Ficin nimi: Kaksi uros sorsaa
Kirjoittaja: Lucifeerus
Tyylilaji: Draama
Ikäraja: S
Tiivistelmä: "Mä olen kyllästynyt tähän kaupunkiin."Varoitukset: Maininta kuolemasta
A/N: Eka julkaisuni täällä
Mutta siis tää tuli kirjoitettua vuosi sitten äidinkielen luovan kirjoittamisen kursilla. Mitään varsinaista aihetta ei annettu, mutta matkan piti esiintyä jollain tavalla novelleissa.
Asfaltti vaihtui kuoppaiseksi hiekkatieksi, joka rapisi kenkien alla, ja aurinko lämmitti pohkeita kävellessäni eteenpäin. Ohitin tontin, jolla oli kolme vanhaa puutaloa: kaikki ne olivat maalattu samalla tummankeltaisella maalilla. Katselin niiden valkoisia ja erimallisia ikkunakehyksiä ja sammaloitunutta kattoa. Viimeisen talon ikkunalaudalla oli pieni kukkaruukku.
Ylitin pienen valkoisen puusillan, mutta pysähdyin sen keskelle ja jäin nojaamaan oikeanpuoleiseen kaiteeseen. Oja oli paljastunut lumen ja jään alta jokunen viikko sitten ja virtasi nyt iloisena eteenpäin puiden puhjetessa silmuihin sen ympärillä. Muutama talven jälkeinen tummunut lehti pyörähteli virran mukana eteenpäin ja katosivat hetken päästä sillan alle pois näkyvistäni. Pidemmällä ojalla ui kaksi uros sorsaa. Ne lipuivat vierekkäin hiljaa veden päällä jonkun matkaa eteenpäin ja nousivat sitten pengertä pitkin kuivalle maalle lämmittelemään auringonpaisteeseen.
Jatkoin matkaani kohti rantaa, jossa olimme sopineet näkevämme Tomin kanssa. Vietimme nuorempana kaikki kesät kyseisellä rannalla ja vielä nykyäänkin kävimme siellä yhdessä silloin tällöin. Se oli ainut siedettävä paikka koko kaupungissa. Ohitin puun, joka ei ollut vielä toipunut talvesta ja oli edelleen pelkkiä oksia. Sen oksilla hyppelehti kaksi lintua: toinen hieman isompi ja toinen pienempi. Pienempi hyppelehti korkeammalle oksia pitkin ja isompi seurasi siipiään räpytellen.
Ohitin sataman, jossa oli edelleen suurin osa veneistä maalla odottamassa vesille pääsyä. Soraan oli maalattu spray-maalilla venepaikkoja keltaisella ja valkoisella. Kävelin numeron 124 päältä ja potkaisin hiljaa maassa lojuvaa sinistä ämpäriä mennessäni. Askeleet alkoivat upottaa rantahiekalla ja tunsin hiekan tunkeutuvan sisään tennareihini. Siirryin kävelemään märälle rantahiekalle, joka ei siirtynyt nilkoista sisälle vaan pysyi kiltisti paikoillaan rantaan tulevien aaltojen alla. Rantaviivaan painautui jalanjälkiä kävellessäni eteenpäin kohti laituria, jossa Tom istui jo odottamassa.
"Hei", sanoin ollessani enää muutaman askeleen päässä parhaasta ystävästäni. Istuin laiturille tämän viereen ja katselin kuinka vesi liplatti tuulessa jalkojeni alla. Laituri oli korkea ja jalkani lyhyet, joten kenkäni pysyivät kuivina jaloissani. "Mistä sä halusit puhua?" Kysyin Tomilta, kun tämä ei sanonut mitään pitkään aikaan.
"Mä olen kyllästynyt tähän kaupunkiin", Tom toteaa ja jatkaa merelle katselua.
"Niin me kaikki", vastaan hiljaa tuulen sotkiessa vaaleita hiuksiani entistä enemmän.
"Ei kun oikeasti. Mä lähden kesäloman alkaessa." Katsoin Tomia kauhuissani ajatuksesta, että jäisin tänne yksin loman alkaessa. Ruskeahiuksinen miehen alku kuitenkin vältteli katsettani ahkerasti, enkä osannut sanoa oliko tämä tosissaan vai ei. "Mä päätin eilen illalla porukoiden riidellessä, taas vaihteeksi, että loman ensimmäisenä päivänä mä jätän tän pikkukaupungin taakseni ja muutan San Franciscoon", Tom selitti suunnitelmiaan kuulostaen edelleen vakavalta. Nostin katseeni ylös taivaalle ja tunsin jonkin kuristavan kurkussani.
