Ikäraja: K11
Fandom: Silmarillion
Paritus: Thingol / Melian
Vastuuvapaus: En omista fandomia, enkä saa tästä rahaa, kaikki kunnia professori Tolkienille.
A/N: Osallistuu Vuosi raapalehtien Vseen. Hyvää ystävänpäivää. :>
Satakielten laulu
I (300)
Saliin lankesi hiljaisuus. Maljat laskettiin käsistä ja kaikki katsoivat Doriathin herraa ja hänen edessään olevaa Finrodia. Thingol nousi seisomaan, ja hän oli pitkä ja synkkä kansansa edessä. Galadriel näki ruhtinaan kasvoilla hurjan vihan. Kauan oli Doriathin valtakunta ollut Varjon ulottumattomissa.
Nyt pimeys kosketti sitä, ja sen varjon oli Galadriel väkensä kanssa tuonut ylittäessään Jäärauman ja tullessaan sukunsa luo.
Galadrielin veli seisoi Doriathin herran edessä ja odotti.
‒ Noldorin pahat työt ovat kantaneet korviini, Thingol sanoi ja hänen sanoissaan oli tumma sävy.
‒ Mitä vääryyttä me olemme tehneet? Finrod kysyi.
‒ Vereni tähden kutsuin teidät valtakuntaani, Thingol sanoi. ‒ Ja sitä samaa verta te olette vuodattaneet. Äitisi suvun veri on käsissänne.
Finrod ei sanonut mitään, sillä se olisi johtanut vain syyttelyyn. Galadriel tiesi veljensä mielenliikkeet.
Mutta Angrod puhui. Hän syytti Fëanorin poikia ja kertoi Suvunsurmasta ja Mandosin Tuomiosta ja telerin kauniiden laivojen polttamisesta. Ja sanoi, että he Jäärauman ylittäneet olivat moisiin tekoihin syyttömiä, sillä heidätkin oli petetty.
Galadriel katsoi Meliania, sillä Thingolia hän ei uskaltanut katsoa. Melian katsoi noldoria ja vaikka hänen äänensä oli pehmeä, olivat sanat kovat ja ankarat.
‒ Mandosin varjo on kaikkien niiden päällä, jotka kuulivat hänen sanansa ja lähtivät.
Hetken Thingol seisoi vaiti, katsoi vaimoaan, ennen kuin sanoi: ‒ Vihassa en noldoria tuomitse, enkä riistä heiltä ystävyyttäni, sillä olen heidät vieraikseni kutsunut ja ottanut asumaan valtakuntaani. Mutta kansani ei enää koskaan puhu noldorin kieltä, eikä vastaa, jos heille sillä puhutaan. Jokaista joka käyttää sitä kieltä pidän häpeämättömänä sukunsa surmaajana.
Galadrielin ei tarvinnut katsoa Thingolin väen kasvoja tietääkseen, että hänen käskyään noudatettaisiin. Sindarin rakkaus ruhtinaaseensa oli ollut selvää siitä asti, kun Galadriel oli nähnyt heidän kasvonsa ensikerran.
Totisesti olemme Osattomia, emmekä voi koskaan enää palata. Galadriel tunsi Mandosin tuomion raskaana päällään. Sillä raskaaksi oli hänen väkensä polku ennustettu ja katsoessaan synkkyyttä, joka oli heidän myötään ylittänyt Melianin valtakunnan suojaksi punoman vyön, hän huokasi syvään.
II (200)
Thingol kulki Beleriandin puiden varjoon. Hän seisoi viilenevässä ilmassa ja hänen sydämensä oli kuuma. Mutta vihan hehkun alla oli syvempi tunne, kuin kastautuminen kylmään veteen. Tuore ja vanha suru nousivat pintaan.
Olisiko näin käynyt, jos hän olisi jatkanut matkaa veljensä ja heimonsa kanssa? Jos hän olisi ollut telerin satamassa, kun noldorin ruhtinaat tulivat vaatimaan laivoja.
Vaikka hän oli suuren kansan ruhtinas, oli hän kadonnut omalta väeltään, kulkenut metsään tulematta koskaan takaisin. Hän rakasti sindaria, mutta itki katkerasti henkiä, jotka oli Sukusurmassa riistetty. Oliko heidän joukossaan niitä, jotka olivat etsineet häntä ja ikävöineet?
‒ Millaisen tuhon olen tuonut kansallemme? Thingol kysyi. ‒ Tuomitsinko väärin?
Siitä asti kun he olivat kohdanneet metsässä ja Thingol oli kadonnut veljeltään ja heimoltaan, Thingol oli tuntenut Melianin askeleet, hengityksen, sydämen sykkeen.
‒ Et tuominnut vihassa, Melian sanoi. ‒ Mitä tästä seuraa, sitä en näe.
‒ Mikä on noldorin osana? Thingol kysyi.
‒ Suru, Melian sanoi. ‒ Syvempi ja suurempi kuin he itse ymmärtävät.
Thingol yritti katsoa tulevaisuuteen, mutta se oli häneltä salattu, eikä hänelle paljastettu oman surunsa mittaa, mutta hänen sydämensä kävi raskaaksi. Hän painoi päänsä, ja Melian laski kätensä hänen olkapäälleen.
Kuu nousi. Thingol oli nähnyt sen nousevan ensimmäisen kerran. ‒ Maailma on muuttunut. Pelkään päiviemme vähenevän.
Melian painoi päänsä Thingolin niskaan. ‒ Niin.
III (150)
Melian ja Thingol nojasivat toisiinsa. He jakoivat taakkansa, niin kuin aina ennenkin, mutta heidän eronsa alkoi näkyä. Melianin hengessä oli Amanin valo, sillä hän oli valarin huoneesta, eivätkä maailman murheet tarttuneet helposti häneen.
Thingol oli vähäisempi, vaikka oli nähnyt Puiden valon. Maailman paino oli asettua hänen sydämeensä.
Mutta surunsa syvetessä, Thingol kuuli heleän äänen laulavan. Vain kahdella hänen valtakunnassaan oli sellainen ääni. Kun Melian lauloi, satakielet kerääntyivät hänen ympärilleen, ja Thingolin taakat kevenivät.
Ja kun heidän tyttärensä lauloi, Thingolin kasvoille nousi valo.
Lúthien tuli metsästä ja hänen äänensä soi kauniina ilmassa. Hänen jäljessään niphredilin valkeat kukat aukesivat. Tähdet hohtivat kirkkaina taivaalla.
Thingol huokasi ja suoristi selkänsä. Hän puristi Melianin kättä, ja Melian piti hänestä lujasti kiinni.
Heidän päivänsä olivat pitkät vielä kauan aikaa.
Ja Thingol antoi Galadrielille ja tämän veljille monia lahjoja, sillä he olivat hänen veljensä sukua. Hänen ystävällisyytensä antoi Galadrielille toivoa, ja Thingolin väestä Galadriel löysi itselleen puolison.