Lapsuus loppui
Ikäraja: S
Fandom: Percy Jackson (/Olympoksen sankarit)
Tyylilaji: Angst, ficlet
Paritus: Yksipuolinen Nico/Percy (vihjailua)
Vastuuvapaus: Rakas Niconi ja kaikki muutkin tarinassa kuuluvat ikäväkseni Rick Riordanille. Juoni oma, rahaa ei tule.
A/N: Jokainen kappale eri vuotta, eri kirjaa - tavallaan raapalesarja. (Tavallaan tulkinnanvarainen) Haadeksen talo -spoileri!
---
Hotellissa oli ihmisiä ja pelejä ja turvallista, Bianca seisoi vieressä ja osti melkein tutulta maistuvaa jäätelöä ja ranskalaisia. Nico ei muista, mitä oli ennen hotellia, ehkä se ei ole muistamisen arvoista? Bianca puhuu liituraitapukuisen miehen kanssa, lukee joitakin papereita, viittoo Nicon lähemmäs. Liituraitamies ajaa autoa jonka sisällä tuoksuu kummalliselta, Nicon reppu lojuu jalkatilassa ja hän makaa takapenkillä pää siskon sylissä. Bianca tuijottaa eteenpäin ja silittää Nicon silkkisiä, hotellishampoolla pestyjä hiuksia. Sisko hyräile tutunkuuloista, italiankielistä laulua ja Nicon suljettujen silmäluomien takana kutoutuu tarina, jossa on pieni kerrostaloasunto, pehmeitä, mustia hiuksia, hiljainen, lempeä ääni ja kalpeakasvoinen mies, joka olisi pelottava ilman hymyä.
Bianca on peloissaan – Nico huomaa sen, vaikkei sisko sano mitään. Jonkin ajan kuluttua Nico kyllästyy Biancan tarkkailemiseen ja alkoa selata Mythomagic-korttejaan keskittyen niihin, kunnes Bianca nykäise äkkiä hänen hihastaan ja vetää hänet käytävään tummanruskeat silmät levällään. Bianca vilkuilee ympärilleen ja kumartuu lähelle – ”Nico”, sanoo säikähtänyt, hiljainen ääni – mutta sitten vararehtori Thorn astuu heidän eteensä ja nappaa rautaisin sormin kiinni. Biancan lakki tipahti maahan, kortit lipesivät Nicon sormista. Painajaiset heräsivät eloon – mutta sitten saapui vihreäsilmäinen poika ja kaksi tyttöä ja satyyri, hahmoja suoraan hänen peleistään. Hirviö katosi vaaleahiuksinen tyttö mukanaan, mutta kaikki oli kuin unista ja Nico halusi osaksi vaarallista maailmaa.
Ei Biancaa. Siskon tilalla pelottavaa ja silti niin houkuttelevaa mustuutta, haamuja ja luita ja piilotettu menneisyys. Sisällä pelkkää kipua ja pelkoa, sinä lupasit suojella häntä minä vihaan sinua enkä silti vihaa sinua ollenkaan. Maan alla on kylmää ja tuntematonta, mutta Nicosta se tuntuu melkein kotoisalta – ei ikinä yhtä kotoiselta kuin se pieni kerrostaloasunto. Jossakin on isä, kaukainen ja katkera ja pelottava ja lähempänä on haamu, joka kertoo mitä tehdä. Labyrintti on sokkeloinen ja täynnä vaaroja, kuolleet puhuvat mutta eivät tarpeeksi, sisko ei vastaa – miksi sinä jätit minut? – äiti ei vastaa – minne sinä katosit? – ei ole ketään ja sitten taas Percy.
Manala alkaa olla tuttu, koti, ainoa turvapaikka, hän voi viedä Percyn sen läpi Styksjoelle ja samalla kuulla lisää äidistään, mutta joesta noustuaan Percy näyttää kummalliselta ja tuhoaa kokonaisen armeijan ja äidin mukana palaavat vain kaikki tuskaisimmat muistot. Nico muistaa nyt kuinka väärin ja vaarallista se – hän – on, mutta silti hän suostuu Percyn pyyntöön, suostuu aina ja inhoaa inhoaa itseään. Jos hän saa isänsä sotaan, ehkä Percy –. Sinun on pakko, hän huutaa ja Kuolema saapuu New Yorkiin. Kaikki on pyörteistä ja vaarallista ja lopulta tarvitaan vain käärinliina Hermeen pojalle. Hetken aikaa ainoa, millä on väliä, on isän käsi olkapäällä – hetken.