"Milloin mä pääsen pois täältä?" Kysyin hiljaa itseltäni ja tunsin Tomin katseen porautuvan minuun.
"Loman alkaessa", hän vastasi. "Sä lähdet mun mukaan. Jos mä lähden täältä, sulla ei ole kuin sun äitisi."
"Ja isä", sanoin, mutta tiesin itsekin, että se ei ollut totta.
"Milloin se on viimeksi puhunut sulle?" Tom kysyi tietävänä.
"Silloin pari kuukautta sitten kun kerroin--"
"Aivan. Mähän sanoin", Tom totesi keskeyttäen lauseeni.
Istuimme vielä jonkun aikaa laiturilla jutellen niitä näitä. Aina välillä keskustelu muuttui siihen, että Tom yritti taivutella minua lähtemään mukaansa ja mitä enemmän asiaa mietin sitä varmemmaksi tulin asiasta, että minunkin pitäisi lähteä. Suurin osa kavereistamme oli kuitenkin jo muuttanut muualle, koska kukapa olisi tähän kaupunkiin halunnut jäädä.
Useamman tunnin jälkeen avasin kotioven ja astuin varovasti eteiseen. Suljettuani oven hiljaa pysähdyin kuuntelemaan talon ääniä ja totesin isän olevan olohuoneessa suljetun oven takana. Äiti istui keittiössä teemukinsa kanssa ja vilkaisi minua, kun astuin huoneeseen.
"Miten isä voi?" Kysyin hiljaa, koska en halunnut isän kuulevan.
"Sitä samaa", äitini vastasi väsyneen kuuloisena. "Vetänyt tällä viikolla taas koko paketin särkylääkkeitä ja kaatui aamulla kaksi kertaa." Halasin nopeasti äitiäni ja katosin sitten hiljaa keittiöstä huonettani kohti.
Kukaan ei tiedä, mikä isällä on. Hän on valittanut jatkuvaa päänsärkyä ainakin kaksi kuukautta ja viime aikoina hänen tasapainonsa on heikentynyt. Aina kun ehdotamme tai äiti ehdottaa, minä olen kuin ilmaa hänelle, lääkärissä käyntiä hän vain suuttuu ja sanoo, että kaikki on hyvin. Jatkuva huolehtiminen väsyttää äitiä henkisesti ja fyysisesti. Jos olisin tiennyt tilanteen menevän näin pahaksi, en olisi kertonut totuutta vanhemmilleni. Tälläkin hetkellä voisin auttaa äitiä isän hoidossa, mutta nyt en voi tehdä mitään. Hän ei puhu minulle ja on kuin ei näkisikään minua. Ainut syy miksi saan edelleen asua täällä, on äiti, joka suhtautui asiaan hyvin ja murtuisi kokonaan, jos isä heittäisi minut pihalle.
Ehkä pois muuttaminen olisi sittenkin ihan hyvä asia. Äidin ei tarvitsisi huolehtia minusta ja voisi keskittyä kokonaan isään. Nappasin kirjoituspöydältäni sinisen tussin ja merkkasin kalenteriini muuttopäivän varmuuden vuoksi.
Mitä lähemmäs kesäloma tuli sitä enemmän olimme Tomin kanssa innoissamme muutosta. Olimme jo pariin otteeseen selailleet netistä mahdollisia asuntoja ja karsineet jäljelle pari hyvää vaihtoehtoa kummallekin.
"Mitä sun äitis sanoi, kun kerroit muutosta?" Tom kysyi kerran kun istuimme tämän huoneen lattialla katsellen asuntoja netistä.
"En mä ole kertonut vielä sille", sanoin hiljaa. En ollut saanut vielä kerättyä rohkeutta kertoa äidilleni asiasta. Tom ei sanonut mitään, mutta tiesin hyvin, mitä hän halusi sanoa. Muuttoon oli enää kuukausi ja muutama päivä.
Päivät kuluivat, kun yritin etsiä sopivaa hetkeä kertoa äidilleni muutosta. Lopulta eräänä iltana istuessani videovuokraamon kassalla, jossa työskentelin muutaman kerran viikossa, päätin, että tänään kertoisin asiasta. Heti töiden loputtua ajoin nopeasti pyörälläni kotiin ja suuntasin saman tien olohuoneeseen, jossa äitini istui lukemassa jotain naistenlehteään. Istahdin tämän viereen jännittyneenä ja mietin miten sanoisin asiani.
