Merry Christmas, darling
Fandom: Nälkäpeli
Author: Tiara
Genre: Fluffy
Pairing: Katniss/Peeta
Rating: S
Summary: Oli ensimmäinen joulu ilman Nälkäpeliä, presidentti Snowta ja Primiä... Jouluaattona muut rakastavaiset suutelivat mistelin alla tai istuivat käsikkäin takan edessä. Mutta emme me. Me olimme erilaisia, eikä tämä ollut tavallinen jouluaatto.
A/N: Jouluhaaste VII. Luvassa siis pieni jouluinen Nälkäpeli-ficci. (:
Oli ensimmäinen joulu ilman Nälkäpeliä, presidentti Snowta ja Primiä. Ilma oli hieman kirpeä ja vastasatanut lumi kimmelsi puiden oksilla. Metsä oli peittynyt lumivaippaan, jota koristi pikkuiset jäniksen jalanjäljet. Ne kiemurtelivat lumisten kivien ja puiden välistä, kunnes katosivat pienen kolon luona. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö siellä olisi ollut jäniksen pesä. Olin virittänyt pienen ansan pesän suulle.
Tiesin, ettei äiti pitänyt siitä, että vietin jouluaaton metsässä. Hän olisi halunnut, että olisin ollut kotona auttamassa häntä juhla-aterian teossa. Olihan meille nimittäin tullut vieraita jouluksi. Saatoin kuvitella Haymitchin istumassa pullon kanssa nojatuolissa ja Effien esittämässä tekopirteää. Arvostin silti sitä, että he olivat tulleet. Itse en vain pystynyt siihen. En pystynyt teeskentelemään, että kaikki olisi hyvin. Koska mikään ei ollut niin kuin ennen.
Vyöhyke 12 oli rakennettu uudestaan. Torilla komeili suuri joulukuusi, jota koristivat useat värikkäät joulupallot ja valot. Sen latvassa oleva tähti toi asukkaille toivoa siitä, että kaikki muuttuisi vähitellen paremmaksi. Heidän ei tarvitsisi enää nähdä nälkää, koska Capitolin valta oli ohi. Heidän ei enää tarvitsisi pelätä. Aivan kuusen vieressä oli kivestä tehty muistolaatta niille vyöhykkeen asukkaille, jotka olivat kuolleet sodassa Capitolia ja Snowta vastaan. En voinut koskaan katsoa laattaa, sillä se toi mieleeni Primin. Prim olisi kyllä pitänyt joulukuusesta. Hän rakasti kaikkia kauniita ja iloisia asioita.
Samassa havahduin rasahdukseen ja kohotin jouseni metsää kohti. Kyyristyin paremmin puiden suojiin ja katselin tarkkaavaisena ympärilleni. Olin aivan varma, että metsässä liikkui jokin. Ehkä peura. En ollut vieläkään päässyt eroon metsästämisestä, vaikka vyöhykkeet tekivät nykyään yhteistyötä, eikä ruoka ollut enää tiukassa. Metsä oli ainoa paikka, missä saatoin unohtaa hetkeksi suruni ja keskittyä metsästämiseen.
Primin ajatteleminen ja jouluaatto ilman häntä olivat kuitenkin liikaa, sillä tunsin käsieni tärisevän. Räpyttelin pari kertaa silmiäni, ettei kyyneleitä tulisi. Sitten huomasin sen. Orava hyppäsi ketterästi oksalta toiselle. Jännitin jouseni uudestaan ja ammuin. Nuoli lensi ohi ja osui puunrunkoon, kun taas orava katosi oksien suojiin. Mielessäni kiroillen otin esille toisen nuolen, mutta en ehtinyt asettaa sitä, kun joku kosketti olkapäätäni.
"Mit...", henkäisin ja käännyin säikähtäneenä. Samassa tajusin osoittavani nuolella Peeta Mellarkia kasvoihin. Hän katsoi minua silmiin vakavana ja kohotti kätensä ilmaan. Laskin jousen ja huokaisin helpotuksesta.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää", poika sanoi hiljaa. Hänen suustaan tuli höyryä. Pakkanen alkoi vähitellen kiristyä. Se oli värjännyt pojan posket punaisiksi.
"Mitä sinä täällä teet?"
Kysyin hieman ärsyyntyneenä. En halunnut ketään mukaani, kun metsästin. Ennen se oli ollut minun ja Galen juttu, mutta nykyään se oli vain minun juttuni. Lisäksi olin vältellyt muutenkin viimeaikoina Peetaa, koska nyt kun tiesin mitä tunsin häntä kohtaan, minä pelkäsin. Pelkäsin, että hänet kuitenkin vietäisiin minulta. Aivan kuten Prim oli viety.
