kirjoittaja: powderpills
ikäraja: S (Heitin vain jonkun. :-D)
a/n: Kirjoitin tän vain huomatakseni, etten osaa enää kirjoittaa, mutta ajattelin postata tämän tänne siitä huolimatta sen toivossa, että kirjoituksieni julkistamisen uudelleenaloittaminen kannustaisi mua kirjoittamaan enemmän! (Kirjoitin tän äikän kurssille. Älkää lapset masentuko teiniaikoinanne niin pahasti että joudutte puurtamaan lukionne loppuun etänä sitten vanhempana!)
Sanni oli yksi sellaisista ihmisistä, joka olisi ollut sädehtivä, vaikka hän ei olisi ollutkaan erityisen kaunis. Energiaa säteilevä keskipiste, kuin valkokankaille syntynyt, uniikin valon ja pimeyden sekoitus jota vain harvat osasivat käsitellä ja vielä harvemmat ymmärtää.
Näin Sannin ensimmäistä kertaa lukion pihassa pysähtyneenä talvipäivänä. Satoi kevättalven kirskuvaa puuterilunta. Kliseisesti sanottuna se oli taivasnäky. Sanni pyöri penkille nousseena ja nauroi. En tiennyt minne olisin kohdistanut katseeni, se oli kuin tirkistelyä, eivät kuin lapset tanssineet niin. Rastapäiset hipit korkeintaan, eivät kuusitoistavuotiaat, joiden tärkein tehtävä oli näyttää pätevältä ja uskottavalta. Valkoisia lumihiutaleiden sekaan sekoittuvia hiuksia kuin naavaa, käsiä joiden liike oli yhtä pitkää talvitanssia, valoa joka iski välillä sulaneisiin kohtiin saaden ne välkähtelemään aukkoina kevääseen. Ryhmäni lentopallotyttöjengi käveli tirskuen Sannin ohi. Yksi heistä tokaisi: onks toi jostain TYK:istä.
Pyörrytti. Pudistelin päästäni näyn, kävelin sisään kouluun ja aloin derivoida. Matematiikanluokan ikkunasta näin, että maailma oli alkanut jälleen pyöriä.
Muistan meidät niin kuin meillä ei olisi ollutkaan kuin yksi hetki. Kolmannet lukiobileet: Sanni puhuu minulle.
Enkelillä ei ole sädekehää, mutta kun hän kohottaa kätensä, hän ei tarjoa minulle kaljaa vaan sanoo: älkää peljätkö, olen tullut ottamaan sinut omaksesi ja paljastamaan sinulle jokaisen salaisuuteni, viemään sinut pois tästä teinihelvetistä, lukutoukkien symbioosista, jonka näennäisyydessä paremmuudessa viina virtaa kovempaa kuin yksissäkään näkemissäni amisbileissä, jonka raajojen paljoudesta on vaikea erottaa yksiäkään kasvoja, saatikaan niitä juuri itselle tärkeitä, joita suutelee ja suutelee ja suutelee niin kauan että huulet ovat niin turvonneet ettei voi enää tehdä muuta kuin istua höytyväisellä pilvenreunalla ja olla valossa ja silittää valkoisia naavahiuksia, valon keskipisteessä. Älä enää pelkää liian vaikeaa pitkän matematiikan koetta tai seuraavaa peliä tai niitä teollisenvihreitä seiniä joita tiedän että inhoat ja joihin tunnet päivä päivältä liukenevasi yhä enemmän, sillä minä olen tullut viemään sinut pois, huolesi on ollut todellinen, sinä et kuvittele, se on kaikki totta ja sinä todella olet katoamaisillasi ja juuri siksi minä olen tullut viemään sinut siltä pois, sillä minä olen enkeli, Sanni seisoo minun edessäni ja katsoo ja katsoo ja siinä liian kovaa jumputtavan The Voicen musiikin keskellä minä olen varma että hän on enkeli.
Hän ei sano mitään niistä asioista ääneen mutta silmillään hän ne minulle kertoo, ja hän kohottaa kätensä ja hän tarjoaa minulle lonkeroa.
Ei miehet juo tota, sanon niin viileästi kuin kykenen ja käännän katseeni näkyvästi tanssilattialla perse pyörien liikehtivään yleisurheilijatyttöön, siihen jonka kaikki haluavat kellistää. Minä teen niin sillä minä olen kuusitoistavuotias ja minä olen urheilulukiolainen ja minä olen poika, minä olen lupaava jääkiekkoilija eikä minun pidä ajatella että tytöt ovat enkeleitä vaan minun pitää ajatella että Niina on kuuma ja että minä haluan panna sitä ja että en osaa mitenkään olla katsomatta sitä kun se tanssii. Minun pitää ajatella että sekä runokirjat että filosofia ovat perseestä, minun pitää sukeltaa matemaattisten aineiden maailmaan ja pyrkiä lääkikseen ja päästä sisään ja tulla niin helvetin onnettomaksi että hukun lopulta kaukaloon neljäkymmentävuotiaana ja raihnaisena silloin kun siellä enää harrastusmielessä luistelen entisten ja jo lihoneiden joukkuetovereideni kanssa, jos enää kestän siihen asti, hokkarit ovat tulleet jo tässä vaiheessa liian painaviksi kantaa.