"Oliko sulla tänään treenit?" Äiti kysyy ennen kuin kerkeän aloittamaan.
"Ei. Mä olin Tomin luona", selitin.
"Mitä Tomille kuuluu? Se ei oo käynyt täällä hetkeen."
"Lähinnä, koska isä on mitä on", totesin.
"Isästäsi puheen ollen, se ei ole päässyt ylös sängystä koko päivänä. Mä en tiedä mikä sillä on ja en mä pysty aikuista ihmistä pakottamaan menemään lääkäriin, mutta sinne sen pitäis silti mennä."
"Sä voisit jäädä kotiin hoitamaan sitä?" Ehdotin varovasti.
"Ja lopettaa ainoana tulolähteenä toimimisen? Enpä usko. En mä voi antaa sun syödä pelkkää makaronia päivät pitkät."
"Mä voisin muuttaa pois", sanoin hiljaa, hieman jopa peläten vastausta.
"No minnes ajattelit muuttaa?" Äiti kysyi hymyillen hieman.
"San Franciscoon Tomin kanssa”, sanoin ja näin hymyn katoavan äitini kasvoilta.
"San Franciscoon? Niin kauas?" Hän kysyi huolestuneena.
"Ei se edes ole kovin kaukana", vastasin hymyillen. "Ja me ollaan jo Tomin kanssa löydetty parit sopivat asuntovaihtoehdot sieltä."
"No näytä", äiti sanoi ja kuulosti taas iloisemmalta ja innostuneelta. Avasin tietokoneen ja hakuselaimen. Pienen etsimisen jälkeen löysin kaksi vaihtoehdoista, mutta kolmas oli kadonnut kokonaan. Tutkimme asuntojen sivuja pitkään ja hartaasti, kunnes äiti painoi yhden niistä auki vahingossa.
"Tää on liian iso mulle", sanoin, kun näin asunnon neliö määrän.
"Se olisi sopiva kahdelle asukkaalle. Entä, jos muuttaisitte Tomin kanssa samaan asuntoon? Maksaisitte vuokran ja laskut puoliksi. Tässä olisi kummallekin kuitenkin oma huone", äitini tutki sivua innoissaan ajatuksesta. Täytyi myöntää, että idea ei kuulostanut yhtään hullummalta. Asunto oli halpa jo valmiiksi ja siitä vielä puolet pois.
Intoilumme katkesi, kun isä käveli sisälle olohuoneeseen. Hiljenimme kummatkin nopeasti ja jäimme tuijottamaan miestä ovella.
"Charlie! Lucas muuttaa San Franciscoon kesällä", äiti alkoi selittää innoissansa. "Ei siis sillä, että me haluttais sut täältä pois. Mä olen vain ylpeä, kun mun poikani aikoo itsenäistyä", äiti selitti minulle. Hymyilin vain vastaukseksi ja vilkaisin isää, joka tuntui vain katsovan minusta ohi ikään kuin en edes olisi ollut paikalla.
"Puhutaan myöhemmin lisää", äiti kuiskasi minulle hiljaa ja ymmärsin lähteä olohuoneesta. "Ehdota tätä Tomille", hän lisäsi vielä viitaten tietokoneen näytöllä olevaa kuvaa asunnosta.
Kiipesin portaat yläkertaan omaan huoneeseeni ja kellahdin sängylle. Olin jo pelottavan paljon tottunut siihen, että olin kuin ilmaa isälleni. Hän ei puhunut saati edes katsonut minuun päin. Otin puhelimeni esille ja meinasin soittaa saman tien Tomille, mutta päätin, että asia voisi odottaa huomiseen.
Seuraavana päivänä pyöräilin heti aamusta Tomille kertomaan ideastani. Pihalla varmistin tämän vanhempien jo lähteneen töihin, koska autot olivat kadonneet pihasta, ja menin vasta sitten soittamaan ovikelloa. Soitin useamman kerran ennen kuin ovi avattiin. Tom seisoi ovella unisena, hiukset sojottaen jokaiseen ilmansuuntaan ja päällään pelkät pyjaman housut.
"Huomenta", sanoin pirteästi, kun Tom päästi minut astumaan sisälle eteiseen.
