Nimi: Mahdollisuuspilvipoutaa
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who/Jago & Litefoot
Tyylilaji: Emmä tiä. Flirttiä joka suuntaan niin että heilahtaa.
Ikäraja: S
Paritus: 11. Tohtori/George Litefoot, George Litefoot/Henry Gordon Jago, River Song/Henry Gordon Jago, Tohtori/River Song
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Sen jälkeen kun mä sen Jago & Litefoot –seikkailun
The Year of the Bat kuuntelin, niin mun on vaan mahdottomasti ja jatkuvasti tehnyt mieli kirjoittaa herrasmiehistä nuorina. Siksi Tohtori ja River Song tunkivat itsensä tähän tarinaan, koska plot device.
Tämäkin on kirjoitettu
DW-joulukalenteriin, luukkuun 12.
MahdollisuuspilvipoutaaNurkkahuoneessa istui ujo, lähes valmistunut patologiaan erikoistunut lääketieteen opiskelija. Hänen nimensä oli George Litefoot ja nämä naamiaiset twickenhaminalaisessa huvilassa olivat kaikkea muuta kuin hänen paikkansa. Eikä juhlatunnelmakaan nyt keskiyön jälkeenkään ottanut laantuakseen.
Kukaan juhlien kahdestasadasta vieraasta tehnyt vielä lähtöä. Siksi nuori mies saisi ikävän maineen lähtiessään ensimmäisenä, vahinko seurustelusuhteille olisi peruuttamaton. Illan isäntä ja emäntä ottaisivat häipymisen henkilökohtaisena loukkauksena, eritoten kun Litefoot oli kainouttaan vain kulkenut seinänvieriä pitkin, ja vaikuttanut täten katteettoman koppavalta.
”Voi George minkä teit, kun tällaiseen läksit”, sätti herra Litefoot itseään, värikästä puoliviittaansa puistellen ja korjaillen mustaa pantterinkuonoista naamiotaan. Ei sikäli, etteikö ilonpito olisi ollut ensiluokkaista – ruoka oli ollut ylellistä ja viini kohtuullista, sikäli kun Litefoot oli saanut hermostuneisuuttaan syödyksi. Juonut hän oli samasta syystä ehkä liikaakin.
Kuten etikettiin kuuluu, Litefoot oli vaihtanut muutaman lavean sanan isännän kanssa ja tanssittanut hänen rouvaansa yhden jäykän, mutta ystävällisen paritanssin verran. Kumpaakaan hän ei tuntenut muuten kuin nimeltä, sillä kutsu itsessään oli tullut välikäden kautta. Tuttavuus oli kuitenkin tällaisissa ylempiluokkaisissa kemuissa sivuseikka. Riitti että näytti hyvältä, nuorelta ja rikkaalta, ja oli valmis lausumaan muutaman korulauseen, kun niiden aika tuli. Tähän muottiin herra Litefoot sopi, jos nyt ei mainiosti, niin mukiinmenevästi.
Itse kutsun hän tosiaan oli saanut jonkun toisen kirjoittamana. Mitä ilmeisimmin asialla oli palkattu touhuaja, sillä hienoilla ihmisillä on aivan liian kiire järjestää itse omia kekkereitään. Sitä varten heidän henkilökuntaansa aina kuului joku henkilöstöekspertti - siis
hän, joka
järjestää.
Litefootia ei oltu aikaisemmin lähestytty yhtä juhlavin sananparsin, mutta sisällön yksilöimättömyys olisi huonompana päivänä masentanut ennemmin kuin viihdyttänyt. Saman kutsun oli sitä paitsi saanut yliopiston viimeiseltä vuosikurssilta yksi, jos toinenkin, eikä valikoinnissa oltu käytetty käytännössä minkäänlaista seulaa. Herra Litefoot olisi ollut paljon otetumpi, jos hänet olisi kutsuttu juhlimaan erinomaista lukuvuositodistusta tai tutkimuksiin liittyviä varhaisia saavutuksia, mutta valintakriteeri oli mitä ilmeisimmin ollut tuikipinnallinen – kaikki paikalle saapuneet miehet olivat varreltaan komeita ja naiset samaan tapaan kuvankauniita.