Sä juot kaikkea, Sanni sanoo.
Ja mistäs sä niin päättelet.
Et sä kestäisit tän.
Sitten Sanni kiertää kädet ympärilleni ja minä kierrän käteni Sannin ympärille ja minä katson yhä Niinaa Sannin olan yli ja sitten Sanni liu’uttaa poskeani edemmäs vasten omaani ja puree minua lujaa korvaan. Irrotan Sannin kädet ympäriltäni ja pitelen häntä hartioista paikallaan. Hänen silmänsä ovat laajenneet ja kasvoille on levinnyt odottava, vaativa ilme. Minä en sano mitään. Käännyn vain ja kävelen pois hänen luotaan, kävelen pois hänen luotaan ja kohti minun porukkaani.
Mitä vittua toi hullu teki, Rami sanoo, hänen kasvonsa ovat punehtuneet, hän läppäisee minua olkapäälle ja hän kutsuu enkeliä hulluksi, hän on itse hullu, Sanni on jäänyt seisomaan keskelle tanssilattiaa ja nauru hänen ympärillään yltyy, ja neonvärit, ne ovat liikaa taivaan valoon tottuneelle enkelille ja minun on pakko mennä ja ottaa hänestä kiinni, minä painan hänet takaisin itseeni kiinni ja aloitan taas tanssin, kuiskaan korvaan: mikä vitun Sylvia Plath sä luulet olevasi kun puret mua korvaan, ja Sannin silmiin leviävä ilme on niin onnellinen, niin autuas, niin suorastaan riettaan hullu etten tiedä että miten hän voisi ollakaan mitään muuta kuin bipolaarinen runoilija uuniin pistettyine päineen. Hän sanoo: mä tiesin ettet sä ole niin kuin noi muut, ja hän sanoo: mutta toivottavasti sä et oo mun Hughes, ja sen jälkeen me emme näe enää ketään muita.
Kukaan ei juuri osannut puhua Sannille joten lähinnä ihmiset istuivat vain hiljaa ja kuuntelivat, he istuivat ensin hiljaa lumoutuneena ja kuuntelivat ja katselivat kuinka valo hohti Sannin lävitse ja sytytti heidänkin silmiinsä intohimon, kuin eräänlaisen kopiotulen. Niin he istuivat hiljaa ja kuuntelivat kunnes lumous raukesi, ja sitten heidän silmänsä sammuivat ja muuttuivat jälleen koviksi, rajauskynä piirsi tyttöjen silmiin oikeaoppiset viivat ja poikien omissa välkähti jälleen sarkastinen pilke. Sannin läpi hohtava valo ei ollut lähtöisin heidän lähistöltään eikä sosiaalisesti taitavilla mennyt kauaa tunnistaa linnunratansa ulkopuolelta tulevat värähtelyt. Toisten kohdalla sen näki ensisilmäykseltä: urheilulukioon erehtyneet tahravaatteiset luuserit, kirjastojen laitoja koluavat nörtit, Sannin kohdalla siihen meni hieman kauemmin. Sanni ei ulkoapäin poikennut meistä mitenkään. Hän olisi voinut kuulua meihin. Hän ei vain kuulunut.
Herätän yhdelle käytävän mustista nahkasohvista nukahtaneen Sannin, hän katsoo minua silmät auki mutta unen verhon takaa, huulikiillon hileitä poskeen liimautuneina kuin tähtiä, naavahiuksien väriä tummentanutta päiväunihikeä ohimossa.
”Haetaanko kahvit?”
”Ne maksaa vitusti.”
”Niin.”
”Haetaan.”
Sanni lensi alas portaita, harppasi kolme askelta samalla ja nauroi, valon keskipisteessä. Seuraavana päivänä kahvikupissa on yhä jäljellä tummaa paahtoa mutta Sannia ei enää ole. Pihalla sataa viskoen räntää, pysähtynyt talvipäivä. Väärinpäin kääntynyt taivas. Se on niin pimeä että on kuin valo juoksisi siitä poispäin. Koulun viereisen sillan alta ajavien autojen värit haalistuvat mustavalkomaalauksiin, peltikyljet kolhiutuvat rumiksi kuin ihmiskylkiluut, joiden päältä on laihdutettu pois kaikki liha. Sinä päivänä Sanni lähtee, vai lähteekö, vai lennähtääkö alas portaita kuin kaikkina niinä päivinä jolloin hän vielä oli täällä, niin keveänä, niin valoisena. Hänen lähellään me kaikki sytyimme tuleen, minä sytyin tuleen, minä olin Hughes vaikken tiedäkään, että millä tavoin. Ehkä minä vuosien päästä julkaisen hänelle kirjoitetun kirjekokoelman ja kuolen syöpään, tai ehkä minä kylven valossa jonka lähde katoaa mutta joka ei itsessään lähde enää koskaan pois, sillä seuraavana päivänä on jälleen kirkasta.