"Huomenta", Tom vastasi haukotellen samalla ja käveli peremmälle taloon.
"Kuka siellä oli?" Kuului huuto yläkerrasta.
"Hei vaan sullekin Alice", sanoin naurahtaen hieman.
"Lucas? Moi!" Tyttö keikkui puoliksi yläkerran kaiteen päällä ja vilkutti innoissaan. Hymyilin hieman, mutta en vastannut mitään. Olin viime aikoina huomannut, että aina tänne tullessani Alice viihtyi hieman liian hyvin seurassani, joten yritin ottaa hieman etäisyyttä häneen, koska ilmeisesti Tom ei ollut maininnut hänelle, että en pelaa hänen joukkueessaan.
"Ihme aamukukkuja", Tom sanoi kun kävelimme hänen huoneeseensa, jossa hän lysähti saman tien takaisin sängylleen ja kietoutui uudestaan peittoonsa.
"Kello on 12. Mä luulen, että sä olet joku vampyyri, koska sä nukut kaikki päivät", totesin ja avasin samalla Tomin läppärin.
Pian kävin potkaisemassa Tomia kylkeen, koska peiton seasta oli alkanut kuulua vaimeaa tuhinaa.
"Ylös. Mulla oli asiaakin", sanoin, kun kaksi silmää tuijotti minua sängynpohjalta vihaisina. Tom mönki vaivalloisesti ylös sängyltä ja käveli tietokoneen äärelle.
"Eiks toi ole vähän iso sulle?" Hän kysyi katseltuaan asunnon nettisivuja hetken.
"On, mutta se olis sopiva meille", sanon toiveikkaana.
"Meinaat, et me muutettais samaan kämppään?" Tom kysyi ja kääntyi ympäri katsomaan minuun. Nyökkäsin vastaukseksi ja Tom palasi takaisin koneen äärelle. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja kuulin, kuinka Alice hyppelehti portaita alas. "Okei", Tom sanoi hetken päästä. "Miksi ei? Muutetaan vaan", hän jatkoi olkiaan kohauttaen.
"Oikeasti?"
"No miksi ei? Vuokra on halpa ja me nyt ollaan muutenkin melkein asuttu toistemme luona koko ikämme", Tom totesi.
"Totta", sanoin nauraen. Olin innoissani tulevasta muutosta. Olin onnellinen, että pääsisin vihdoin pois tästä pikkukaupungista, jonnekin, missä oli oikeasti jotain elämääkin.
"Mä soitan tolle vuokraajalle illalla", Tom sanoi ja lähti vaappumaan takaisin kohti sänkyään.
"Et tasan mene takaisin nukkumaan ja jätä mua kahdestaan Alicen kanssa", sanoin ja tarrasin peitosta kiinni ja vetäisin sen itselleni.
"Hei!" Tom huudahti ja lähti juoksemaan perääni, kun päätin kuljettaa peiton pois hänen ulottuviltaan. Nakkasin peiton ohikulkevalle Alicelle, joka tajusi jutun juonen ja kerkesi kadota toiseen huoneeseen piilottamaan sitä ennen kuin Tom pääsi paikalle.
"No niin. Tosi hauskaa. Haluun sen takaisin, tääl on kylmä", hän sanoi.
"Pue päälle", vastasin. Tom kääntyi tuhahtaen takaisin huoneeseensa mennäkseen pukemaan. Alice ilmestyi takaisin paikalle hihitellen ilman Tomin peittoa. Tyttö kysyi halusinko jotain syötävää, mutta kieltäydyin. Sanoin lähteväni pian takaisin kotiin. Tom palasi pian luoksemme, tällä kertaa pukeissa, haroen kastanjanruskeita hiuksiaan käsillään. Alice liukeni hiljaa paikalta ja päädyimme Tomin kanssa istumaan keittiöön. Katselin kuinka Tom laittoi itselleen aamupalaa ja juttelimme niitä näitä. Tomin syötyä päätin palata takaisin kotiin. Hyppäsin pyörän selkään ja noin kolmen minuutin päästä lukitsin pyörääni kotipihassa.
