Tyylilaji: Viatonta high school -draamaa velhojen ja noitain tapaan pienellä seikkailullisella twistillä.
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: OC - Dudley Dursleyn tytär, Scorpius Malfoy, James Potter + kaarti muita hahmoja
Yhteenveto: Devyn Dursley on kuin kuka tahansa ailahtelevan itsetunnon, uuvuttavien kotiläksyjen, saavuttamattoman ihastuksen ja ärsyttävien sukulaisten kanssa painiskeleva 16-vuotias noita. Sitten kuvaan astuu salaperäinen sijainen, jossa tuntuu olevan muutakin vikaa kuin epäreilun hyvä geeniperimä. Paljastuuko luokan kaapeista jotakin luurankoja pahempaa?
A/N: Kävin läpi keskeneräisiä tekstejä ja löysin tämän. Kun aloitin tämän kirjoittamisen nelisen vuotta sitten (herranjestas...), ei Finissä tainnut olla yhtään Dudleyn jälkikasvu -aiheesta ponnistavaa ficciä. Nyt niitä varmaan jo on, mutta nevermind! Tää lähti aikoinaan liikkeelle halusta kirjoittaa jotakin hauskaa ja huoletonta sekä hyödyntää enemmän Rowlingin luomaa ihanaa miljöötä, mikä on yleensä mun ficeissä jäänyt aika vahvasti kaiken tunnepaskan varjoon. :--D Halusin myös säilyttää sen ensimmäisten Potter-kirjojen keveän, herttaisen ja viattoman tunnelman eli tekstissä esiintyy hyvin utopistinen näkemys 16-vuotiaista. Tilastojen valossa multa on hyvin itsetuhoista lähteä julkaisemaan yhtään mitään keskeneräistä, mutta yritän ihan oikeasti kirjoittaa tämän loppuun!
Muodonmuutoksia ja mustia sukkia
Prologi
Devyn oli hyvin epätavallinen lapsi ollakseen Dursley. Hän ei ollut löysälihainen eikä vankkarakenteinen vaan suorastaan hintelä, ja hänen ruumiinsa tuntui olevan täynnä kulmia, jotka hän tämän tästä iski johonkin. Hän ei muistuttanut gorillaa, niin kuin isänsä, eikä sikaa, niin kuin isoisänsä. Hän pärjäsi koulussa erinomaisesti eikä koskaan hutkinut ketään kepillä. Siniset silmät ja pellavanvaalea hiuskuontalo hänellä kyllä oli, mutta siihen yhdennäköisyys isä Dursleyn kanssa sitten rajoittuikin.
Näistä epätavallisista ominaisuuksista oli kiittäminen Joyce Dursleytä, omaa sukua Vaughn, hyväntahtoista mutta hieman rauhatonta lastentarhanopettajaa. Devyn oli juuri täyttänyt kymmenen vuotta, kun Joyce oli pakannut tavaransa, jättänyt miehensä ja kaksi lastaan ja lähtenyt Aasiaan etsimään itseään. Matkalla Joyce oli löytänyt Fabianon, italialaisen freelance-toimittajan, eikä hänestä ollut sittemmin Dursleyn perheessä paljon puhuttu. Välillä Devyn tuskin muisti, että hänellä äitiä olikaan, vaikka monet asiat olisivat kieltämättä sujuneet vaivattomammin, jos sellainen olisi ollut. Otetaan nyt esimerkiksi Duncan, Devynin kahdeksan vuotta nuorempi pikkuveli. Jos heillä olisi ollut äiti, ei naapurin punatukkaisen Emilyn olisi koskaan tarvinnut tulla vahtimaan häntä ja Duncania. Devyn ei oikein pitänyt Emilystä. Tämä katseli päätään pudistellen ja naureskellen hänen Barbie-kokoelmaansa, mutta kun Devyn sitten pyysi tätä leikkimään kanssaan, tyttö vei aina hänen lempinukkensa – sen, jonka hiukset yllettyivät nilkkoihin asti ja jolla oli irrotettava merenneidonpyrstö. Devynin mielestä sellainen ei ollut oikein sopivaa käytöstä 13-vuotiaalle. Hän oli huomauttanut siitä myös isälleen, mutta tämä ei ollut ehtinyt vastata paperitöiltään.
Kaikkein epätavallisinta Devynissä kuitenkin oli se, että hän oli noita.
Palataanpa hetkeksi siihen pilviseen heinäkuun aamuun, joka valjetessaan toi Dursleyn perheen postilaatikkoon kirjeen Tylypahkasta. Dudley Dursley vaappui hieman liian lyhyessä aamutakissaan pihatien päähän ja rypisti kulmiaan huomatessaan, että postinjakaja oli jättänyt kirkkaanpunaisen peltilaatikon kannen auki. Hetki sitten tauonnut kaatosade oli kastellut postin läpimäräksi – yhtä kirjettä lukuunottamatta. Dudley käänsi kirjeen ympäri arvellen, että joku lähellä asuva oli tuonut sen jälkikäteen suoraan postilaatikkoon. Hänen oli otettava tukea postilaatikosta, kun hän tunnisti kuoren vahasinetin.
