Nimi: Tyhjä paperinpala
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: (BBC) Sherlock
Ikäraja: S
Paritus: Johnlock <3
Yhteenveto: Sherlockilla on tylsää, joten hän vetää Johnin mukaansa älyttömään peliin, jolla on odottamattomat seuraukset
A/N: En oo ennen tästä fandomista kirjottanu, joten ois kiva tietää miten olen pärjännyt.Toivottavasti hahmot ei oo ihan täydellisen ooc. Älkää uskoko täysin mun selityksiin aivotieteistä ja muista, koska ne ei varmaankaan ole oikein
Tää sijottuu jonnekin kakkoskauteen, aikaan ennen Marya, koska Johnlock ei tunnu musta niin uskottavalta jos Mary on kuvioissa. Tästä tuli hieman dialogipainoitteinen (kuten mulla yleensä) one-shot. Osallistuu
Rakasta sivistyssanoja! -haasteeseen, sanoilla amnesia, kognitiivinen neurotietede ja absorptio.
Pullopojan tapaus oli loppujen lopuksi niin simppeli, että kukaan ei tullut aluksi edes ajatelleeksi kyseistä mahdollisuutta. ”Yksi nerokkaimmista murhista, jonka olen ratkaissut”, kuten Sherlock sanoi… John näpytteli kannettavansa näppäimistöä vauhdilla. Viimeisin tapaus oli melkein julkaisukunnossa.
”John, minulla on tylsää”, Sherlock sanoi sohvalta.
”No siinä ei ole mitään uutta”, John vastasi irrottamatta katsettaan tietokoneen ruudulta. Hänen sormensa rummuttivat näppäimistöä tasaisella vauhdilla. Avonaisesta ikkunasta puhaltava tuuli leyhytteli ruokapöydällä olevia paperikasoja, joissa oli viimeisimmän viikon aikana kerätty materiaali uusimmasta mysteerimurhasta.
Sherlock huokaisi raskaasti ja keikutteli päätään edestakaisin sohvan käsinoja niskansa alla. Käsissään hän pyöritteli sinistä stressipalloa. Pallosta pääsi ärsyttävä vinkaisu tasaisin välein. John oli aikeissa pyytää Sherlockia lopettamaan, kunnes huomasi Sherlockin jo lopettaneen äkisti. John vilkaisi tätä ja huomasi huolestuttavan tutun ilmeen Sherlockin kasvoilla.
”Ei, ei ei!” John kiirehti sanomaan, ennen kuin Sherlock ehti saada suunsa auki. ”Mitä se ikinä onkaan, ei käy.”
”Mitä?” Sherlock kysyi viattomasti. ”En sanonut vielä mitään.”
”Niin, et vielä, mutta tuo ilme ei tiedä ikinä hyvää.”
”Minä näytän aina tältä”, Sherlock puolusteli ja nousi istuma-asentoon.
”Et aina, mutta aivan liian usein. Tuon ilmeen seurauksena joko säikytät jonkun puolikuolleeksi, tuhoat ja sotket koko asunnon, tai teet reissun ruumishuoneelle ja palaat sieltä mukanasi kassillinen ihmisen jäännöksiä.” John selitti, tympääntyneenä Sherlockin omituisiin ”harrastuksiin.” ”Rouva Hudson on vieläkin järkyttynyt viimeisestä tempauksestasi, antaisit naisparalle tauon.”
”Ai se mallinukke oven yllä? Enhän minä voinut antaa poliisien vain heittää sitä kaatopaikalla, se on aivan liian hieno tuhottavaksi”, Sherlock selitti tuijotellen ulos ikkunasta. Sitten hän siirsi katseensa Johniin ja siristi silmiään. ”Ja siitä huolimatta joku meni hankkiutumaan eroon siitä. Ja mistä minä olisin voinut tietää, että Rouva Hudson oli talossa.”
”Sherlock, se mallinukke oli tahriutunut ihmisvereen! Ja Rouva Hudson oli vain kymmenen minuuttia aikaisemmin keittänyt meille teetä.”
”Teetä? Niinkö toisiaan?” Sherlock muisteli otsa kurtussa eilisiä tapahtumia. John ehti jo toivoa, että Sherlock oli unohtanut uuden ideansa, mutta Sherlock jatkoi: ”Joka tapauksessa…”
John hieroi kasvojaan ja valitti hiljaa: ”Ja nyt se taas alkaa.”
Sherlock jatkoi välittämättä Johnin eleestä: ”Muistatko Gael Morganin?”
