Aamuhetki, S, Lucius/Narcissa, Spurttiraapale-haaste

[Kupla]

Nimi: Aamuhetki
Kirjoittaja: Kupla
Genre: Romance
Paritukset: Lucius/Narcissa
Ikäraja: S
Vapausvastuu: En omista tässä tekstissä mainittuja henkilöitä, paikkoja tai muita asioita. Ne kuuluvat J. K. Rowlingille. En saa tästä rahallista korvausta.
Tiivistelmä: Me kaksi sovimme todella toisillemme, molemmat yhtä estyneitä ja rakastamiseen kyllästyneitä.
A/N: Tekotaiteellista höttöä, toisaalta pidän, toisaalta en. Kirjoitustyyli vanhahtava – ei pitäisi lukea kirjoja ennen spurttiraapaleen kirjoittamista. Sanaksi annettiin linna/linnoitus, ja pornon sijaan syntyi tällaista. Tänään tupla.



”Itse asiassa se on yllättävän helppoa”, totesin itsekseni eräänä aikaisena aamuna. ”On yllättävän helppoa rakentaa muuri sydämensä ympärille.”
”Todellako”, kuvittelin äänen vastaamaan. ”Mutta ei sinun sydämesi ympärillä ole muuria. Kyllä sinä rakastat, ainakin poikaasi.”
Tuhahdin halveksivasti äänelle.
”Ehei. Ei rakastaminen esty, vaikka sydämen ympärillä olisi paksuseinäinen linnoitus. Kyllä sitä voi yhä rakastaa. Sen sijaan se estää muita rakastamasta minua, ja se vasta onkin kätevää! Minä tiedän, miltä haavoittuminen tuntuu, ja ehkä siksi haluan suojella muita.”

En viitsinyt enää jatkaa tuota kuvitteellista keskustelua, ja annoin äänen unohtua. Jäin katselemaan aamuauringon valossa kullanhohtoisina leijuvia pölyhiukkasia. Ne keinuivat näkymättömien lankojen varassa, värisivät ja lopulta aina katosivat näkyvistäni.
”Ollapa tuollainen”, huokaisin varomattomasti ääneen.
”Millainen?” uninen ääni kysyi. Kurottauduin silittämään unenkarheaa poskea ja painamaan sille suukon. Silmät unesta sikkaralla, muuri poljettuna pois. Me kaksi sovimme todella toisillemme, molemmat yhtä estyneitä ja rakastamiseen kyllästyneitä.
”Ei mitään. Puhuin itsekseni”, kuiskasin hymyillen. Minkähän ihmeen takia minä rakastin ja hän rakasti, vaikka molemmat olivat piiloutuneet koloihinsa jo aika päiviä sitten? Kenties kyse oli siitä, että muurit olivat alemmalla kuin me myönsimmekään, tai siitä, että olimme jo tottuneet siihen, että toinen rakasti.

Mutta rakkaus ei ollut sammunut, vaikka sitä ei ollut ruokittu pitkään aikaan. Kenties linnoitus juuri pitää sen elävänä.

[Munis]

Jäin katselemaan aamuauringon valossa kullanhohtoisina leijuvia pölyhiukkasia. Ne keinuivat näkymättömien lankojen varassa, värisivät ja lopulta aina katosivat näkyvistäni.

Kuinka älyttömän upeat lauseet! Aivan tosi kekseliäät ja kauniit. Toki tekstissä oli myös muita kauniita kohtia, joita olit kuvannut nätisti. Tuo idea, missä käytit teemaa, oli kyllä ihailtava. Taidokkaasti kirjoitettu kieltämättä. Tuo itsekseen pohdiskelukin oli oikein sujuvaa, minäkin puhelen aina itsekseni, ja voin kuvitella tuonkin tapahtuman silmieni eteen. Ja kun tämän luki, minulla heräsi hirveästi ajatuksia, millaista Malfoyden kartanossa on aamuisin. Suurista ikkunoista tulee valoa sisään ja pikku-Draco paahtaa leipää. Tykkäsin, kiitos paljon.

[Daala]

Apua... tämä oli todella ihana! Kaunis, mutta kuitenkin haikea.

”Ehei. Ei rakastaminen esty, vaikka sydämen ympärillä olisi paksuseinäinen linnoitus. Kyllä sitä voi yhä rakastaa. Sen sijaan se estää muita rakastamasta minua, ja se vasta onkin kätevää! Minä tiedän, miltä haavoittuminen tuntuu, ja ehkä siksi haluan suojella muita.”

Tämä oli erityisen koskettava kohta minusta. Niin totta.

Hieman vanhahtava kieli oli minusta tässä aivan loistava juttu. Muutenkin kauniisti kuvailtu ajatuksia. Pisti miettimään.

Kiitos paljon tästä lukukokemuksesta!

[Kupla]

Ankka, minulla on myös paha tapa keskustella oman itseni kanssa - siis ihan kunnon keskusteluja. Luojan kiitos ymmärrän olla puhumatta niiden aikana, mutten olisin varmaan jo pehmustetussa yksiössä Muutenkin puhelu (etenkin kiroilu) on oikein mukavaa yksin. Kiitos kommentistasi
Giladra, rakastan vanhoja kirjoja ja vanhaa kieltä, joten kai oli jo aikakin raapustaa jotakin vanhahtavalla kielellä. Kiitän
Travers, noh, en voi muuta kuin kiittää ihanan positiivisesta kommentistasi, olen aivan sanaton

[Eveliina L]

Silleen viisitoista vuotta myöhässä, mutta kun varomattomasti painoin stalkkerinappulaa, kun en osannut päättää mitä lukea niin tässä on tulos. En ole varma olenko lukenut tämän aiemmin. Yleisesti ottaen tekotaiteellisuus on karkotussana minulle, mutta jostain syystä olin utelias parituksen vuokse. Lucius/Narcissa ehdottomasti canonin kärkeä. Tämä oli ytimekäs ja samaan aikaan pohtiva. Tässä oli samaan aikaan aamuista uneliaisuutta ja jotain mikä ei ollut yhtään uneliasta. Musta on kaunista, että Narcissa ja Lucius silti rakastaa, vaikka molemmat onkin piiloutuneet koloihinsa. Mutta ne on piiloutuneet yhdessä yhtä aikaa eikä kokonaan toisiltaan.