Tämän vuoksi Litefoot tunsi itsensä epämukavaksi. Kauniiden ihmisten vilinässä sitä helposti kokee itsensä verrattain mitättömäksi. Ehkä joku kärkäs juhlahaukka oli nähnyt hänet vilaukselta kampuksella jonain niistä hyvistä päivistä, kun uudet vaatteet istuivat moitteettomasti ja kengät olivat juuri kiillotetut, mutta tavallisesti Litefoot ei pitänyt itseään mitenkään erityisen viehättävänä. Ensinnäkin hän oli korotetuissakin kengissä hiukan lyhyenpuoleinen, eikä häntä oltu siunattu muillakaan miehisen miehisyyden kirpeimmillä piirteillä. ”Kuin siveltimellä piirretyksi” äiti häntä oli kuvaillut, pehmeäksi ja herkäksi niin kuin tytöistä sanotaan.
Oli kuitenkin mahdollista, että epävarmuus oli vain herra Litefootin omissa ajatuksissa, sillä häneen ei kaikesta huolimatta langennut ihmisten ylenkatsetta. Moni vilkuili häntä pikemminkin kiinnostuneena. Monesta naisesta näki, että he olisivat mieluusti tulleet juttelemaan, mutta koska herra Litefoot oli saapunut yksin, eikä hän tuntenut vieraita kovin hyvin, ei ollut ketään, joka olisi toiminut kaiken sovinnaisuuden nimissä asiallisena esittelijänä. Siksipä Litefoot oli vetäytynyt nurkkaansa polttamaan savuketta.
Jos hän ei kerran viihtynyt, niin miksi hän oli sitten vastannut kutsuun myöntäväksi? Nähnyt kaiken vaivan pukeutumisen suhteen? No, siitä voi vain syyttää kutsukirjeenlisäyksestä
post scriptum:
PS.
Niin tyhjänpäiväseltä kuin miltä nämä kissanristiäiset eittämättä näyttävätkin, niin minä tapaisin Teidät mielelläni kasvotusten. Olen kuullut Teistä paljon hyvää. Toivottavasti näemme pian, terveisin:
professori River SongLisäys oli ehdottomasti tehty hetken mielijohteesta ja poikkesi muun kutsun tyylistä sekä sävyltään, että tarkoitukseltaan. Kuka oli tämä professori Song? Litefoot ei tuntenut muita professoreja kuin yliopiston lääketieteen luennoitsijat, eikä heissä ollut ketään samannimistä. Niin, ja jos jonkin ujoudessa häviää, niin sen uteliaisuudessa voittaa. Herra Litefoot ei ole koskaan voinut vastustaa mysteerejä, olivat ne sitten pienempiä tahi isompia.
Mutta ketään professoria ei ollut tullut esittäytymään, eikä kukaan edes näyttänyt ulkoisesti täyttävän pitkälle oppineen tiedemiehen tunnusmerkkejä. Paikalla oli lähinnä hera Litefootin itsensä kaltaisia, omaa uraansa vasta aloittamaisillaan olevia nuorukaisia. Aikansa pähkäiltyään Litefootin oli harmikseen vain todettava, ettei professori Song kenties ollut päässytkään paikalle.
Mutta sitten joku kummallinen kulmakarvaton mies keskeytti hänen melankolisuutensa huojumalla kirjaimellisesti iholle. Hän tiputti punaisen fetsinsä herra Litefootin syliin – kaatuen sitten loppuine raajoinensa perässä samaan osoitteeseen.
”Oh! Oi voi! Anteeksi, mites minä nyt tällä tavalla, onpa noloa”, miekkonen höpötteli, mutta lähinnä niin hyväntahtoisesti, ettei Litefoot viitsinyt ylläpitää närkästystään. Miehen jalat eivät tuntuneet toimivat sen paremmin yhteen kuin toiseenkaan suuntaan – liekö ollut humalassa, vai vain syntymästään sekaisin?
”Saatte anteeksi. Taitaa yhteentörmäyksemme olla mielenkiintoisinta mitä minulle on sattunut koko iltana”, huokaisi Litefoot, arvellen keskustelun lievittävän edes vähän pettymystä ja ikävää. Mieluummin Litefoot vaikutti viihtyväiseltä seurustelijalta jonkun eläväisen persoonallisuuden kanssa, kuin mököttäisi kuin ikävä kriitikko läpi yön, yksin savukkeidensa viihdyttämänä. Vieras mies istutti punaisen fetsinsä naurettavan syvälle päähänsä, korvien jääden tökerösti hörölleen.