John sulki kannettavansa ja laittoi kätensä puuskaan. Kun Sherlock oli pääsemässä vauhtiin, ei häntä voinut mikään estää. ”Enpä voi sanoa muistavani.”
”Iskikö amnesia? Miettisit nyt John”, Sherlock huokaisi turhaantuneena siitä, että ihmiset eivät muistaneet jokaista tapaamaansa ihmistä nimeltä. Paraskin puhuja, Sherlock ei itse vieläkään muistanut komisario Lestraden etunimeä vuosien tuntemisesta huolimatta. ”Elefantti huoneessa –tapauksen asiakas?”
”Ai niin, tosiaan”, John nyökytteli, vaikka ei saanut millään päähänsä Gael Morganin kasvoja. Elefantin hän kyllä muisti. Varsin hyvin. Täysikasvuista savanninorsua kerrostalohuoneistossa oli vaikea unohtaa. He eivät ikinä olleet saaneet selville miten elefantti oli päätynyt huoneeseen, ja sekös oli ärsyttänyt Sherlockia.
”Kuten muistat, Morgan on tutkija joka on erikoistunut kognitiiviseen neurotieteeseen, varsinkin aivojen parietaalilohkon hermostojen vaikutukseen ekstantaalitutkimusmenetelmien alalajissa cerebrumenersissa, jossa täydellinen absorptio ei ole tarpeellinen, kuten varmasti lääkärinä tiedät.”
”Aivan”, John sanoi ja nyökytteli, vaikka hänellä ei ollut hajuakaan mistä Sherlock puhui. Hänen tietämyksensä aivoista loppui kognitiivinen neurotiede -termin ymmärtämiseen.
”Törmäsin netissä Morganin tutkielmaan-”
”Hetkinen, käytitkö sinä minun konettani?” John kysyi muistaessaan, että hänen tietokoneessaan oli ollut tuhat ja yksi sivua auki muutama tunti sitten, hänen aloitettuaan bloginsa päivittämisen. Silloin Sherlock ei ollut ollut paikalla, joten asia oli lipunut pois Johnin mielestä.
”Tietysti käytin, omani on makuuhuoneessani”, Sherlock myönsi, kuin asia olisi itsestään selvä. Tälle se varmaan olikin.
”Ei se sinua tappaisi, jos-”
”Kyllä kyllä, mutta en ollut lopettanut”, Sherlock keskeytti korottaen ääntään, Johnin yrittäessä vielä valittaa. ”Morganin tutkielma kertoi eri aivotyypeistä, joita on hänen tutkimuksensa mukaan tuhansia, mikä ei kyllä tullut minkäänlaisena yllätyksenä, sillä polytoimisen rakennekaavan mukaan mitkään aivot eivät ole samanlaisia, eivätkä edes toimi samoilla periaatteilla, mutta asiaan…” Sherlock hengähti nopeasti lausehirviön välissä ja jatkoi sitten puhumistaan yhtä nopealla tahdilla: ”Henkilölle sopiva virikekategoria riippuu vahvasti kyseisen henkilön aivotyypistä. Kuten on yleisesti huomattavissa, ihmiset pitävät erilaisista asioista, sillä aivojen rakenne on jokaisella hieman erilainen. Pienen mietinnän jälkeen, päädyin omalla kohdallani aivojeni kuuluvan lohkoon ’humilis perfruetur’, jonka takia tylsistyn helposti, kuten olet varmasti huomannut, John.”
”Ai että olenko?” John naurahti ja viittoi Sherlockia jatkamaan.
”Morganin tutkimuksen mukaan pienikin yllytin on lääke tähän pulmaan. En täysin luota sen toimivuuteen, mutta kannattaa yrittää.”
”Eli?”
”Eli me pelaamme nyt peliä.”
”Mitä peliä? Dominoa?” John naurahti.
”Dominoa? Onko tylsempää peliä keksittykään?” Sherlock tuhahti ja viittoi Johnin luoksensa. ”Tässä pelissä valitaan satunnaisia sanoja sanoma tai aikakausilehdistä, ja leikataan ne irti. Sitten valitaan satunnainen sana, ja toteutetaan se kisatyylillä”, Sherlock selitti ja repäisi Johnin vieressä olevasta lehdestä sivun irti. Sherlock jatkoi sivun repimistä ja kunnes se oli revitty pieniin suikaleisiin.
”Tuota, mitä?” John kysyi, sillä Sherlockin selitys kuulosti jokseenkin epämääräiseltä.