"Etkö sinä halua tulla syömään? Äitisi on tehnyt todella hyvää ruokaa. Jopa Haymitch on juhlatuulella", Peeta kysyi varovasti. Katselin hänen sinisiä silmiään kulmieni alta. Olisi mennyt vain itse syömään ja antanut minun olla rauhassa. En kestänyt olla siellä ilon keskellä, kun sydämeni oli murtunut tuskasta.
"Ei kiitos", vastasin viileästi ja käänsin selkäni hänelle. Nielaisin hiljaa ja yritin keskittyä kuuntelemaan, tulisiko peura esille.
"Katniss..."
En vaivautunut vastaamaan. Tujotin hiljaisena lumista maisemaa ja yritin kuunnella peuran ääniä. En kuitenkaan kuullut muuta kuin tuulen ujelluksen.
"Tiedän miltä sinusta tuntuu. En minäkään viihdy sisällä katsomassa, miten muut teeskentelevät iloista, vaikka kaikkien sydän on täynnä tuskaa. Mutta minä sentään yritän. Kaikki yrittävät", Peeta sanoi hiljaa.
Suljin hetkeksi silmäni ja teeskentelin, etten kuullut hänen sanojaan.
"Katniss, nyt on joulu."
"Minä vihaan joulua", tuhahdin hetkeäkään ajattelematta. Mitä väliä sillä oli, että nyt oli joulu? Mitä väliä millään enää oli? Miljoonat ihmiset olivat heittäneet henkensä.
"Etkä vihaa."
"Vihaan!"
"Katniss, et sinä vihaa."
Käännyin raivoissani Peetaan päin ja katsoin häntä suoraan silmiin.
"Et sinä tiedä mitä minä vihaan! Mene pois ja jätä minut rauhaan! Kaikki on mennyttä! Prim on poissa!"
Tunsin Peetan kädet ympärilläni, kun hän tarttui minusta kiinni. Yritin riuhtoa vastaan, mutta en jaksanut. Painauduin häntä vasten turtana ja hän kovensi otettaan.
"Katniss, itke."
"Mitä?"
Nostin katseeni hänen silmiinsä ja puraisin alahuultani. Kyynelet polttivat silmiäni.
"Itke. Täällä ei ole ketään."
Lopulta annoin periksi. Kyynelet virtasivat vuolaina poskiani pitkin, kun nyyhkytin lohduttomana Peetan rintaa vasten. Hän silitti hellästi selkääni, eikä välittänyt, vaikka painauduin tiukemmin häntä vasten.
En tiedä kauanko me seisoimme siinä, minä häntä vasten itkemässä pakkasen keskellä. Lopulta irrottauduin hänestä ja pyyhkäisin hieman nolostuneena silmiäni takkini hihaan. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja hänen katseestaan paistoi ymmärrys.
"Onko parempi olo?"
Hän kysyi ja tarttui kädestäni kiinni. Tyydyin vain nyökkäämään, enkä irrottanut otettani. Minulla tosiaan oli parempi olo. Aivan kuin sisälläni olisi ollut vihan ja surun täyttämä pato, joka oli viimein purkautunut.
Peetan kasvoille kohosi pieni hymy. Hän katsoi minua hetken ja päästi lopulta kädestäni irti. Sen jälkeen hän kietoi kaulassaan olevaa vihreää kaulaliinaa tiukemmin ylleen ja kääntyi lähteäkseen.
"Älä mene", kuiskasin yhtäkkiä. Hämmästyin sanojani, sillä minä todella halusin hänen jäävän.
"Jos haluat, etten mene", hän vastasi ja tuli takaisin luokseni. Ennen kuin ehdin kääntää katseeni häneen, kuulin ääniä. Komea peura ilmestyi puun takaa. Se ei ollut huomannut meitä, vaan käveli varovasti eteenpäin lumessa, pysähtyen aina välillä nuuhkimaan ilmaa.
Otin jouseni esille, mutta kun yritin asettaa nuolta, tunsin yhä käsieni tärisevän. En saanut nuolta paikoilleen.
"Hemmetti", tuhahdin ja aikani nuolen kanssa tapeltuani, Peeta tarttui hellästi kädestäni.
"Anna minä kokeilen."
"Et sinä ole ikinä metsästänyt", kuiskasin hämmästyneenä. Peeta ja jousipyssy sopivat yhtä hyvin yhteen, kuin minä ja leipominen.
