Nimi: Se, mikä jäi sanomatta
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Genre: Hurt/comfort, lempeää angstia ja romantiikkaa, kummitushaasteteksti
Paritus: James/Sirius
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä Potter-maailmaa, ja huvikseni kirjoittelen ilman rahallista korvausta.
Tiivistelmä: Eräänä erityisen toivottomana hetkenä Sirius esittää kaksi toivetta. James kuulee ne.
A/N: Olin kaavaillut tätä kummitushaasteeseen joskus aikaa sitten, mutten ollut saanut aikaiseksi. Eilen illalla idea palasi mieleen, ja kirjoitin sen yhdeltä istumalta. Lopputulos on tässä. Nämä ovat niitä aiheita, jotka minua eniten vaivaavat Potterin canonissa, ja eräänlainen fix-it kai tämäkin tavallaan on.
Älä sääli kuolleita, Harry. Sääli eläviä ja ennen kaikkea niitä, jotka elävät ilman rakkautta.
- Albus Dumbledore
Se, mikä jäi sanomatta
27.3.1996
Reguluksen vanhassa huoneessa oli ikivanha, tummaksi lakattu peilipöytä. Sitä peitti paksu kerros pölyä ja hämähäkinseittejä, kuten kaikkea muutakin siinä huoneessa. Sirius istuutui raskaasti tuoliin, puhdisti pahimmat sotkut peilistä paitansa hihaan ja avasi viskipullon korkin. Hän ei viitsinyt hakea itselleen lasia, hänhän oli yksin, joten miksi vaivautua noudattamaan sivistyneitä tapoja? Varsinkin, kun jo lähtökohtaisesti tiesi, ettei ollut sivistynyttä nauttia tuliviskiä arkipäivänä ennen puoltapäivää.
Ei sillä, että viikonpäivillä, päivämäärillä ja kellonajoilla olisi ollut Siriukselle mitään merkitystä, sillä hänhän oli yksin, aina yksin, aina vankina tässä kirotussa talossa, jota hän oli kasvanut vihaamaan sydämensä pohjasta. Mutta juuri tänään hän tiesi silti, mikä päivä oli. Hän oli ympyröinyt sen seinällä olevasta kalenterista jo kauan sitten, ja se oli yksi niistä harvoista päivämääristä, joilla oli hänelle vielä jotain väliä.
Tänään oli perjantai 27. maaliskuuta vuonna 1996.
Jamesin syntymäpäivä.
James olisi täyttänyt tänään kolmekymmentäkuusi.
Se tarkoitti, että Sirius oli jo kolmenkymmenenkuuden, vaikka sitä olikin mahdoton uskoa todeksi.
Viimeksi, kun hän oli nähnyt Jamesin, he olivat olleet kahdenkymmenenyhden, ja jokin osa hänestä tunsi, ettei hän ollut vanhentunut siitä päivästä lainkaan.
Mutta peilikuva kertoi muuta kieltä, ja niin teki hänen liian raskas mielensäkin, joista molemmat olisivat yhtä hyvin voineet kuulua paljon vanhemmallekin ihmiselle.
Hän katsoi peiliin ja vihasi näkemäänsä. Hän vihasi sitä, mikä hän oli ollut, mikä hänestä oli tullut, ja mitä hän oli saanut aikaan. Hän vihasi sitä, että aina Jamesia ajatellessaan hän muisti vain sen viimeisen hetken. Juuri sen, jota hän ei halunnut muistaa, mutta jota ei voinut olla muistamattakaan. Sitä hän oli ajatellut jo kaksitoista vuotta yhtä soittoa istuessaan kivisessä sellissä ilman mitään muuta tekemistä kuin sen kertaamista mielessään, miten hän kerran oli katsonut Jamesin tyhjiin, elottomiin silmiin.
Siitä kaikesta hän sai tietenkin syyttää vain itseään.
Hän kaatoi lisää tuliviskiä kurkkuunsa, kohtasi peilikuvansa synkän aavemaisen katseen vielä kerran, ja painoi sitten pään käsiensä varaan.
”Vittu, minä en tunne tuota tyyppiä, enkä halua nähdä häntä joka kerta, kun katson peiliin”, hän ärähti raskaasti huokaisten. ”Enkä halua enää muistaa Jamesia sellaisena, kuin sinä viimeisenä iltana. Haluan muistaa kaikki ne hyvät hetket, ja vain ne. Voisiko joku tuoda hänet minulle takaisin, juuri sellaisena kuin hän oli? Silloin ehkä tässä kaikessa paskassa olisi vielä jotain järkeä.”