”Valitse joku suikale.” Sherlock käski ja ojensi kulhoa Johnille. John otti lapun kulhosta ja katsoi Sherlockia ihmetellen. Johnia huoletti hieman, sillä yleensä Sherlockin käsitys hauskanpidosta ei ollut aivan tällainen.
”
Ja kuten arvata saattaa, auto paljastuikin olevan…” John luki lapusta. ”Ei tässä ole oikein mitään järkeä.”
”No ota toinen.”
”
Pankkiryöstö oli kolmas tässä kuussa, mutta ryöstäjät jäivät kiinni… Eikö tämä ollut se raidallisen miehen tapaus?”
”Aivan, ja nyt me teemme saman.”
”Pankkiryöstön?”
”Niin. Se olisi helppoa, käyttäen ferrumvaijeria ja asentaen energiasimulaattorin holvin oveen, tietysti ensin pitäisi ottaa pankinjohtajan sormenjälki talteen tunnistingeneraattoriin…”
Sherlock!” John keskeytti närkästyneesti, ”Me emme ryöstä pankkia!”
”Emme tietenkään. Se oli vain vitsi, vaikka puhtaasti teoreettinen suunnitelmani olisikin onnistunut täydellisesti”, Sherlock sanoi vaatimattomasti. ”Mutta meidän pitää ryöstää jotain… Katsotaanpas”, Sherlock mutisi ja nappaisi kulhosta uuden liuskan.
”
Sateenvarjoteollisuus on laskenut 0,2%. Täydellistä”
”Me varastamme sateenvarjon?”
”Ei me varastamme sateenvarjot. Molemmat nappaavat yhdet.”
”Ei, ei. Sherlock… kuule. Kyllä niitä mysteerisiä murhia tulee vielä, saat kyllä jotain parempaa tekemistä”, John sanoi ja hieroi päätään.
”Mutta kun kaikki tapaukset ovat niin tylsiä! Ei kukaan murhaa enää! Muutamia pankkiryöstöjä, näpistyksiä, pettämishuolia… Tylsää, tylsää, tylsää”, Sherlock luetteli ja nousi seisomaan. Hän tarkasteli huonetta ja rypisti otsaansa.
”Juurihan me ratkaisimme murhan toissapäivänä! Ja nyt haluat mennä lain toiselle puolelle? Kas kun et ehdota jonkun murhaamista...”
”En minä sentään typerä ole. Murhaajat jäävät aina loppujen lopuksi kiinni”, Sherlock sanoi ja kääntyi takaisin Johnin puoleen. ”Lisäksi minulle tulisi kuitenkin niin tylsää, että haluaisin selvittää tapauksen omin käsini. Se ei johtaisi mihinkään hyvään... Tule John, Mennään tähystämään sateenvarjoja.” Sherlock sanoi, nappasi takkinsa ja kieritti kaulahuivinsa kaulansa suojaksi.
”Miksi ihmeessä minä niin tekisin?” John kysyi.
”Jos voitat, käyn kaupassa viikon ajan”, Sherlock hymyili ovelta, ja katosi sitten portaikkoon. John katsoi Sherlockin menoa hetken, mutta nappasi sitten takkinsa ja painu tämän perään. Sherlock totisesti tiesi mistä naruista piti vetää, pahus vieköön.
***
John ja Sherlock kävelivät Baker Streetillä tähystäen sateenvarjoja. Se oli hieman ongelmallisempaa, sillä Lontoossa ei ollut satanut viikkoon, eikä tulisikaan satamaan. Sherlock näytti miettivän jotain kiivaasti, sillä tämän sormet hieroivat ohimoa keskittyneesti. Sherlock yritti selvästi muistella missä oli satanut viimeksi, tai jotain sinnepäin. Epäselvät lauseet purkautuivat tämän suusta vauhdilla. Sherlock heilutteli käsiään erikoisesti, mitä tämä tuppasi tekemään aina kun yritti kaivaa tarpeelliset tiedot aivojensa syöveristä. John kääntyi katselemaan ympäristöään ja yritti ajatella loogisesti. Hänen ei tehnyt erityisemmin mieli varastaa mitään, mutta Sherlock hoitamassa ostokset viikon ajan… Sehän olisi oikea loma Johnille. Minne ihmiset unohtivat sateenvarjoja? John äkkäsi vastapäätä tietä olevan pienen kuppilan ja päätti ylittää tien. Hän vilkaisi taaksensa ja näki Sherlockin mutisevan yhä itsekseen. Tämä ei edes huomannut, että hän oli ylittänyt tien.