Dudley pysähtyi hetkeksi niille sijoilleen, hänen ajatuksensa jähmettyivät kuin kärpänen siirappiin. Heidän postilaatikkoonsa – siistiin punaiseen postilaatikkoonsa, täysin samanlaiseen kuin muutkin laatikot sillä kadulla – oli tupsahtanut kirje Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta, ja mitä se tarkoitti? Se tarkoitti, että Devyn oli päässyt Tylypahkaan, pääsisi pois kaikesta siitä arkipäiväisesta, ikävystyttävästä ja ankeasta, johon Dudleyn kaltaiset oli iäksi tuomittu. Devyn pääsisi siihen salaperäiseen taikamaailmaan, jota hänen isänsä oli vuosikaudet Harryltä kadehtinut.
Dudley Dursley ei ollut huono isä, mutta kiireinen hän kyllä oli. Kauppakoulusta valmistuttuaan hän oli aloittanut työt isänsä yrityksessä, joka valmisti poria. Vähä vähältä hän oli saanut haastavampia työtehtäviä ja enemmän vastuuta, ja lopulta hän oli noussut yrityksen johtajaksi Vernon Dursleyn vetäydyttyä eläkkeelle. Valitettavasti hänen kiireisimmät työvuotensa olivat lohkaisseet suuren palan Devynin ja Duncanin lapsuudesta. Kaikesta huolimatta hän oli kuitenkin onnistunut kasvattamaan tyttärestään noidan, ja kaiken ihmetyksen ja pelon rinnalla hän tunsi myös hitusen ylpeyttä.
"Devyn! Tulehan tänne!" Dudley huusi kompastellessaan eteiseen. Hetken kuluttua Devyn ilmestyi keittiön ovelle suupielet mansikkahillossa ja miettien, mistä ilmeisesti jo unohdetusta pahanteosta oli tällä kertaa jäänyt kiinni.
"Kipaisepas hakemassa isän puhelin. On aika käydä tervehtimässä Harry-setää."
1. Maailman surkein suojelius
Oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Tylypahkan kirje oli kolahtanut Dursleyn postilaatikkoon ja Harry Potter, jolle Dudley oli hädissään soittanut, oli kertonut Devynille kaiken, mitä jästeille näkymättömästä taikamaailmasta oli tarpeen tietää.
Oli myöhäinen syksy, ja Korpinkynsi oli juuri peitonnut Luihuisen kauden ensimmäisessä huispausottelussa. Kuudesluokkalainen Devyn istui tupatoveriensa tapaan Korpinkynnen oleskeluhuoneessa ja odotti voittoisaa joukkuetta saapuvaksi.
Devyn ei välittänyt huispauksesta. Kolmenlaisine palloineen ja lukuisine pelipaikkoineen siinä oli yksinkertaisesti liian monta liikkuvaa osaa hänen käsityskyvylleen. Hänen jo entisestään vähäinen kiinnostuksensa lajia kohtaan oli kokenut keväällä romahduksen, kun Christopher Diggle – Korpinkynnen entinen jahtaaja, joka Devynin mielestä oli suorastaan järisyttävän komea – oli valmistunut. Hän piti paljon enemmän jalkapallosta. Siinä pelaajat tuntuivat lähinnä hölkkäävän ympäri kenttää, ja hyvällä tuurilla kuvaaja saattoi unohtua seuraamaan pitkäksikin aikaa jonkun erityisen hauskannäköisen pelaajan liikkeitä.
Näiden tietojen valossa oli siis täysin ymmärrettävää, ettei Devyn ollut voitosta yhtä innoissaan kuin ystävänsä. Aurinko paistoi ensimmäistä kertaa moneen viikkoon, ja hän olisi paljon mieluummin istunut ulkona ja nauttinut syksyn viimeisistä sateettomista päivistä kuin kyhjöttänyt tunkkaisessa oleskeluhuoneessa. Kaiken lisäksi hän oli kyllästynyt kuuntelemaan hihittäviä ensiluokkalaisia, jotka näyttivät siltä, että olisivat minä hetkenä hyvänsä voineet pyörtyä jännityksestä.
"Mihin sinä menet?" Cassidy Jordan, yksi Devynin parhaista ystävistä, kysyi, kun vaalea tyttö keräsi luisevat raajansa ja nousi pystyyn. Hänen ei ollut tarpeen keksiä tekosyitä, sillä Cassidy unohti hänen olemassaolonsa samalla sekunnilla, kun siniseen ja pronssiin puettu joukkue astui riemuiten sisään.