Hän kuitenkin vaikutti olevan tosissaan. Vilkaisin peuraa. Se katoaisi kohta näkyvistä, jos emme tekisi jotain.
"Kerta se on ensimmäinenkin", poika naurahti varovasti. Huokaisin pienesti ja ojensin jousen hänelle. Peeta laittoi nuolen paikoilleen ja jännitti jousen. Ennen kuin hän ehti ampua, tartuin vaistomaisesti aseesta kiinni.
"Odota. Pidät sitä väärin", kuiskasin ja asetin käteni hänen käsiensä päälle. Hän seisoi hiljaa paikoillaan ja antoi minun asettaa jousen oikeaan asentoon. Sitten venytimme jousen yhdessä ja tähtäsimme kohti peuraa, käteni hänen käsillään.
Sydämeni takoi lujasti. Tuntui, kuin olisin päästänyt Peetan jonkinlaisen rajan yli. Jaoin hänen kanssaan jotain ainutlaatuista. Edes metsästäminen Galen kanssa ei ollut tuntunut tältä.
Tuli täysin hiljaista. Kumpikaan ei uskaltanut hengittää, mutta tiesin, että myös hän tunsi välillämme virtaavan sähkön. Kului hetki ja sitten ammuimme jousen. Se osui suoraan peuraan, joka kaatui hankeen. Tuijotimme aikaansaannostamme hetken, kunnes lopulta uskalsimme hengittää.
Peeta käänsi varovasti katseensa minuun ja hänen lämmin hengityksensä höyrysi poskeani vasten.
"Sinä teit sen", kuiskasin osittain ylpeänäkin.
"Niin tein. Mutta en olisi pystynyt siihen ilman sinua", hän vastasi innostuksen säihke silmissään.
Kylmä tuulenvire havahdutti minut todellisuuteen, vaikka olisin voinut seistä siinä ikuisuuden katsomassa Peetaa silmiin.
Kohta tulisi vielä kylmempi, joten olisi parasta lähteä kotiin. En tiennyt kestäisinkö, mutta onneksi Peeta olisi tukenani.
"Odota", Peeta sanoi, kun käännyin lähteäkseni peuran luokse.
Katsoin häntä odottavasti.
"Tiedän, ettet ole juhlatuulella, etkä pidä lahjoista. Mutta tämä on sinulle", hän sanoi ja ennen kuin ehdin vastustella, hän otti takkinsa taskusta pienen kultaiseen paperiin käärityn paketin. Otin sen vastaan sanaakaan sanomatta ja tutkailin sitä hetken arvioiden.
"Peeta, ei sinun olisi..."
"Tiedän. Avaa se", hän keskeytti ja katsoi minua odottavasti.
Huokaisten repäisin käärepaperin auki ja henkäisin katsellessani kultaista korua, joka lepäsi kämmenelläni. Se oli sydänmedaljonki ja pakko myöntää, kaunis sellainen. Kohotin katseeni Peetaan ja minua hieman kadutti, ettei minulle ollut tullut mieleenkään ostaa hänelle lahjaa.
"Se on kaunis", tunnustin.
"Katso sen sisälle", Peeta vastasi ja katsoi odottaen, kun avasin medaljongin. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun huomasin katsovani hymyilevän Primin valokuvaa. Hän näytti niin kauniilta ja iloiselta. Kurkkuani alkoi kuristaa.
"Hän ei ole kokonaan poissa, Katniss. Nyt voit pitää aina hänet mukanasi ja lähellä sydäntäsi", Peeta kuiskasi. Ja samassa suru vaihtui toivoksi. Katsoin viimeisen kerran Primin kuvaa, ennen kuin suljin medaljongin ja pujotin sen kaulaani. Nyt sisareni olisi aina mukanani, sydämeni vieressä.
"Kiitos", sanoin Peetalle liikutuksesta käheällä äänellä. Enää en kuitenkaan suostunut itkemään.
Poika astui lähemmäs minua ja kietoi kätensä ympärilleni. Hän tuntui lämpimältä.
"Hyvää jou...", hän aloitti, mutta vaikeni, kun näki katseeni.
"Tai ei mitään."
"Hyvää ei mitään sinullekin", vastasin kuiskaten ja annoin hänen sen jälkeen peittää minut pitkään ja intohimoiseen suudelmaan. Jouluaattona muut rakastavaiset suutelivat mistelin alla tai istuivat käsikkäin takan edessä. Mutta emme me. Me olimme erilaisia, eikä tämä ollut tavallinen jouluaatto.