***
”Marylebone Road, Westway, Elgin Ave… Etelänpuoleinen Themes… Hetkinen, aivan, kyllä vain! Tietysti. John, nyt minä tiedän mistä löydän sateenvarjon. Se-” Sherlock innostui, mutta vaikeni huomattuaan Johnin kädessä olevan mustan sateenvarjon. ”Mistä sinä tuon sait?”
”Otin tuolta kuppilasta”, John selitti ja osoitti vastapäistä pikkuliikettä. Ei hänen ollut tarvinnut varastanut sitä, sillä hänen oli vain täytynyt kysyä tarjoilijalta oliko joku unohtanut sateenvarjoaan tänne. Tarjoilija sanoi, että keittiön nurkissa sattui kuin sattuikin lojumaan yksi sateenvarjo. Sitten John oli palannut takaisin Sherlockin luo, ja antanut tämän mutista rauhassa. ”Ihmiset unohtavat hämmästyttävän paljon tavaraa kauppoihin ja kuppiloihin, jonka tietäisit jos vaivautuisit käymään kaupassa”, John sanoi ja hymyili Sherlockille herttaisesti. Sherlock lähti nyrpeänä tallustamaan takaisin heidän asunnolleen uuden tehtävän toivossa, Johnin seuratessa perässä.
***
Muutaman tunnin kuluttua John ja Sherlock olivat melkein tulleet pidätetyiksi terroristi-iskun suunnittelemisesta. Sherlock oli voittanut tehtävän ylivertaisilla väittelykyvyillään poliisin kanssa, joka oli myöntänyt tämän terroristi-iskusuunnitelman olevan parempi kuin Johnin. Loppujen lopuksi he molemmat olivat joutuneet käsirautoihin ja kamarille kuulusteltavaksi. Seuraavassa tehtävässä Sherlock oli aiheuttanut hämmennystä kukkapuskan syömisestä. John ei ollut suostunut edes yrittämään naurettavaa tehtävää, joten hän oli antanut Sherlockille luovutusvoiton. Sherlock säästyi siis koko puskan syömiseltä, vaikka tämä olikin ehtinyt syödä kunnioitettavan määrän kukista. Se oli saanut Johnin epäilemään ystävänsä mielenterveyttä pahemman kerran. Viimeisen tehtävän, pikajuoksu ostoskeskuksessa, oli voittanut John. Sherlock ei ollut ikinä käynyt kyseisessä ostoskeskuksessa, eikä siis tietänyt reittejä yhtä hyvin kuin John. Nyt parivaljakko laahusti väsyneinä takaisin asuntoonsa.
”Okei, olisiko seuraava jo viimeinen”, John sanoi lopen uupuneena äskeisestä pikajuoksusta. Hän lysähti sohvalle ja painoi silmänsä hetkeksi kiinni. He olivat nyt tasoissa, joten seuraava tehtävä ratkaisisi koko naurettavan kisan. Kaikkeen sitä aikuinen mies ryhtyikään. Ainakaan heillä ei ollut enää tylsää. Tai, no ei Johnilla ollut ollut alunalkaenkaan tylsää. Sherlock vastasi myöntävästi Johnin kysymykseen ja istahti hänen viereensä sohvalle, heitettyään ensin takkinsa ja huivinsa jonnekin tavaroiden sekaan.
Sherlock otti käteensä lapun. Hän pysyi hetken aikaa vaiti.
”Mitä siinä lukee?” John kysyi.
Sherlock avasi suunsa ja sanoi sitten hitaasti: ”Suudelma.”