Sisällä oli hiljaista, koska äiti oli töissä. Pysähdyin kuuntelemaan, missä päin taloa isä oli, mutta mistään ei kuulunut mitään. Vilkaisin keittiöön, mutta se oli tyhjä samoin kuin kaikki muutkin huoneet mitkä katsoin läpi matkalla olohuoneeseen. Vilkaisin nopeasti olohuoneeseen, koska jos isä olisi siellä, hän makaisi sohvalla. Sohvalla ei ollut ketään, mutta sen sijaan nojatuolin takaa pilkotti jalka. Pysähdyin paikoilleni ja kävelin sisälle olohuoneeseen. Kurkistin nojatuolin toiselle puolelle, mistä löysin isän makaamassa lattialta. Tunsin paniikin kasvavan sisälläni kun kyykistyin isän viereen maahan ja kieräytin tämän varovasti selälleen. Laitoin käteni suun eteen ja totesin, että hän hengitti edelleen. Yritin epätoivoisesti herätellä häntä, mutta mitään ei tapahtunut. Käänsin hänet kyljelleen ja etsin puhelimeni soittaakseni hätäkeskukseen.
Noin kymmenen minuutin päästä ambulanssi kaartoi pihaan ja menin avaamaan oven päästääkseni heidät sisälle. Seurasin sivusta, kun isä nostettiin paareille ja työnnettiin sisälle ambulanssiin. Päässäni vain kohisi, enkä saanut vastattua ensihoitajien kysymyksiin mitään. Huomasin vain kiipeäväni hiljaa sisälle ambulanssiin, jonka jälkeen ovet suljettiin ja auto lähti kohti sairaalaa.
Päästessämme perille isä kuskattiin jonnekin ja minut jätettiin aulan odotustilaan istumaan ja odottamaan. Lähetin äidilleni nopeasti viestin, koska olin varma, että jos olisin soittanut en olisi saanut mitään sanottua.
Aika kului ja jossain vaiheessa joku hoitajista kävi ilmoittamassa, että isä oli taas tajuissaan ja, että he aloittaisivat tutkimukset heti. Nyökkäsin vastaukseksi ja jäin taas yksin istumaan aulaan. Hoitajan kadottua näkyvistä äiti ryntäsi ovesta sisään itkuisena. Hänen silmänsä punoittivat hieman ja ne olivat huolesta suunnillaan. Hän tuli luokseni ja selitin rauhallisesti, mitä hoitaja oli juuri sanonut. Istutin hänet viereiselle penkille ja yritin hieman rauhoitella häntä. Yllätin itsenikin, miten rauhassa osasin olla. Ehkä siihen auttoi viime viikkojen mykkäkoulu.
Ilta laskeutui sairaalan ylle ja aulassa parveilevat ihmiset vähenivät pikku hiljaa. Sama hoitaja, joka oli käynyt luonamme pariin otteeseen, ilmestyi taas kuin tyhjästä.
"Charlien on jäätävä vähintäänkin täksi yöksi tänne vielä tarkkailuun. Me otimme kaikki mahdolliset testit selvittääksemme, mikä aiheutti tajuttomuuden ja mahdollisesti jatkuvan päänsäryn ja tasapainon heikkenemisen, mutta tuloksia ei saada ennen kuin vasta huomenna. Jotkut vasta muutaman päivän kuluttua”, hoitaja selitti rauhallisesti. Äiti nyökkäsi varovasti vastaukseksi ja nousimme lähteäksemme kotiin nukkumaan.
Kotimatka oli hiljainen. Vain autosta lähtevät äänet ja liikenne olivat täyttämässä hiljaisuutta ympärillämme. Kotona äiti katosi saman tien omaan makuuhuoneensa, joten kiipesin portaat ylös ja menin kylpyhuoneen kautta nukkumaan.
Aamulla heräsin omasta mielestäni aikaisin, mutta alakertana päästessäni pöydällä oli vain äidin jättämä lappu, jossa luki, että hän oli lähtenyt jo sairaalalle. Syötyäni rauhassa lähdin kävelemään bussipysäkille, että pääsisin itsekin takaisin sairaalalle. Bussissa istuessani näin muutaman tutun, mutta en tervehtinyt heitä. Olin liian kiireinen miettimään isän mahdollisia diagnooseja. Miten ne vaikuttaisivat tulevaisuuteemme äidin kanssa?
Sairaalalla äitiä ei näkynyt enää aulassa, joten menin kysymään tiskiltä, missä huoneessa isä mahtoi olla. Pian kävelin pitkin leveitä käytäviä hokien oven numeroa päässäni taukoamatta, jotta en unohtaisi sitä. 165. Vedin oven toisella puolella syvään henkeä ja avasin oven astuen sisälle. Äiti ja isä keskustelivat hiljaa sängyn äärellä.