”Antura”, joku sanoi silloin.
Sirius ei vaivautunut nostamaan päätään. Hän oli kuullut Jamesin äänen päässään niin monesti, ettei siinä ollut hänelle enää mitään uutta.
”Hei, Antura”, ääni sanoi uudelleen. ”Herätys.”
Silloin Sirius katsoi. Hänen oli pakko katsoa, vaikka hän tiesikin kaiken olevan vain sekavan, humalaisen mielen tuottamaa harhaa.
Kun hän katsoi peiliin, häntä katsoivat takaisin Jamesin nuoret, terveet, hymyilevät kasvot. Hyvin elävinä, juuri sellaisina, kuin hän ne muisti. Jokin lämmin kulki hänen lävitseen, ja hänen kokoon puristunut sydämensä tunsi ensimmäistä kertaa vuosiin jotain, vaikka oikeastaan hänen olisi pitänyt olla järkyttynyt siitä, että hän oli nyt viimein mennyt virallisesti sekaisin päästään.
”Terve, Sarvis”, hän sanoi peitellen liikutusta äänessään.
”Miten menee?” James kysyi, eikä enää virnistänyt ihan niin leveästi.
”No, miltä näyttää?” Sirius naurahti.
”Siltä, että on varmaan mennyt joskus paremminkin”, James totesi leppoisasti, vain hieman surumielisesti.
”Niinkin voi kai sanoa”, Sirius vastasi, ja katsoi Jamesin kuvajaista kunnolla. James katsoi takaisin, ja Siriukselle tuli vastustamaton halu halata häntä, vaikka hän tiesikin sen mahdottomaksi. Sitähän löisi vain otsansa peilin pintaan sellaista yrittäessään.
”Sinä et ole oikea”, hän jatkoi.
”Tulkintakysymys.”
Jamesin katseessa oli jotain ilkikurista, niin kuin siinä oli ollut melkein aina silloinkin, kun hän vielä eli. Sirius nielaisi.
”Miksi minä sitten näen sinut?” hän kysyi.
”Minä kuulin sinun toiveesi”, James vastasi. ”Molemmat niistä.”
Sirius ei hetkeen sanonut mitään, katseli vain Jamesia. Mitä toiveita hän oli muka esittänyt? Hän oli vain ollut väsynyt katselemaan omaa naamaansa peilistä, ja hän oli toivonut voivansa taas muistaa Jamesin sellaisena, kuin…
…aivan niin, siinä se. Siriuksen oli pakko nauraa ääneen. Vain James olisi voinut saada päähänsä tehdä jotain tällaista vielä haudan takaakin. Siriuksen olo oli yhtäkkiä parempi kuin vuosikausiin.
”Sinä siis kuljeskelet ympäriinsä täällä elävien maailmassa, ja kuuntelet typeriä juttuja, joita minulle tulee mieleen sanoa?” Sirius kysyi huvittuneena.
”Naulan kantaan, Antura.”
”Teetkö niin useinkin?” Sirius kysyi, ja hänen hymynsä hyytyi hieman. ”Stalkkaat minua, kun en tiedä sitä?”
”Aika usein”, James myönsi, eikä hänkään juuri silloin hymyillyt. ”Koko ajan, oikeastaan.”
Sirius jähmettyi tuijottamaan Jamesia. James oli ollut poissa viisitoista vuotta, viisitoista vuotta Sirius oli kuvitellut eläneensä ilman Jamesia, mutta nyt hän oli tuossa ja väitti, ettei koskaan oikeastaan lähtenytkään?
”Miten?” Sirius kysyi ääni vapisten. ”Sinä et ole kummitus, ethän?”
James pudisti hitaasti päätään.
”En kai.”
”Mikä sinä sitten olet? Etkö sinä olekaan siirtynyt eteenpäin jo joskus kauan sitten?”
James pudisti taas päätään.
”Kai minä olen jonkinlaisessa välitilassa.”
”Välitilassa? Miksi?”
”En kai oikein koskaan osannut jatkaa eteenpäin ilman sinua. Joten… minä jäin sinua odottamaan, tänne jonnekin. Lisäksi minulla oli tiettyjä selvittämättömiä asioita, ja on edelleen.”