Devyn livahti portaikkoon. Suunnistaessaan kohti eteisaulaa hän törmäsi vain muutamaan nyrpeään luihuiseen sekä Voroon, joka ei ilmeisesti lähtenyt Tylypahkasta kulumallakaan siitä huolimatta, että joutui tukeutumaan keppiin pahankurisia oppilaita jahdatessaan. Vahtimestari loi häneen epäilevän katseen mutta jatkoi kuitenkin matkaansa perässään musta, langanlaiha kissa, jonka lähes karvaton häntä viisti maata.
Devyn räpytteli silmiään astuessaan kirpeään ulkoilmaan. Aurinko paistoi korkealta ja hyvin kirkkaasti, aivan kuin siitä silkasta ilosta, että taivas oli kerrankin pilvetön. Devyn hypähteli portaat alas välittämättä kummastuneista katseista, joita joukko kolmasluokkalaisia puuskupuheja hänen suuntaansa sinkosi.
Nyt, kun oli viimein päässyt ulos ja auringonpaisteeseen, tyttö ei oikein tiennyt, mitä siellä tekisi. Kaikki olivat voitonjuhlissa Korpinkynnen tornissa. Devyn näki muutaman kuudesluokkalaisen puuskupuhin ja pikkuserkkunsa Jamesin, mutta ei ketään sellaista, jonka seuraa hän olisi kaivannut.
Päämäärätön kuljeskelu vei hänet lopulta syysauringossa öljyisenä kimmeltävän järven rantaan. Devyn istahti sammaleen peittämälle kivelle ja risti jalkansa. Pyöriteltyään hetken mietteliäänä taikasauvaansa hän päätti käyttää hiljaisen hetken hyväkseen ja harjoitella.
"Odotum Suojelius", hän mutisi ja katsoi, kuinka hopeainen taikapuro purkautui hänen taikasauvansa kärjestä ja otti pienen, tuuheahäntäisen oravan muodon.
Kaksi viikkoa sitten hän oli loihtinut suojeliuksen ensimmäisenä vuosikurssillaan. Cassidy oli väittänyt, että menestyksekkään loitsun takana oli Devynin epätavallisen huoleton luonne. Tyttö itse uskoi vakaasti, että hänen suojeliuksensa vain oli niin typerä ja yksinkertainen, ettei sen loitsimiseen vaadittu erityisempää lahjakkuutta. Samaa mieltä tuntui olevan myös Gunhilde Kärpänkoisio, joka opetti suojautumista pimeyden voimilta.
"Miten tuollainen jyrsijä muka voi puolustaa sinua pimeyden voimilta, kun ei siitä ole vastukseksi Voron kissallekaan?" kysyi huvittunut, hieman narahtava ääni Devynin takana. Devyn vilkaisi olkansa yli ja heilautti kättään Scorpius Malfoylle, parhaalle ystävälleen. Scorpius pelasi Luihuisen joukkueen pitäjänä, ja tällä oli edelleen kurainen huispauskaapu yllään.
"Jos pyydät oikein nätisti, voin opettaa sen kiipeämään maalisalkoon ja nappaamaan kaadot puolestasi", Devyn ehdotti ja siirtyi kivellä niin, että Scorpius mahtui hänen viereensä. Poika irvisti vastaukseksi. Hänen keskittymiskykynsä oli herpaantunut, kun Korpinkynnen lyöjä oli pamauttanut ryhmyn häntä päin, ja hän oli päästänyt läpi kolme maalia aivan peräjälkeen.
"Tai sitten se voi kaivaa kuopan, johon voit piiloutua, jos ankeuttaja hyökkää kimppuusi", Scorpius naljaili ja osoitti oravaa, joka tosiaan kuopsutti maata suuren puun alla.
Devyn ei vastannut, huokaisi vain raskaasti. Hänen suojeliuksensa oli yksinkertaisesti maailman hyödyttömin, surkein ja säälittävin. Hän elätteli toivoa, että kunhan hänen taitonsa kehittyisivät, orava kasvattaisi edes torahampaat, mutta kovin epätodennäköiseltä se vaikutti.
"Älähän nyt", Scorpius lohdutti ja puristi ystävänsä kättä. Juuri siksi he olivat ystäviä: kun toinen ei vastannut piikkiin, toinen tajusi välittömästi, että jokin oli hullusti.
Heidän poikkeuksellinen ystävyytensä oli alkanut, kun he olivat osuneet samaan vaunuosastoon palatessaan Tylypahkaan ensimmäiseltä joululomaltaan. Ensin alkuun he olivat karsastaneet toisiaan jo silkasta periaatteesta – Scorpius siksi, että Devyn oli jästisyntyinen, ja Devyn siksi, että Scorpius oli luihuinen. Pian he olivat kuitenkin huomanneet, että kaikista eroavaisuuksista heillä oli jotain yhteistä: kumpikin inhosi James Potteria.
"Polly Wilkesin suojelius on kuulemma kirjolohi. Sinun sentään elää kuivalla maalla", Scorpius sanoi.
Devyn virnisti kuivasti.