John naurahti hieman. ”Siinäpä on… Erilainen tehtävä.” Hän vilkaisi Sherlockia pikaisesti ja oli jo ottamassa käteensä uuden lapun. Sherlockin päättäväinen katse sai Johnin kuitenkin kääntämään kasvonsa takaisin Sherlockiin ja jättämään kätensä kulhon reunalle. Sherlockin sinertävät silmät tuijottivat Johnin omia intensiivisesti ja haastavasti. Sherlock kumartui yllättäen lähemmäs Johnia, ja painoi huulensa hänen omilleen. Johnin silmät pyöristyivät, mutta hän ei vetäytynyt pois. Sherlockin silmät olivat kiinni, ja hän saattoi nähdä mustat silmäripset ja samaa sävyä olevat hiuksenkiekurat otsalla. Sherlockilla ei näyttänyt olevan mikään kiire, ja hitaasti Johnkin rentoutui ja painoi silmänsä kiinni. Sherlock työnsi hänet makaamaan sohvalle, ja kumartui hänen yllensä, irrottamatta taitavasti leikitteleviä huuliaan Johnin omilta. Välillä jopa kieli yhtyi mukaan leikkiin. John vastasi suudelmaan ensin varovasti, mutta hiljalleen rohkeammin. Ei hän ikinä ollut ajatellut Sherlockia
sillä tavalla. Lukuun ottamatta niitä muutamia kertoja, jolloin ihmiset olivat luulleet heitä pariksi. Silloin Johnille oli joskus tullut mieleen, että mitä jos he olisivatkin? Silti oli yllättävää, että suuteleminen Sherlockin kanssa tuntui niin hyvältä. Se ei ollut lainkaan kiusallista tai kömpelöä, vaan nautinnollista ja oikean tuntuista. Johnin iho nousi kananlihalle Sherlockin pitkien sormien hivellessä hänen kaulaansa ja poskiansa. John asetti varovasti omat kätensä Sherlockin niskan taakse ja tarttui toisella kädellään tämän kiharaisiin hiuksiin. Sherlockin hiukset tuntuivat pehmeiltä Johnin liu’uttaessa kättään tämän hiuksien seassa. Suudelma sen kuin venyi, sillä kumpikaan heistä näyttänyt haluavan lopettaa.
Viimein he kuitenkin irrottautuivat, sillä kaiken hyvän piti loppua aikanaan. He hengittivät raskaasti, sillä hengittäminen itsessään oli jäänyt vähälle niiden muutaman minuutin aikana. Johnin ja Sherlockin kasvot olivat yhä lähekkäin toisiaan, heidän tutkaillessa toistensa kasvonpiirteitä.
”Tuota… Vau”, John kangersi suustaan, katse yhä Sherlockin silmissä. Hän räpytti hieman silmiään, enemmänkin refleksinomaisesti kuin tarpeesta. Sherlockin kasvoille nousi voitonriemuinen hymy. Tämä vetäytyi pois Johnin päältä, mutta jäi istumaan Johnin viereen katsellen yhä häntä.
”Minä voitin”, Sherlock sanoi hymyillen leveästi.
”Hä… Mi-mitä?” John kysyi, yhä pyörällä päästään äskeisestä suuteluhetkestä.
”Voitin pelin”, Sherlock sanoi tyytyväisenä. John avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Sherlock jatkoi puhuen erittäin nopeasti. ”Et voi kieltää, ettet nauttinut siitä, sillä pulssisi nousi kymmenen prosenttia, et lipaissut huuliasi ollenkaan jälkikäteen, ihosi nousi kananlihalle, tuijotat huuliani vieläkin, kätesi hikosivat ja rypistit paitani kauluksen myttyyn. Saat muuten silittää tämän.”
”Tuota… Selvä, siis… Hetkinen… Miksi sinä suutelit minua?” John takerteli miettien miten saisi ajatuksensa ulos oikeassa muodossa.
”Koska lapussa luki niin”, Sherlock vastasi yksiselitteisesti, tutkaillen sohvapöydällä olevaa sanomalehteä.
”Minä olin ottamassa uutta lappua, sinä näit sen.”
”Niin näin, mutta uuden lapun ottaminen olisi ollut huijausta.”
”Milloin sinä olet karsastanut huijaamista?”
”Sinä vastasit siihen”, Sherlock muistutti, hieman syyttävällä äänensävyllä.
”Koska sinä aloitit sen!”
”Rauhoitu, ei se noin iso juttu ollut.”
”Suude-… Siis…” John yritti koota ajatuksiaan lauseeksi. Hän hieroi otsaansa kädellään. ”Kuka suutelee koska se
lukee lapussa? Ja vielä noin hyvi- Siis… me emme ole yläasteella.”
”Yläasteellako saa suudella jos se
lukee lapussa?” Sherlock kysyi huvittuneena matkien Johnin äänensävyä viimeisten sanojen kohdalla.
”Joo, tai siis ei se ollut se pointti… Et sinä voi noin vain suudella ketä vaan, jos sinulla ei ole mitään
sellaisia tunteita.”
”Enkö?”
”No et!” John huudahti mutta mutristi sitten suutaan rauhoittuakseen. ”Voi hyvä luoja…” hän mutisi ja nousi ylös sohvalta. ”Minä keitän teetä.”
Sherlock jäi istumaan aloilleen, katsellen Johnin menoa keittiöön. ”Sinä et olekaan kuka vaan”, Sherlock mutisi hiljaa, ja poimi käteensä tarkkailemansa sanomalehden. Lehden päältä liukui lattialle Sherlockin äsken kulhosta nostama liuska, jossa ei lukenut mitään.