”Niin, jos minä jotakin sinusta tiedän, niin pitkästyminen ei ole sinun lajisi”, hän sanoi ja se jos jokin kummastutti Litefootia.
”Anteeksi, mutta olemmeko kenties tavanneet?”, hän kysyi, mutta kumma vieras vain hirnahti ja tutisi ympäriinsä nikamistaan irtonaisena sätkyukkona.
”Niin,
no, voihan sen tietysti sanoa niinkin. Toisaalta taas ei, emme vielä. Kuinka hyvin tunnette kvanttifysiikkaa?” hän kysyi niin omituisesti, ettei Litefoot tiennyt kuinka suurella vakavuudella kysymykseen olisi suhtautunut. Fysiikan Litefoot tiesi, mutta mitäkö on kvantti? Ei Litefoot tiennyt mitään muuta kuin kumkvatin, sillä hänen äidillään oli ollut puutarhallinen pyöreitä kumkvatteja, sekä vihreitä limekvantteja puutarhassaan Kiinassa. Mutta hedelmistä tuskin oli kuitenkaan kyse.
”Tuota… myönnän oppimattomuuteni kyseisellä alalla”, Litefoot pahoitteli mitä nöyrimmin.
”No perusteesihän siinä on, että kun mennään tarpeeksi mikroille leveleille, on täysin mahdollista olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Sama periaate toistuu neljännessä ulottuvuudessa. Kutsutaan sitä vaikka
mahdollisuuspilveksi! Ajassamatkustaja on aina vähän täällä ja tuolla, eilen ja huomenna ja niin poispäin. Mutta se nyt on sivuseikka.”
”Öh…
aivan”, sanoi Litefoot, eikä todellakaan tiennyt puhuiko mies nyt aivan pehmoisia, vai oliko hänellä joku oikea ajatus takana. Kumma ulottuvuuksista puhuja. ”Anteeksi, en tainnut kuulla teidän nimeänne?” hän kysäisi, ettei olisi vaikuttanut sen enempää tietämättömältä kuin töykeältäkään.
”Hmm, nimi, nimi, nimi, joku
järkevä nimi… Noh, näinä aikoina minua on kutsuttu tohtori Waltersiksi. Mutta pelkkä Tohtori riittää.”
”Litefoot, George Litefoot. Ilo tutustua,
um, Tohtori”, makusteli Litefoot, olematta millään tapaa varma tehtiinkö hänestä paraikaa absurdia pilaa. Toisaalta Tohtori jatkoi ymmärtämättömän tajunnanvirtansa suoltamista, että siitä oli suorastaan mahdoton olla kiinnostumatta. Oli hän sitten hullu taikka boheemi, niin näin mielenkiintoista juttuseuraa Litefoot ei olisi tohtinut arvatakaan löytävänsä.
Tietyllä tapaa kovin … hurmaavaa.
Ei kai hän nyt vain tehnyt väärin tulkitessaan ohikiitävät kosketukset siksi miksi hän niitä uskoi? Kenties vieras herrasmies ei vain omaa naiiviuttaan ymmärtänyt silmäpelissään olevan tulkinnanvaraisia piirteitä? Litefoot päätti hyväntahtoisuuttaan olla huomioimatta Tohtorin turhankin liki tulevaa lähentelyä niin kauan, kun siitä ei ollut mitään haittaa. Olihan se sitä paitsi imartelevaa – Tohtori oli ulkoisesta kömpelyydestään huolimatta ihastuttava. Herra Litefootin sydän ihan väpätti.
”Mutta, mutta tässähän minä höpötän, vaan mitenkä teidän iltanne edistyy herra Litefoot? Tanssisitte, niin ette kyllästyisi niin pahasti. Katselin tuolta erkkeristä päin jo aikaisemmin, että täällä sitä vaan mökötetään.”
Litefoot hymähti pahastumatta.
”Itse asiassa, olen koettanut löytää erästä henkilöä”, hän sanoi, ”Tunnistaa enemmänkin, en ole häntä ennen nähkääs tavannut.”