"Minun pitäisi siis olla tyytyväinen", hän mutisi mutta loihti kuitenkin suojeliuksensa kadoksiin. Hyvähän Scorpiuksen oli puhua. Tämä ei ollut vielä onnistunut taikomaan täydellistä suojeliusta, mutta jos yrityksistä saattoi jotakin päätellä, oli se ainakin huomattavasti isompi kuin hänen hömelö oravansa.
"Pitäisi varmaan mennä sisään", Scorpius huokaisi. Poika vilkaisi linnaa näyttäen vastahakoiselta. Ajatus myötätuntoisista luihuisista ja vahingoniloisista rohkelikoista oli kaikkea muuta kuin houkutteleva.
"Harley ihmettelee varmaan, missä viivyttelen."
"Sano hänelle terveisiä", Devyn sanoi kohteliaasti. Harley Miller ja Scorpius olivat seurustelleet kevätlukukaudesta asti, ja Devyn alkoi hiljalleen tottua ajatukseen. Harley oli kaunis kuin mikä: paksut, kiiltävänruskeat kiharat ja tuuheiden ripsien kehystämät tummat silmät olivat hurmanneet pojan toisensa jälkeen. Scorpius ihmetteli vieläkin, että tyttö oli valinnut juuri hänet. Devyn puolestaan ei ihmetellyt ollenkaan, miksi hänen paras ystävänsä oli vastannut Harleyn flirttiin niin innokkaasti – kuka tahansa olisi antanut oikean kätensä niin upeasta tyttöystävästä. Hän tunsi itsensä arkiseksi ja valjuksi Harleyn rinnalla. Devynin onneksi Harley ei yleensä viihtynyt hänen seurassaan niin pitkään, että joku olisi ehtinyt heitä vertailla.
"Enkä sano", Scorpius älähti ja rypisti kulmiaan. "Hänhän saisi kohtauksen, jos kertoisin, että olen istunut täällä sinun kanssasi sen sijaan, että olisin mennyt suoraan hänen luokseen."
"Miksi ihmeessä hän olisi mustasukkainen minusta?" Devyn naurahti viattomasti.
"Miksiköhän?" poika tokaisi. "Varmaankin siksi, että sinä kailotit liemitunnilla kovaan ääneen, miten paljon minä pidän siitä, että minun korvannipukkaani purraan."
"Ai niin", Devyn hymähti ja virnisti leveästi. "Mutta tottahan se on. Minusta Harleyn on hyvä tietää, mistä sinä pidät", hän jatkoi kiusoitellen, ja Scorpius punastui.
"Nähdään muodonmuutoksissa, Dursley", nuorukainen ärähti ja marssi matkoihinsa tönäistyään ensin Devynin rannan pöpelikköön.
***
Oppilaiden pettymykseksi kaunis sää ei kantanut viikonlopun yli. Voisi sanoa, että maanantai-aamu ei valjennut ollenkaan, sillä taivas pysytteli sitkeästi tummanpuhuvan pilvipeiton takana.
Devyn istui aamiaispöytään vastapäätä Cassidyä, joka luki keskittyneesti pienen helmipöllön hetki sitten tuomaa lehteä. Cassidyn karheita, mustia hiuksia peitti sinisen ja keltaisen kirjava turbaani, joka korosti tytön kaakaonsävyistä ihoa ja eksoottista ulkonäköä.
"Uitatko tarkoituksella Päivän Profeettaa teekupissasi?" Devyn kysyi syöttäessään rapeaa paahtoleipää Gilbertiksi nimetylle sarvipöllölleen. Lintu näytti äkäiseltä, kun oli joutunut odottamaan.
"Huomenta vaan sinullekin", Cassidy vastasi ja vilkaisi ystäväänsä lehden ylitse.
Jo 12-vuotiaana yli 170-senttiseksi venähtänyttä Devyniä ja lyhyenläntää Cassidyä oli vielä toisella luokalla nimitelty Ohukaiseksi ja Paksukaiseksi. Palatessaan kesälomalta neljännelle luokalle ennen niin pyöreästä Cassidystä oli tullut kurvikas, ja siihen kiusanteko oli päättynyt. Pojat, jotka olivat vielä muutama vuosi sitten haukkuneet pyylevää korpinkynttä, kilpailivat nyt tämän suosiosta. Cassidy oli hetken verran jopa seurustellut yhden entisen kiusaajansa, Jonas Goylen, kanssa ja aiheuttanut tällä tavalla ystävysten ensimmäisen vakavan välirikon. Devyn oli ollut huojentunut, kun Cassidy oli viimein tajunnut, että Jonas oli ihan yhtä mäntti kuin kolmannella luokalla. Viime aikoina Cassidy oli tosi alkanut haikailla Devynin hiljaisen ja vakavan pikkuserkun perään, mitä hän piti aivan yhtä käsittämättömänä.