”Lucas”, äiti sanoi hiljaa ja viittoi minua luokseen, mutta isä pysyi hiljaa. Hän jatkoi juttuaan äidille. Ei vilkaissut minuun päinkään. Kuvittelin aina olevani jo tottunut tähän kohteluun, mutta silti se tuntui sattuvan joka kerta yhtä paljon.
”Charlie. Miten kauan sä meinasit jättää oman poikasi huomiotta?” Äiti kysyi lopulta ja kuulosti yllättävän vihaiselta. Isä kuitenkin pysyi hiljaa ja kääntyi tuijottamaan vastakkaista seinää.
”Anna olla”, sanoin hiljaa ja lähdin ulos huoneesta. Kävelin takaisin aulaan istumaan ja odottamaan, että äiti lähtisi takaisin kotiin.
Kolme päivää kerkesi kulua, eivätkä kokeet olleet vielä osoittaneet mikä isällä oli. Äiti kävi joka päivä sairaalalla ja oli siellä välillä pidempään ja välillä taas vähemmän aikaa. Jäin usein vain kotiin, koska isä ei kuitenkaan olisi puhunut minulle, joten mitäpä minä siellä hämärässä huoneessa istumassa.
Seisoin keskellä huonetta lajitellen tavaroitani niihin, mitkä jättäisin tänne, niihin, mitkä heittäisin pois ja niihin, mitkä ottaisin mukaan muuttaessa. Kasailin vaatteita eri pinoihin ja pysähdyin silloin tällöin miettimään säilyttäisinkö sen vaatekappaleen vai en. Työni keskeytyi jossain vaiheessa, kun puhelimeni alkoi soida. Ajattelin sen ensin olevan vain Tom, joka soittaisi taas jotain turhia tietoja asunnosta, jonka vuokraajalle oli soittanut muutama päivä sitten. Yllätyinkin siis, kun näin, että ruudulla luki Tomin sijasta äiti. Vastasin puhelimeen varovasti ja kuulin saman tien, että äiti itki toisessa päässä linjaa.
”No?” Kysyin hätäisesti ja tunsin palan muodostuvan kurkkuuni.
”Isällä… Isällä on aivokasvain”, äiti sanoi hiljaa nyyhkyttäen puhelimeen.
”Mitä?” Kysyin epäuskoisena. En halunnut uskoa kuulemaani.
”Neljännen asteen. Lääkärit sanoivat, että sitä ei voi enää leikata, että se on levinnyt jo niin isoksi ja pahaksi. Se selittää jatkuvan päänsäryn ja kaatuilun. Lisäksi selvisi, että isälläsi on näköheikentynyt pahasti. Toinen silmä on kuulemma jo melkein sokeutunut”, äiti selitti niiskautellen.
”Mä tulen sinne”, sanoin lyhyesti ja suljin puhelun juosten eteiseen. Tungin jalkani nopeasti kenkiini ja lähdin juoksemana bussipysäkille takki kädessäni.
Ulkona tuuli oli yltänyt jo melkein myrskylukemiin ja hiukseni lensivät jatkuvasti silmilleni. Pyyhin niitä epätoivoisesti pois edestä, mutta ne lensivät saman tien takaisin eteeni. Näin bussin olevan jo pysäkillä, joten kiristin vauhtiani ja kerkesin juuri ja juuri sisälle ennen kuin se kaasutti eteenpäin. Istuin penkille hengästyneenä juoksemisesta ja tajusin, että olin jättänyt jalkapallo treenit useampaan otteeseen väliin. Valmentaja tuskin antaa minun pelata seuraavassa pelissä sen takia. Tuijottelin koko matkan penkkiä edessäni mitään siinä näkemättä.
Kävelin tuttuun sairaalahuoneeseen, mutta jäin sen ulkopuolelle, kun huomasin äitini istuvan käytävän toisella puolella. Istahdin hiljaa tämän viereen ja katselin hiljaa jalkojani kuunnellen äidin vaimeaa itkemistä. En osannut lohduttaa mitenkään, joten tyydyin vain halaamaan häntä. Istuimme paikoillamme melko kauan, ennen kuin hän irrottautui ja pyyhki poskiaan ja silmiään takkinsa hihaan.
”Sanoivatko ne mitään ennusteita?” Kysyn hetken päästä peläten vastausta.