Sirius jäi tuijottamaan Jamesin kuvaa järkyttyneenä mutta lumoutuneena. Vaikka tämä luultavasti tarkoittikin, että hän oli ihan todella sekaisin, vielä paljon pahemmin kuin oli uskaltanut edes kuvitella, hän oli silti onnellisempi kuin hyvin, hyvin pitkään aikaan.
”Jos hulluus on tällaista, minä en ikinä halua palata takaisin normaalien kirjoihin”, hän henkäisi, ja tajusi vasta liian myöhään sanoneensa sen ääneen.
James nauroi.
”Rakas Antura, sitä pelkoa ei ole, sillä et sinä ole normaalia päivää ikinä nähnytkään. Hullu sinä olet ja hulluna pysyt, niin se on aina ollut. Tajusin sen heti ensi hetkestä alkaen, kun näin sinut Tylypahkan junassa. Niin kuin… tajusin aika paljon muutakin, joka olisi vain pitänyt uskaltaa myöntää ääneen.”
Siriuskin nauroi Jamesin sanoille, mutta sitten he molemmat vakavoituivat. Sirius ei uskaltanut kunnolla hengittää, kun hän katsoi Jamesin silmiin, jotka olivat yhtäkkiä täynnä syvempää, vakavampaa tunnetta, kuin Sirius oli niissä milloinkaan nähnyt.
”Se sinun selvittämätön asiasi…” Sirius aloitti hiljaa kuiskaten. ”Onko se jotain, mitä sinulta jäi sanomatta minulle?”
Hänen sydämensä löi liian lujaa, ja hän uskoi tietävänsä, että jos Jamesin sydän olisi vielä voinut lyödä, se olisi tehnyt samoin. James nyökkäsi.
”Sano se nyt”, Sirius kuiskasi, ja katsoi Jamesia kiinteästi silmiin. ”Ei ole vielä liian myöhäistä.”
Sirius ei tiennyt, oliko se totta, mutta hänestä tuntui hyvältä sanoa niin.
”Minä valehtelin itselleni”, James sanoi. ”Se olit aina sinä, peruuttamattomasti ja itsestään selvästi sinä, aina ensi hetkestä asti. Lily ymmärsi sen, ja minä uskon, että sinäkin ymmärsit sen. Mutta minä olin surkimus, ja pelkäsin tunnustaa sitä, minkä tiesin väistämättömäksi. Minä tein paljon virheitä, mutta kun me tapaamme taas, minä toivon voivani vielä ottaa ne takaisin. Minä rakastin sinua, alusta asti vain sinua, eikä se ole koskaan ohi.”
”James, minäkin -” Sirius aloitti, mutta James vaiensi hänet kohottamalla kätensä.
”Tiedän, Antura. Minä tiedän. Sinä olit meistä kahdesta rohkeampi, se, joka uskalsi olla itselleen rehellinen. Anteeksi, että jouduit kärsimään sen vuoksi niin paljon. Mutta niin kuin sanoit, vielä ei ole liian myöhäistä, sillä me tapaamme vielä.”
”Mutta…” Sirius aloitti, ja nielaisi inhottavan palan kurkussaan. ”Mutta… entä Lily?”
”Kunnes kuolema meidät erottaa”, James totesi ja naurahti, muttei kovin iloisesti. ”Edes avioliittovalassa ei puhuta mitään tuonpuoleisesta. Ja mitä Lilyyn tulee… hän tiesi, kaiken aikaa. Me puhuimme siitä. Sinusta, minusta ja… siitä, että kun sota olisi ohi, meidän pitäisi miettiä asioita uudelleen. Me puhuimme siitä sinäkin iltana, kun Voldemort tuli. Minä olisin… jos kaikki ei olisi mennyt niin kuin meni, olisin kertonut sen sinulle, kunhan olisin saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta.”
James painoi kätensä peilin pintaa vasten, ja kun Sirius teki samoin, hän saattoi melkein aistia Jamesin käden lämmön omaansa vasten.
”Mutta sitten kaikki olikin ohi”, Sirius sanoi tajuamatta edes itse, että hän itki, vaikkei ollut kuvitellut enää osaavansa tehdä niin kaikkien niiden vuosien jälkeen.
”Niin. Olen pahoillani, että sinun täytyi nähdä minut niin. En olisi halunnut sen menevän niin.”