Devyn puolestaan oli edelleen jossain määrin parhaan ystävänsä vastakohta. Naisellisten muotojen sijaan murrosikä oli jättänyt hänelle vain suhteettoman pitkät sääret ja linnunluisen olemuksen. Siinä missä Cassidy oli tumma, oli hän vaalea ja kesakkoinen. Hänen kasvonsa olivat sydämenmuotoiset ja niin pienet, että sillä joka hänet oli suunnitellut, oli varmasti ollut vaikeuksia sovittaa niihin kaikki tarpeellinen. Hänen silmänsä olivat suuret, raskasluomiset ja tummansiniset, nenä huomattavan pysty. Leukakin työntyi itsepäisesti menosuuntaan.
"Mitään uutta?" Devyn tiedusteli levittäessään paksun kerroksen aprikoosimarmeladia leivälleen. Toisella kädellään hän avasi Gilbertin tuomaa kirjettä.
"Kahlesalpa ilmoittaa lähtevänsä vielä yhdelle kaudelle, ei mitään sen kiinnostavampaa", Cassidy huokaisi ja ojensi lehden vieressään istuvalle Brent Vancelle, jonka silmiin kaikki politiikkaan viittaava sytytti kunnianhimoisen kiillon.
"Keneltä se on?" Cassidy kysyi ja osoitti teelusikallaan kirjettä, jonka Devyn oli hetki sitten taitellut auki.
"Isältä", tyttö mutisi rivejä silmäillessään. Aluksi Dudley oli säikähtänyt jok'ikisen kerran, kun postipöllö oli koputtanut heidän keittiönsä ikkunaan, mutta oli lopulta hankkinut jopa lintulaudan Gilbertiä ja tämän lajitovereita varten. Pikkuveli Duncan sen sijaan oli pöllöistä innoissaan ja kinunnut omaa lemmikkiä siitä asti, kun Gilbert oli ensimmäisen kerran tuonut rotanraadon heidän kuistilleen.
"Mitä heille kuuluu?" Cassidy jatkoi. Hän oli viettänyt kesälomalla kaksi viikkoa Devynin perheen luona ja ainoana lapsena pitänyt erityisesti hellyyttävän hiljaisesta, mietteliäästä Duncanista.
"Hyvää. Isä on voittanut lotossa tuhat puntaa", Devyn kertoi. Hän laski kirjeen pöydälle kaataakseen itselleen lisää kurpitsamehua.
"Lotossa?" Cassidy toisti kiinnostuneena. Hänen Lee-isänsä työskenteli Taikaministeriössä taikaurheiluosastolla ja Madison-äitinsä omisti nousevan kaapumerkin, eikä hän ollut tiennyt jästeistä juuri mitään ennen kuin oli tutustunut Devyniin.
"Se on sellainen rahapeli, jota jästit kaikkialla maailmassa rakastavat. Siinä arvotaan viikottain numeroita, ja jos on arvannut oikein tarpeeksi monta, voittaa rahaa", Devyn selitti.
"Olisipa velhoillakin sellainen peli", Brent Vance huokaisi väliin ja suki tummanruskeaa kiharaa tukkaansa. Hänen vanhempansa työskentelivat Saivartelijassa, joka oli profiloitunut tiedostavien velhojen ja noitien julkaisuksi. Viime vuosina levikki oli kasvanut kasvamistaan, mutta lehden talous oli edelleen varsin huonolla tolalla, ja toimittajat tekivät töitä puoli-ilmaiseksi.
"Mitä veljellesi kuuluu?" Brent kysyi.
"Ei mitään uutta", Devyn huokaisi. "Jästi edelleen."
Duncan ei ollut osoittanut merkkiäkään taikuudesta, ja Devyn epäili, ettei tämä tulisi koskaan niin tekemäänkään. Se oli Devynistä kurjaa, sillä hän olisi hyvin mielellään johdattanut veljensä taikamaailman saloihin ja opettanut tälle loitsuja.
"Kyllä se siitä. Isä kertoi, että he luulivat isosiskoani surkiksi, kunnes hän taikoi meidän kissamme vihreäksi vain pari päivää ennen kuin täytti yksitoista", Brent lohdutti. Devyn vastasi pojan hymyyn. Niin, olihan Duncanilla vielä aikaa.
Devyn tukahdutti haukotuksen ja tyhjensi teekuppinsa.
"Mitä meillä on tänään?" Cassidy kysyi ja tutkaili kuppinsa pohjaa kuin yrittäen lukea teenpuruista päivän lukujärjestyksen.
"Kaksoistunti yrttitietoa puuskupuhien kanssa", Devyn aloitti, ja Brent ja Cassidy synkistyivät. Kumpaakaan ei huvittanut laahustaa vetisen pihamaan läpi kasvihuoneille. "Sitten kaksi hyppytuntia ja kaksoistunti Tediä luihuisten kanssa", tyttö jatkoi kasvot loistaen.
