
”Kaapro. Siitä on jo 10 vuotta, kun sä sitä mietit. Jos mä oottaisin sun kosintaa, mä oottaisin sitä lopun elämääni.”
”Katotaanko?”
”Katotaan vaan”, Noel sanoi nauraen.
Ja niin me jatkettiin tanssimista ja mä tuumasin, että pitäisi varmaan joku päivä lähteä kattelemaan sormuksia. Eiköhän se tosiaan ollut jo aikakin. Hitto, mä tuumasin, tajutessani, että Noel oli ollut jälleen oikeassa… saisi edes joskus olla väärässäkin... Mutta Noelin onneksi mä satuin rakastamaan ihan kaikkea siinä, jopa sitä, että se oli rasittavan usein oikeassa.
”No, mikä sun sormuskokos on”, mä kysyin Noelilta hymyillen, ollen valmiina kohtaamaan sen yllättyneen ilmeen, kun se tajuaisi, että mä olin tosissani. Mä en uskonut, että tulisin koskaan kyllästymään siihen ilmeeseen, joten kai mun täytyi jatkossakin yllättää Noel uudestaan ja uudestaan. Koko hiton loppuelämäni ajan.