”En minäkään”, Sirius mutisi, ja painoi otsansa vasten Jamesin otsaa. Se tuntui viileältä, mutta silti oikealta. ”Mutta ei se ollut sinun vikasi, vaan –”
”Älä”, James sanoi. ”Älä ajattele sitä enää. Sinun pitää päästää siitä irti. Ei se ollut sinun vikasi, ei oikeasti. Sinä teit parhaasi, eikä enempää voi vaatia. Sinä rakastit minua aina, etkö vain?”
Sirius nyökkäsi.
”Rakastan edelleen”, hän sanoi tuskin kuuluvasti. ”Ei tämä surkea sydän enää paljoon pysty, mutta sen se silti osaa.”
”Sulje silmät”, James sanoi.
Kun Sirius teki niin, hän tunsi lämpimän käden koskettavan kasvojaan ja silittävän hänen hiuksiaan. Hän tunsi sormien nostavan hellästi hänen leukaansa, ja kun hän kohotti kasvojaan, avaamatta vieläkään silmiään, hän tunsi lämpimät huulet omiaan vasten. Kosketus oli vain nopea ja kevyt, ohikiitävä hetki, kuin perhosen siipien hipaisu, mutta silti se oli paras tunne, jonka Sirius oli koskaan kokenut.
Hän painoi sormensa tiukemmin peilin pintaa vasten, ja hitaasti, hyvin hitaasti hän tunsi sormiensa uppoavan sen lävitse, kunnes hänen sormensa limittyivät Jamesin sormien kanssa. James puristi hänen kättään, ja hän puristi takaisin. Hän varoi visusti avaamasta silmiään, sillä jokin kertoi hänelle, että jos niin tekisi, kaikki tämä katoaisi.
”Minä haluan sinun luoksesi”, hän huokaisi. ”Nyt heti.”
”Pian”, James sanoi pehmeästi. ”Pian on aika, mutta ei vielä. Ja siihen asti… minä olen sinun kanssasi koko ajan. Sillä ilman sinua ei ole minuakaan, ja sen minä olen viimein tajunnut, vaikka siinä menikin hävettävän pitkään. Anna anteeksi, Sirius.”
Sirius ei sanonut mitään. Jos olisi sanonut, hän olisi purskahtanut kunnon itkuun, aikuinen mies. Niinpä hän vain nojasi otsaansa Jamesin otsaa vasten ja ajatteli, että nyt hän oli vapaa. Vapaa syyllisyydestä, vapaa vastausta vaille jääneistä kysymyksistä, vapaa yksipuolisesta rakkaudesta. Vapaa muistamaan Jamesin sellaisena, kuin tämä eläessään oli.
”Ai niin”, James sanoi, ja hänen äänessään oli aavistus naurua. ”Veljesi lähettää terveisiä.”
”Regulus?”
”Niin, valopää. Vai onko sinulla kenties muitakin veljiä, joista en ole tiennyt?”
”Syö pääsi”, Sirius mutisi, ja nauroi hieman tukahtuneesti.
”Regulus pyysi sanomaan, että kun kerran vietät aikaa hänen huoneessaan, voisit samalla ottaa pois hänen seiniltään ne Voldemortin kuvat ja haastattelut. Häntä on kuulemma aina vaivannut, että ne jäivät häneltä ottamatta pois silloin, kun hän lähti. Ei halua jälkipolvien muistavan häntä sellaisena, tai niin hän sanoo.”
”Mitä?” Sirius huudahti.
Hänen oli pakko avata silmät, ja kun hän teki niin, hän tajusi helpottuneena, että katsoi edelleen Jamesin silmiin. Hänen kätensä oli edelleen peilin pintaa vasten, Jamesin kämmentä vasten painautuneena, mutta nyt hänen sormensa lepäsivät jälleen ihan tavallisesti lasia vasten.
”Niin… kunhan pääset tänne asti, Reguluksella taitaa olla jotain kerrottavaa. Kaikki ei ollut ihan sitä, miltä näytti, ei ainakaan loppuun asti. Mutta sen hän saa kertoa itse.”
”Ei ole totta”, Sirius huudahti epäuskoisena.
Nytkö James oletti hänen tuosta noin vain uskovan, ettei Regulus muka ollutkaan uskollinen pimeyden aatteille? Siriuksen valtasi inhottava tunne, että James valehteli hänelle. Hän ei halunnut Jamesin valehtelevan, vaikka tämä olisikin tehnyt sen vain siksi, että hänelle olisi tullut parempi olo.