”Tutustuminenkin sujuisi paremmin, jos ylipäätänsä tutustelisitte”, virnisti Tohtori, onnistuen pitämään aika tavalla kujeilevaa silmäpeliä siitäkin huolimatta, ettei hän pysynyt kahta sekuntia paikoillaan. Litefoot imaisi savukettaan mietteliäästi. Ympärillä ihmiset nauroivat ja pitivät hauskaa. Neidoilla oli yllään riehakaita pitsejä ja villejä kuvioita, joita ei muualla tapaakaan kuin naamiaisissa. Olipa jollakulla vanhanaikainen puuteroitu peruukkikin. Jotkut miehet olivat maalanneet kasvonsa.
”Parketeilla pyöriminen ei taida oikein sopia minulle”, sanoi Litefoot, vain hieman haikeana. Siihen liittyi salaisuus, eräs seikka, jota hän ei tohtinut itselleenkään aina myöntää. Hän oli nimittäin invertti, ja olisi mielellään tanssinut vaikka Tohtorin kanssa, jos se olisi ollut sopivaa. Tohtori oli kuitenkin köyttänyt kätensä Litefootin käsivarren ali vailla huolen häivää. Litefootin teki todella mieli ehdottaa, josko he vetäytyisivät jonnekin sivummalle, ihan vaikka vain hetkeksi. Mutta ei, hän puri mieluummin kieltään ja nielaisi toiveen.
Äkkiä Litefootin mieleen tuli kuitenkin kysyä: ”Ette muuten sattumalta tiedä muuan professori Songia?”
Tohtori pysähtyi, raapi päätään ja aloitti vartalonsa heijaamisen, mutta edellisestä vastakkaiseen suuntaan kuin jonkin sortin painava punnus narun päässä.
”Aa, tarkoitat Riveriä!
R-R-R-River-r-r-r Song. Siinäpä pikku piru”, hän sorautteli ärrää ja napsautti oikean käden sormiaan käsiään.
”Tunnette siis?”
”Kyllä minä teille professori Songit näytän. Mutta kuulkaa, tekisitte hyvin, jos ette miettisi häntä juuri nyt. Minä olen aivan varma, että näissäkin kekkereissä löytyy kiinnostavampia sieluja, kanssanne yhteneväisempiä persoonallisuuksia.”
”Niinkö? Puhutteko mahdollisesti itsestänne?” Litefoot huomasi kysyvänsä tietämättä mistä moinen suorasukaisuus äkkiä kumpusi. Ehkä naamion suoman näennäisen suojan syytä. Ehkä hän toivoi pantterin ilmeen peittävän sen kipinän, jollei Tohtori sitä nimenomaan halunnut nähdä.
Mutta Tohtori nauroi, nauroi vain, ja kaiken kukkuraksi kurottautui pyyhkäisemään parin kiharoita pois herra Litefootin silmiltä. Hän teki sen niin lempeästi, mutta kuitenkin jotenkin niin… kuinka sen kuvailisi?
Pahoitellen? Säälien kenties? Litefoot koki tehneensä itsestään täydellisen imbesillin hänen edessään. Kylmä hiki kohosi otsalle, hänen teki mieli kadota.
Onneksi samaan aikaan huoneeseen spontaanisti rakennetulla lavalla alkoi musikanttiesitys. Litefoot arveli voivansa vielä pelastaa kasvojensa rippeet keskittymällä muutamaan iloiseen melodiaan.
Pikku numerossaan pääosaa piti mies, jolla oli korvien päältä taivaita kohti kihartuneet suortuvat ja maalatut nuolenpäänmuotoiset huulet. Narrien kilkattama musiikki oli hyvin yksinkertaista ja iloluontoista, ehkä jopa vähän typerää. Juhlakansa oli kuitenkin niin riehakkaalla tuulella, että tanakka ja sameteissaan hiukan koominen baritoni huvitti heitä.
”Mitä mieltä olet
hänestä?” kysyi Tohtori vallan vilpittömästi, ”Eikö hän olekin hauska kaveri?”