”Eivät mitään tarkkaa. Totesivat vain, että kauaa ei ole enää aikaa ja hoidot tuskin tehoavat”, äiti vastasi nyyhkäisten. ”Sen olisi pitänyt tulla tänne silloin, kun mä sanoin ensimmäisen kerran”, hän jatkoi ja kuulosti hieman vihaisemmalta. En tiedä oliko hän vihainen itselleen vai isälle. ”Olisi vain pitänyt pakottaa se tänne, eikä tyytyä kantamaan sille kilo tolkulla niitä särkylääkkeitä kaupasta. Ei se ole normaalia, että päätä särkee jatkuvasti niin paljon.”
”Ei se ole sun syysi”, sanoin hiljaa. Oloni oli jotenkin epätodellinen. En voinut uskoa sitä, että isällä oikeasti oli syöpä ja, että hän tuskin eläisi kauaa enää. Pelottavaa oli se, että oikeasti mietin miten se muka erosi siitä minkälaista elämä oli ollut kotona viimeiset viikot. Ainoa ero olisi, että äidin ei tarvitsisi enää huolehtia isän hyvinvoinnista koko aikaa.
Isä joutui jäämään sairaalaan tarkkailuun vielä muutamaksi päiväksi, mutta lopulta lääkärit eivät enää päästäneet häntä kotiin, koska hänen kuntonsa heikkeni niin voimakkaasti. Hänestä oli tullut käytännössä sokea ja, hän ei pysynyt enää kunnolla pystyssä kasvaimen takia. Lääkärit yrittivät parhaansa mukaan hoitaa sitä, mutta mikään ei tuntunut tehoavan. Kasvain oli huomattu liian myöhään.
Viikot kuluivat ja ennen kuin huomasinkaan päivä, jota olin odottanut koko pienen elämäni, koitti.. Suurin osa mukaan lähtevistä tavaroista oli pakattu laatikoihin, jotka postitettaisiin jälkikäteen asunnolle ja muutaman päivät tarpeet olivat matkalaukussa, jonka kantaisin mukanani paikanpäälle. Äiti touhotti koko ajan isästä tai joko minun muutostani ja olin melko varma, että hän ei ollut nukkunut viimeisen kahden viikon aikana ollenkaan.
”Kerkeättehän te nyt varmasti siihen koneeseen?” Hän kyseli koko ajan ja vastasimme Tomin kanssa vuorotellen. Hän vilkuili meitä auton peilistä niin tiuhaan tahtiin, että veikkasin meidän kohta löytyvän ojasta. Auto hurisi hiljalleen kun lähestyimme lentokenttää ja en voinut enää estää jännitys aaltojen vyörymistä.
Hyvästelin äidin lentokentän pihalle ja nappasimme laukkumme Tomin kanssa auton takakontista. Vielä nopea vilkutus taaksepäin ja astuimme sisälle mennäksemme lähtöselvitykseen. Äiti oli passittanut meidät tänne liian ajoissa, joten kiertelimme lentokentän kalliita kauppoja tappaaksemme aikaa. Tuntui oudolta ajatella, että parin tunnin päästä en enää olisi täällä. Olisin kohtaamassa uutta elämääni San Franciscossa parhaan ystäväni kanssa.
Innostuimme kiertelemään kauppoja niin pitkäksi aikaa, että meinasimme lopulta myöhästyä lennolta. Juoksimme kentän halki oikealle portille ja kerkesimme vielä lennolle. Istuimme jo paikoillamme ja tuijottelin ikkunapaikalta ulos kentälle, jossa satunnaiset koneet siirtyivät paikasta toiseen. Turvavyövalo syttyi ja elektroniikka käskettiin sammuttaa. Juuri sillä hetkellä puhelimeni alkoi soida ja nopeasti paniikissa suljin puhelun ennen kuin kerkesin edes nähdä soittajaa. Sulloin puhelimen takkini taskuun ja heitin sen penkin alle.
Istuimme koneessa melkein kaksi tuntia, koska lähtö viivästyi. Kone oli jo siirtynyt kiitoradalla, kun kapteeni kuulutti viivästyvästä noususta. Syy sille meni minulta kokonaan ohi, koska juttelimme Tomin kanssa innoissamme tulevasta.