”On se”, James totesi, eikä edelleenkään rikkonut katsekontaktia. Sirius tiesi, ettei James oikeasti ollut koskaan mikään hyvä valehtelija, eikä ikinä pystynyt katsomaan silmiin valehdellessaan. ”Mutta jos et minua usko, niin voin kertoa sinulle yhden jutun, joka saattaa auttaa siinä.”
”Ai, minkä jutun muka?” Sirius tuhahti, mutta hyvin hellästi.
”Kun sinä kävit tuossa joku aika sitten veljesi haudalla, sinä esitit hänelle muuan kysymyksen. Regulus oikeastaan pyysi minua kertomaan sinulle siihen vastauksen. Joka päivä. Se on veljesi vastaus siihen sinun kysymykseesi, mikä ikinä se olikin.”
Sirius vaikeni, tuijotti Jamesia, ja yhtäkkiä hänen oli pakko nyyhkäistä ääneen, surkeasti kuin pikkulapsi. Ei hän voinut itselleen mitään, sillä nyt hänkin muisti. James ei näyttänyt olevan järkyttynyt, vaan hän katseli Siriusta kauniisti.
”Mitähän sinä mahdoit häneltä kysyä?” hän kysyi rauhallisesti Siriukselta, jonka hartiat olivat alkaneet täristä hallitsemattomasti.
”Minä kysyin…” hän aloitti, vaikka hänen äänensä tuskin suostui enää tottelemaan. ”Minä kysyin, kaduttiko häntä ikinä, ettei hän lähtenyt minun mukaani silloin, kun minä pyysin.”
James vain nyökkäsi, ja hymyili Siriuksen sanoille. Sirius istui siinä, itki kunnes ei enää jaksanut, ja kaiken aikaa Jamesin silmät lepäsivät hänessä lempeinä ja rauhoittavina.
”Näenhän minä hänetkin vielä?” Sirius kysyi, kun sai viimein itsensä rauhoittumaan riittävästi, että sanat taas tottelivat.
”Näet kyllä”, James vastasi. ”Pian, sitten kun on sen aika. Mutta ihan samoin kuin minä, ei hänkään kai pystynyt ihan kunnolla jättämään sinua. Eivät ne, jotka ovat joskus rakastaneet meitä, koskaan jätä meitä ihan kokonaan.”
Silloin Siriuksen täytti kummallinen rauha ja varmuus siitä, että ehkei tässä sittenkään ollut kyse siitä, että hän oli hullu. Tai ei ainakaan pelkästään siitä. Hitaasti hän nousi seisomaan, suoristi ryhtinsä ja kohtasi Jamesin katseen vielä kerran.
”Sano Regulukselle, että minä teen sen, mitä hän minulta pyysi. Teen sen nyt saman tien, jos sopii?”
”Se sopii paremmin kuin hyvin”, James vastasi hymyillen tyytyväisesti. ”Me tapaamme vielä, Antura. Sitä odotellessa… minä haluan, että kun katsot peiliin, sinä et enää vihaa sitä ihmistä, joka sinua katsoo sieltä takaisin. Onnistuuko tämä?”
”Yritetään”, Sirius virnisti.
”Hyvä. Kyllä sinä pystyt siihen. Nyt minun pitää kai mennä tältä erää, mutta siihen asti, kunnes taas tavataan… Ilkityö onnistui.”
Sirius katseli, kun Jamesin hymyilevä kuvajainen alkoi hitaasti haalistua, kunnes katosi kokonaan, ja hän näki taas itsensä. Hänen sydäntään puristi, mutta hän tiesi, ettei se ollut vaarallista kipua. Se kertoi vain, että hänen sydämensä edelleen osasi sen, mihin se oli alun perin tarkoitettu.
Hitaasti hän käveli seinän vierelle ja ryhtyi töihin, kunnes jokainen todiste Voldemortista oli revitty alas Reguluksen seiniltä. Sirius kokosi ne käsiinsä, hän polttaisi niistä jokaisen olohuoneen takassa. Vain Reguluksen vanhat huispauskuvat saivat jäädä, ja hetken aikaa Sirius katseli niitä hymyillen.
Kevyemmin jaloin kuin pitkiin aikoihin hän käveli alakertaan. Tuliviskipullo jäi yksinään peilin ääreen, sillä juuri nyt hän kaipasi ennemmin kahvia.