Brent pyöritteli silmiään. Ted Lupin oli aloittanut muodonmuutosten opettajana viime kevätlukukaudella. Rehtori Minerva McGarmiwa, joka oli opettanut muodonmuutoksia vielä heidän vanhemmilleen, oli erottanut opettajan toisensa jälkeen, eikä yksikään kokelas tuntunut täyttävän hänen vaatimuksiaan. Ei ainakaan ennen Ted Lupinia, joka oli ollut virassa ennätyksellisen pitkään. Tedistä pitivät paitsi McGarmiwa, myös kaikki koulun naispuoliset oppilaat, ja Devyn kuului salskean nuoren miehen ylimpiin ihailijoihin.
"Lupinhan on metaformaagi, tietysti kaikki tytöt tykkäävät hänestä, kun hän voi muuttaa naamansa niin komeaksi kuin haluaa", Brent valitti, kun he nousivat lähteäkseen päivän ensimmäiselle oppitunnille.
"Mutta hänen ei tarvitse", Devyn puolusti. "Hän on syntynyt komeaksi."
"Komeista opettajista puheen ollen", Cassidy keskeytti ystävysten sananvaihdon. "Tänään on lokakuun 15. päivä, eikö vain? Se uusi PVS:än opettaja aloittaa siis huomenna."
"Olet oikeassa", Brent totesi innostuneena ja työnsi paksusankaisia silmälaseja ylemmäs terävällä nenänvarrellaan. Gunhilde Kärpänkoisio, joka opetti pimeyden voimilta suojautumista ja jästitietoa, oli jäämässä äitiyslomalle, ja oppilaat odottivat malttamattomina tämän sijaista. Kuka tahansa tosin olisi parempi kuin se pähkähullu puolivampyyri, joka oli opettanut heitä toisella luokalla, kun professori Kärpänkoision kolmas lapsi oli syntynyt. Erityisesti korpinkynnet olivat uteliaita näkemään uuden opettajan: Kärpänkoisio oli nimittäin ollut heidän tuvanjohtajansa.
"Ehkä saamme tällä kertaa puoliveelan", Brent sanoi toiveikkaasti ja väisti Devyniä, joka muksautti häntä kylkeen.
***
Scorpius saapui muodonmuutosten tunnille hieman myöhässä ja luikki paikalleen Harleyn viereen. Devyn istui ystäviensä kanssa heidän edessään, ja hän tökkäsi tyttöä selkään.
"Missä rakas Teddy-nallesi on?" hän kysyi ivallisesti katse tyhjässä opettajanpöydässä.
"Suu kiinni, Scorpius", Devyn sähähti ja hymyili sitten kohteliaasti Harleylle.
"Hei, Harley", hän tervehti tyttöä välittämättä tämän katseesta, joka kehotti häntä kaikkoontumaan mitä pikemmin ja mahdollisimman pitkälle.
"Hei, Devyn", Harley kujersi karamellinmakealla äänellä siristäen nyrpeänä silmiään. Istumajärjestys ei ollut hänelle lainkaan mieluinen, ja hänen teki mieli sylkäistä purukuminsa Devynin hiuspehkoon.
"Oliko sinulla hauska viikonloppu?" Cassidy kysyi ystävällisesti siitä huolimatta, ettei pitänyt Harleystä sen vertaa kuin Scorpiuksestakaan.
"Kamala", Harley tokaisi. "Näin kultsuani tuskin ollenkaan, kun hän vietti kaiket päivät huispauskentällä."
"Voi miten ikävää", Devyn päivitteli, vaikka olikin vähällä purskahtaa nauruun. Hän tiesi kuitenkin, että 'kultsu' olisi luultavasti muuttanut hänet vompatiksi, jos hän olisi sen tehnyt.
Devyn ja Cassidy kääntyivät eteenpäin, kun Ted Lupin asteli luokan eteen myöhästymistään pahoitellen. Ennätyksellisen moni oli valinnut muodonmuutosten S.U.P.E.R.-kurssin, ja noin kolme neljäsosaa heistä oli tyttöjä. McGarmiwa oli ilmaissut ihmetyksensä äkillisen yleisöryntäyksen johdosta mutta ei ollut lainkaan pahoillaan: sen jälkeen, kun hän oli vaihtanut opettamisen rehtorin virkaan, muodonmuutosten suosio oli ollut tasaisessa laskussa. McGarmiwa oli päätellyt tyytyväisenä, että kun aineella oli pitkästä aikaa pätevä ja asiansa osaava opettaja, oppilaatkin innostuivat. Devyn sen sijaan oli varma, että Tedin eksoottisen sinivihreiden suortuvien kehystämät, komeat kasvot ne olivat houkutelleet tyttöoppilaat kurssille.
"Tämä on viimeinen tunti, jolla käsittelemme ihmisten muodonmuutoksia", Ted aloitti ja taikoi valkoisen liidun kirjoittamaan tunnin aiheen taululle.
"Torstaina aloitamme siitä, mihin jokainen teistä on varmasti näiden vuosien aikana tähdännyt: asioiden loihtimiseen tyhjästä."