Kun vihdoin pääsimme San Franciscon lentokentälle ja saimme tavaramme haettua, ilta oli jo laskeutumassa kaupungin ylle hyvää vauhtia. Vaelsimme lentokentän halki ja olimme melkein ulkona ovista, kun muistin, että joku oli yrittänyt soittaa minulle aikaisemmin. Pysäytin Tomin ja etsin puhelimeni katsoakseni soittajan. Äitini nimi vilkkui vastaamattomissa puheluissa. Meinasin ensin soittaa hänelle vasta, kun olisimme asunnolla, mutta tietäen, miten kärsimätön hän osasi olla soitin saman tien. Kävelimme hitaasti eteenpäin samalla, kun kuuntelin säännöllisiä piippauksia.
"Lucas, missä sä olet ollut?" äiti kysyi heti, kun avasi puhelimen. Hän kuulosti taas itkuiselta. Hänen hengityksensä värisi ja ääni säröili tämän puhuessa.
"Koneessa", vastasin varovasti. Jotenkin osasin aavistaa mitä tuleman piti. Äiti oli itkenyt viime aikoina paljon isän takia, mutta tämä tuntui jotenkin erilaiselta. Se tuntui jollain tapaa, jopa helpottuneemmalta itkulta.
"Charlie... Charlie on kuollut", äiti sanoi ja kuulin hänen taas purskahtavan itkuun.
"Milloin?" kysyin rauhallisena. Oloni oli hieman järkyttynyt tapahtuneesta, enkä tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. Kävelin kankeasti eteenpäin Tom vierelläni, joka katseli innoissaan ympärilleen, tietämättä minkälaista keskustelua kävin.
"Aamulla. Hoitajat olivat tulleet tuomaan lääkkeitä ja löytäneet hänet kuolleena sängyltään", äiti selitti katkeilevasti ja niisti puolessa välissä lausetta. "Äiti... äiti", yritin saada häntä hiljenemään edes hetkeksi saadakseni asiani sanottua. "Della", sanoin voimakkaasti ja sain hänet lopettamaan nyyhkytyksensä hetkeksi. "Soitat nyt jonkun hakemaan sinut kotiin sieltä ja odotat siellä. Otan ensimmäisen koneen ja tulen takaisin kotiin", selostin rauhallisena. Tom pysähtyi vierelläni kuuntelemaan hieman hämmentyneen näköisenä. "Isä", kuiskasin hiljaa hänelle selventääkseni tilannetta.
"Ei, ei, ei...", äiti sanoi hiljaa puhelimeen ja kuulosti hieman rauhoittuneelta. "Jää sinne. Pärjään kyllä", äiti selitti. "Pääsit jo noin pitkälle, joten et käänny enää takaisin."
"Mutta--"
"Ei muttia. Soitat vain sitten myöhemmin, kun pääsette perille ja tulet sitten myöhemmin käymään täällä. Nyt menet jatkamaan elämääsi."
Puhelu loppui ja laitoin puhelimen takaisin taskuuni. Tom katsoi minua edelleen hieman kysyvänä, mutta ei sanonut mitään. Hän tiesi, että kertoisin, kun olisin valmis. Kävelimme ulos lentokentältä ja etsimme itsellemme taksin, jolla pääsisimme asunnollemme.
Istuin koko matkan hiljaa ja Tom jutteli taksikuskin kanssa niitä näitä. Kuski neuvoi innokkaana parhaita ravintoloita ja paikkoja, joissa käydä, mutta en jaksanut kuunnella. Katselin vain hiljaa ohi vilahtelevia maisemia ikkunasta ajattelematta sen enempää yhtään mitään. Kaduilla meni paljon autoja, joiden seassa puikkelehti pyöräilijöitä vaivatta eteenpäin. Teiden päällä oli kiinnitetty erikokoisia kaapeleita, jotka muodostivat ison verkoston, kaapeliraitioteiden takia. Erilaiset valot ja mainokset vilkkuivat ympärillämme, kun lähestyimme asuntoa. Nousimme autosta ja otin tavaramme takakontista Tomin maksaessa kuskille matkasta. Ojensin Tomin laukun tälle ja hän katosi nopeasti edessä olevan kerrostalon rappukäytävään.
Seisoin yksin kadulla laukkuni kanssa. Satunnaiset ihmiset kävelivät ohitseni, ja tuntui kuin olisin vihdoin päässyt kotiin. Katselin, kuinka taksi lähti liikkeelle ja lopulta en enää erottanut sen takavaloja kaikkien muiden joukosta.