Litefoot kohotti katseensa uudemman kerran. Tohtorin kommentin inspiroimana hän uhrasi laulavalle miehelle toisenkin puntaroinnin, jonka hän olisi normaaleissa olosuhteissa jättänyt tekemättä – Litefoot ei yleisesti ottaen ollut kovin kiinnostunut tekemään ihmisistä tarkkoja huomioita. Hän useimmiten luotti ensivaikutelmiinsa niitä kyseenalaistamatta. Tässä tapauksessa hän oli päätellyt maalatun baritonin olevan jotenkin yksinkertainen. Toisaalta jokainen ihminen ansaitsi enemmän kuin yhden vilkaisun ja tuomion, varsinkin kun Litefootin ensivaikutelmat olivat aina olleet edellä mainitun kaltaisia, vähän julmanpuoleisia. Ihmiskriittisyys näet on tietynlaatuisen ujouden kääntöpuoli.
”Ei hän ole ääneltään ollenkaan hassumpi… mutta eikö tyyli sinusta ole tavattoman maalaismainen?” Litefoot sanoi harkiten, oikein mitenkään keksimättä mitään kiltimpää sanottavaa. Tohtori virnisti leveästi, ihan kuin hän olisi tietänyt paljon enemmän kuin mitä antoi ymmärtää.
”Ehkä hän on maalainen!”
”Tällaisessa seurassa? Tässä talossa!”
”Tällaisessa talossapa, juuri tässä seurassapa!” hihkaisi Tohtori ja nousi vinkurana ylös! Istuutuen yhtä äkkiä alas. ”Kyllä sinun
täytyy mennä juttelemaan hänelle oitis.”
Litefoot ei ollenkaan ilahtunut tuuppimisesta ja repimisestä, sillä se keräsi muutamia kummeksuvia katseita. Hän ei tohtinut kuitenkaan kinata, jottei olisi herättänyt äreilyllä pahantuulisuutta ja paheksuntaa.
Mitä Tohtori oikein aikoi? Väkisin esitellä hänet jollekulle tanakalle näyttelijäseurueenretkulle? Kuulostaa kovin merkilliseltä, sitä paitsi, laulaja valkokauluksissa hapsutakissaan pyöritti vyötäisistä jotakuta leijonanharjaista naista, joka nauroi ja kopsi saappaiden korkojaan pitkin parkettia. Maalaismaista tosiaan, jotain sellaista, millaista näki tehdastyöläisten tansseissa ennemmin kuin hienon väen naamiaisissa.
Mutta ehkä muusikkoseurueen läsnäolon syy oli juuri sopimattomuudessa. Sitä voisi verrata teatteriaukion posetiivariin ja tämän apinaan – hauskaa juuri siksi, ettei kukaan nähnyt itseään apinassa, sen paremmin kuin posetiivarissakaan.
Soittimet kilisivät ja nainen tanssi tanssitettaessa ympäri, ja ympäri mennessään he törmäsivät varovaisesti Tohtorin yllyttämänä lähestyneeseen herra Litefootiin. Hän oli hiipinyt naamionsa tapaan kissana kuuman puurokupin ympärillä, mutta ei ollut ottanut huomioon kipakan polkan suunnanmuutoksia. Mahdoton yhteenkömmähdyshän siitä seurasi.
”Hupsistakeikkaa! Kävipä vanhanaikaisesti. Ei kai teitä kovasti sattunut hyvä herra?” kuuli Litefoot vain kysyttävän, mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin hohtavan Halleyn komeetan ja karusellina kieppuvat korinttilaiset koristepylväät. Töytäisy oli lennättänyt hänet selälleen, ja vaikkei hän ollut lyönyt kovasti päätään, se kuitenkin helisi. Ja helisemässä oli myös se sama baritonimies, joka nyt hössötti Litefootin ympärillä, silitteli tämän poskea ja auttoi hänet istumaan nojatuoliin.
Ehkä kaikki tuijottivat heitä, ehkä eivät. Jonkun typeryksen kaatuminen tuskin oli kovin kiinnostavaa. Niin tai näin, Litefoot piteli päätään ja katseli kuinka halkeilleen kasvomaalinsa takaa mies, jota hän oli kuvaillut moukkamaiseksi, nouti lasillisen kylmää vettä ja piti hänestä hyvää huolta.
”Mahdollisuuspilvi…” herra Litefoot ajatteli,
”Onko rakastuminen ensisilmäyksellä vähän niin kuin mahdollisuuspilvi”, hän aprikoi, vaikkei oikein ymmärtänyt itsekään mitä sillä tarkoitti.