Pulpettiriveistä kuului kiihkeää supinaa. Scorpius ähkäisi: hän ei hallinnut täydellisesti vielä ihmisten muodonmuutoksiakaan. Viikko sitten heidän oli ollut määrä muuttaa parinsa kyyhkysiksi. Hän oli tyrinyt jotenkin, ja Harley oli lakannut kujertamasta vasta seuraavana aamuna. Sen jälkeen tyttö oli palauttanut Scorpiuksen suosiolla Devynin pariksi.
"Tavoitteena on, että jokainen onnistuu tämän tunnin lopuksi muuttamaan itsensä parinsa näköiseksi ja takaisin sekä muuttamaan parinsa vapaavalintaiseksi selkärankaiseksi", Ted Lupin jatkoi samalla, kun liitu kirjoitti itsekseen ohjeita taululle. "Edistyneimmät voivat kokeilla parinsa muuttamista elottomaksi esineeksi. Suosittelen aloittamaan jostakin yksinkertaisesta, esimerkiksi teepannusta."
Devyn virnisti. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi Harleyn viheltävä ja höyryä tupruttava kannunnokka nykerönenän paikalla. Harley aavisti ilmeisesti hänen ajatuksensa, sillä kääntyi kiireesti parhaan ystävänsä Ludmela Flintin puoleen.
"Kultsu", hän totesi Scorpiukselle imelästi hymyillen, "minä taidan olla tällä kertaa Ludmelan pari."
Ludmela oli tummatukkainen ja kovaääninen noita, ja useimpien mielestä luihuisista kamalin. Tytöllä oli tapana pompotella niitä, joita piti alempinaan, eli toisin sanoen melkein kaikkia koulun oppilaita. Jästisyntyistä Devyniä Ludmela inhosi eritoten ja piti tämän ja Scorpiuksen ystävyyttä häpeällisenä paitsi pojalle itselleen, myös koko Luihuisen tuvalle. Sanomattakin oli siis selvää, että kunhan Devyn vain oppisi muuttamaan ihmisen vesipuhveliksi, Ludmela olisi hänen ensimmäinen uhrinsa.
"Käydäänpä vielä läpi muutamia muodonmuutosten perusperiaatteita ennen kuin aloitetaan", nuori Lupin sanoi luokalleen. "Kuka osaisi kertoa, mikä on yleisin virhe, mitä tulee ihmisten muodonmuutoksiin?"
Devyn nosti kätensä ennen kuin kukaan ehti ryöstää häneltä tilaisuutta loistaa Tedin silmissä.
"Se, ettei keskity olennaiseen", hän sanoi nopeasti, kun opettaja antoi hänelle luvan vastata.
"Aivan oikein, Devyn – se, ettei keskity olennaiseen. Tuskin olisin osannut sitä paremmin sanoa! Kymmenen pistettä Korpinkynnelle", Lupin kannusti.
"Kuulitko? Hän kutsui minua etunimellä!" Devyn kuiskasi haaveellisena. Brent pyöritteli silmiään ja Scorpius ähkäisi hänen selkänsä takana. Devyn ei heistä välittänyt vaan säteili tyytyväisyyttä. Edellisellä viikolla hän oli menettänyt tuvaltaan kaksikymmentä pistettä uskoteltuaan eräälle toisluokkalaiselle, että oli lukenut teenlehdistä tämän kuoleman.
"Kun yrittää muuttaa ihmistä joksikin muuksi, oli se sitten eläin tai esine, on keskityttävä olennaiseen, keskeisimpiin piirteisiin. Oletetaan nyt esimerkiksi, että herra Malfoy haluaisi muuttaa minut kirahviksi – mitä en sivumennen sanoen suosittele kokeilemaan luokkahuoneessa."
Scorpius, joka oli naurattanut luihuisten valtaamaa takapenkkiä imitoimalla Devynin ihastunutta reaktiota, kääntyi hätkähtäen eteenpäin.
"Mikä on kirahvin keskeisin piirre? Kaulapa tietenkin. Hänen tulisi siis keskittyä kaulaan. Entä mitä tapahtuisi, jos hän aloittaisikin vaikkapa hännästä? Hän voisi harhautua ajattelemaan jotain muuta hännällistä eläintä, esimerkiksi käärmettä, jossa ei muuta kuin häntää olekaan. Kuten saatatte arvata, käsissä on katastrofin ainekset. Taiat, erityisesti sanattomat, ovat hyvin herkkiä, ja huolimattomat ajatukset vääristävät ne helposti joksikin ihan muuksi kuin on alunperin tarkoitettu. No niin, alkakaahan töihin!"
Scorpius jupisi itsekseen, Devyn sen sijaan tarttui innostuneena sauvaansa. Cassidy oli jotenkin sattuman kaupalla onnistunut liukahtamaan Albus Potterin viereen, ja Brent oli ampaissut salamana eturiviin peläten muuten jäävänsä jonkun luihuisen pariksi.