”Kuulehan River… tällainen aikalinjojen kanssa taiteilu ei ole oikein sopivaa”, sanoi Tohtori hetki sitten hengästymiseen asti tanssitetulle naiselle herra Litefootista ja tämän uudesta hoivaajasta erillään. Herra Litefoot olisi tuskin uskonut professori Songin olevan nainen! Toisaalta, lähempi tarkastelu olisi tukenut hänen lukeneisuuttaan ja älykkyyttään – sillä vain pitkälle opiskellut moderni, liberaali nainen pukeutui tällaisessa seurassa ratsastajan housupukuun ja silinteriin. Hänen oli eittämättä ja varmasti suffragetti.
”Ja sinähän et sitten ikinä puutu kenenkään asioihin?” hymähti professori Song oikein järjettömän liehakkaana juonittelunsa kantamasta hedelmästä. Kaksi miestä olivat kohdanneet toisensa ja kipinät silminnähden lentelivät. Vähemmästäkin ylpistyy.
”Niin, mutta minä en sotke asioita tarkoituksella”, sanoi Tohtori, mutta keskeytti sitten itse itsensä korjatakseen: ”Tai siis, totta kai
tarkoituksella tarkoituksella, mutta en tarkoita sillä tavalla tarkoituksella.”
”Tarkoittanet, ettet siis sekaannu asioihin huviksesi,
hm?”
”Aivan. Osuit naulankantaan”, nyökkäsi Tohtori ehdottomasti. Siihen professori kikatti entistä kimakammin.
”Voi sweetie. Älä valehtele, mustuu ja tippuu vielä kielesi irti”, hän sanoi ja jätti Tohtorin jupisemaan omia sadattelujaan. Hän liihotti tanssittajansa ja herra Litefootin taakse tiedustelemaan onko heillä kaikki hyvin.
”Henry-pupu, kai sinä tulet vielä tanssimaan? Meillä jäi sikermä niin inhottavasti kesken”, professori Song kujersi, mutta tuskin sai irrotettua miehen katsetta toisesta. Ai että, on ihastus niin kaunis asia, kun sen näkee silmästä silmään!
”Oi, suokaa anteeksi madam, mutta velvollisuuteni tätä arvoisaa gentlemannia kohtaan taitaa ajaa polkkaamisesta yli. Toivottavasti ette liioin pahastu, jos siirrymme parantelemaan haavoja snapseittain? Toki jos herralle sopii”, sanoi mies, herra Henry Gordon Jago, jonka ystävällisyys oli kokonaan pyyhkinyt kaikki huolet herra Litefootin mielestä – jopa Tohtorin, ja kaiken muunkin.
”Älkää hyvä herra minun tähteni antako iltanne mennä piloille…” Litefoot kielteli nolona, mutta sitä hän ei saanut kauan tehdä.
”Höpsistä!” sanoi professori Song. ”Totta kai annatte herra Jagon juottaa teidät oikein hurmaavaan humalaan! Täällä varmasti yhdelle naiselle kavaljeereja riittää – siksi toisekseen, minä huomaan kyllä, milloin olen jäämässä kiinnostuksen mittelöissä toiseksi.”
Nainen vinkkasi silmää ja molemmat miehet silminnähden kiusaantuivat niin, etteivät osanneet sanoa oikein mitään. Eikä heidän toisaalta missään nimessä kannattanutkaan. Vihjailut ovat vain vihjailuja niin kauan kuin niihin ei ota kantaa. Herra Litefootin sydämessä taisi kääntyä juuri silloin uusi ja puhdas lehti.
”Mitä sinä luulet hänen tarkoittaneen?” kysyi Litefoot, pystymättä katsomaan muualle kuin herra Henry Gordon Jagon suulle ja silmiin. Hän oli aivan mennyt mies.
”Minulla taitaa olla siitä yksi valistunut aavistus…” sanoi herra Jago ja tarttui herra Litefootia arvaamattoman lämminverisesti kädestä. ”Mutta kertokaapahan, oletteko ginimiehiä? Pidättekö kenties geneveristä?” hän kysyi, ja se oli se kaiken muuttava kysymys.
Nyttemmin, samassa nurkkahuoneessa, jossa lääketieteen valmistuva opiskelija herra Litefoot oli harjoittanut tapettiin sulautumista, istui nyt eräs Ajanherra ja hänen rouvansa pitämässä teerenpeliä.
”Aivan sanoinkuvaamattoman hurmaava mies tuo Henry! Mikset kertonut minulle hänen olevan niin ihana? En kenties olisi päästänyt häntä noin helposti menemään. Hän todella osaa viedä naista”, hykerteli nainen käsi miehensä kädessä, katse toisen katseessa.
”Niin kuin miestäkin, jos niikseen tulee”, Tohtori kohautti olkiaan, sillä vaikka Henry Gordon Jagolla oli silmää naiskauneudelle, ei hän ollut yksin naisten ihailema, saati vain naistenmies.
”Ja he todella tapaavat vasta kahdenkymmenen vuoden päästä! Mikä vahinko!”
”Niin, siis
ennen sinun sotkeentumistasi asiaan”, pudisteli Tohtori topakkana päätään, mutta moite meni tuosta noin vain läpi korvien.
”Höpönpöpön”, River Song kuittasi. ”He juovat itsensä sellaiseen sokkeliin, etteivät herätessään osaa edes päivää sanoa. Minä en usko aikalinjojen tästä mihinkään mutkistuneen.”
”Olet ehkä oikeassa”, Tohtori myönsi vastahakoisesti. Oli perustelussa tietysti jotain perää – aikalinjoja on oikeastaan varsin vaikea vääntää paradoksiksi, eritoten kun professori Litefootin ja teatteri-impressaari herra Jagon virallinen ensitapaaminen vuonna 1889 oli yksi universumin pienemmistä avainhetkistä.
”Totta hyvinkin olen oikeassa. Se lukee täällä minun päiväkirjassanikin: herrat Litefoot ja Jago ihastelevat toisiaan tanakassa ginituiskeessa, filmi poikki, ei pysyviä muistikuvia.”
”Riskialtista uhkapeliä silti. Olisin tehnyt viisaasti menemällä vanhan kunnon Georgen kanssa sänkyyn ja siten estänyt koko saippuaoopperasi toteutumisen”, Tohtori lisäsi vähän asiaa mietittyään. Turhaa päästää Riveriä liian helpolla turhanaikaisesta säätämisestä. Houkutus saada herrasmiehet kohtaamaan toisensa nuorina ja kiihkeinä oli ollut vain liian suuri – kuka tahansa fanifiktiota harrastuksekseen kirjoittanut naisihminen tuntisi samoin. Yksi lyhenne: AU. Tarvitseeko muuta lisätä? Ellei sitten jotain kvattifysiikan mahdollisuuspilvistä. Jos jokin asia
olisi voinut tapahtua, niin kyllä se varmaan onkin. Jossakin todellisuudessa.
”Pyh. Ei olisi onnistunut”, sanoi River, muttei pahanlaisesti.
”Varmasti olisi! Olisit nähnyt, miten hän katseli minua… suupielet kuolaa valuen”, Tohtori intti, eikä tietenkään ollut väärässä. Mutta olisiko se ollut oikein maata herra Litefootin kanssa tietoisena siitä, että hänen todellinen rakkautensa oli vain kivenheiton päässä? Jos nyt kyseessä ei ole ihan etiikan spektriin kuuluva dilemma, niin puhutaan sitten vaikka omantunnonkysymyksestä.
”Mieti sinä sitten kuka olisi puristellut kenenkin paikkoja herra Henry Gordon Jagon seurassa”, totesi River, vastapainoksi. Tohtori mietti sitä, ja mietti muutakin, koska Ajanherroilla on aina tuhat asiaa mielessä yhtaikaa.
”Luuletko, että he puristelevat toisiaan, George ja Henry?” sanoi Tohtori kun oli ollut kyseiselle inkarnaatiolleen epätyypillisen hiljaa noin kolme ja puoli sekuntia.
”Spoilereita pupu,
spoilereita”, totesi River ja suuteli Tohtoria nätisti poskelle. Siihen jäi ympyränmuotoinen huulipunaläiskä, jota hänellä ei ollut aikomuskaan pyyhkiä pois.
FIN