"Me taidamme sitten olla parit, Malfoy", Devyn totesi hyväntuulisena. Paitsi että pääsisi kostamaan Scorpiukselle tämän aikaisemman piikittelyn, hän saisi tilaisuuden näyttää Lupinille, miten auliisti auttoi heikkolahjaisempia tovereitaan – tässä tapauksessa Scorpiusta. Tytön mielipuolinen virnistely herätti luihuisen epäilykset, mutta oli liian myöhäistä löytää uutta paria. Hänen ei auttanut kuin luottaa siihen, että Devynin sauvakäsi olisi tarkempi kuin hänen.
Scorpius ja Devyn asettuivat vastakkain, ja poika kohotti sauvansa.
"Keskity olennaiseen", hän toisteli itsekseen. Hän ajatteli pitkää suippoa kuonoa ja pitkulaista kieltä, ja Devyn muuttui muurahaiskarhuksi hänen edessään. Voitonriemuinen hymy valaisi nuorukaisen kasvot. Hän varmisti, että Lupin oli todistanut hänen onnistunutta loitsuaan, ennen kuin muutti tytön takaisin omaksi itsekseen.
"Mainiota, Malfoy", Lupin totesi kulkiessaan pojan ohi kohti luokan takaseinälle perääntynyttä tyttöä, joka oli loihtinut vahingossa norsunkärsän parinsa takapuoleen.
"Sinun vuorosi", Scorpius sanoi edelleen mielissään. Devyn kohotti sauvaansa ja muutti pojan laiskalla sauvannäpäytyksellä mangustiksi ja takaisin. Scorpius tuhahti itsekseen ja nyppi karkeita karvoja suustaan. Devyn vilkaisi taakseen, mutta professori Lupin selvitti edelleen huonosti paikoitetun kärsän tapausta. Yhtenä hetkenä tyttö mutristeli pettyneenä huuliaan, toisena sätki lattialla sähköankeriaana. Scorpius tukahdutti nauruntyrskähdyksen kämmenselkäänsä.
Devyniä sen sijaan ei suuremmin naurattanut. Hän kampesi itsensä pystyyn ja kääri kaapunsa hihat. Hänen otsansa painui keskittyneeseen ryppyyn, ja pian siinä, missä Scorpius oli vielä hetki sitten ollut, seisoi kolmijalkainen jakkara.
"Hienoa työtä, Devyn! Kymmenen pistettä Korpinkynnelle", ylisti Lupin, kun Devyn muutti luihuisen onnistuneesti takaisin ihmiseksi. Hän oli kokeillut loitsua viimeksi Cassidyyn, ja viettänyt iltapäivän nyppien tikkuja tämän jalkapohjasta.
Siinä vaiheessa, kun Scorpius muutti Devynin merimakkaraksi, oli muutama oppilas keskeyttänyt työnsä seuratakseen ystävysten mittelöä. Cassidy tirskui muiden mukana, kun luihuisen paikalle ilmestyi vanhanaikainen, Selestina Taigorin klassikoita pyörittävä gramofoni, mutta Brent oli huolissaan. Hänestä tuntui, että kaksikko oli enemmän tosissaan kuin heidän yleisönsä kuvitteli.
Scorpius keskittyi tuuheaan, punaruskeaan häntään, ja Devyn kutistui ja muuttui oravaksi. Eläin säksätti kiukkuisesti, ja ennen kuin kukaan ehti tulla väliin, se hyppäsi ja tarttui talttahampaillaan Scorpiuksen sormeen.
"Au au au au!" poika ulvoi kauhuissaan ja yritti ravistaa oravan irti sormestaan. Professori Lupin ryntäsi väliin.
"Kautta Merlinin!" hän ärähti ja muutti Devynin jälleen ihmiseksi. "Eihän teitä voi jättää hetkeksikään valvomatta. Sekä Korpinkynsi että Luihuinen menettävät takianne viisi pistettä", Lupin torui, mutta Scorpius oli huomaavinaan, että tämän suupieli nyki.
"Malfoyn lienee parasta mennä sairaalasiipeen. Dursley, mene hänen kanssaan ja selitä neiti Pomfreylle, mitä tapahtui. Epäilen, ettei hän muuten usko herra Malfoyta."
Devyn seurasi sormeaan pitelevää Scorpiusta käytävään.
"Tarvitsen varmaan jäykkäkouristusloitsun", poika mutisi ja loi ystäväänsä kiukkuisen katseen.
"Ei minulla ole tauteja", Devyn puolustautui. "Anna minun vilkaista sitä."
Scorpius veti kätensä korpinkynnen ulottuvilta.
"Etköhän sinä ole saanut jo tarpeeksi harmia aikaiseksi", hän kivahti.
"No, ainakin sinun on myönnettävä, ettei minun suojeliukseni ehkä sittenkään ole ihan niin hyödytön kuin kuvittelit", Devyn totesi hilpeänä. Siitä huolimatta, että tyttö oli juuri puraissut häntä sormeen, Scorpius ei voinut kuin vastata tämän leveään virnistykseen.