Nimi: Lunta, kaakaota ja sen sellaista
Kirjoittaja: tirsu
Beta: pelkkä Word vaan…
Genre: slice of life, fluff, romance & femme
Paritus: Susan/Pansy
Ikäraja: S
Varoitukset: Jos samaa sukupuolta olevien suhteet ovat suuri ei, ei, niin tätä ei kai parane lukea sitten.
Summary: Pansy voihkaisi nautinnostaDisclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Harry Potter kuuluu J.K. Rowlingille. Minä vain yksinkertaisesti lainaan hänen hahmojaan/maailmojaan. En hyödy tästä rahallisesti lainkaan, kunhan kirjoitan omaksi ilokseni (ja muiden iloksi).
Haasteet: Paritusgeneraattorihaaste A/N: Paritusgeneraattori kuulosti niin mielenkiintoiselta haasteelta, että pakkohan tällaisen kahelin oli siihen ottaa osaa. Paritukseksi mulle valikoitui Susan Bones/Pansy Parkinson ja tällainen tarina heistä kahdesta sitten syntyi. Toivottavasti pidätte. Tätä oli mielenkiintoista ja kiva kirjoittaa. Toi mulle hieman (enempikin) vaihtelua niihiin ficceihin, joita yleensä kirjoitan.
Hauskaa Joulua kaikille!
Lunta, kaakaota ja sen sellaistaKello oli seitsemän aamulla, ulkona oli pimeää kuin säkissä ja Susan oli iloinen kuin aurinko – jos aurinko nyt edes oli iloinen niin kuin kaikki aina väittivät. Se kaikki ärsytti Pansya. Hän ei ollut aamuvirkku. Millaista kohtalon ivaa olikaan ollut iltavirkun rakastua aamuvirkkuun.
Pansy tuhahteli sohvalla lämpimään huopaan kääriytyneenä ja tuijotti silmät enempi tai vähempi ristissä tarjoiluikkunasta näkyvää Susania, joka puuhasteli keittiössä lauleskellen radion mukana joululauluja. Kaikki oli liian pirteää kello seitsemäksi. Se oli luonnotonta, jopa pimeys ulkona kertoi siitä.
Normaalioloissa Pansy ei olisi edes hereillä, mutta Susan, vasten parempaa tietämystään, oli herättänyt hänet ennen kukonlaulua. Ja vain koska tämä päivä lupasi paljon. Pyh pöh, päivät eivät luvanneet mitään.
Susan tanssahteli keittiöstä olohuoneen puolelle ja laski sohvapöydälle kupillisen höyryävää teetä ja kakkulautasen, jossa oli täytetty croissant. Ennen paluuta keittiöön Susan väläytti leveän hymyn tyttöystävälleen. Minä muuna aikana tahansa Pansy olisi tuntenut sykähdyksen sisällään, mutta nyt hän oli liian kiukkuinen siitä, että hänet oli pakotettu pois untuvapeiton alta kyhjöttelemään sohvalle ilman mitään erityistä syytä, ettei hänellä ollut aikaa sykähdyksille.
Hän tuijotti epäileväisesti Susanin hänelle tuomaa aamiaista. Susanin täytetyt croissantit olivat hänen suurin heikkoutensa (liioitellusti sanottu, tietenkin).
Mitähän tällä mahtoi olla mielessään? Oliko croissant pahoittelua siitä, että hänet oli herätetty huomattavasti aikaisemmin kuin mitä hän normaalisti heräsi? Vai oliko se sittenkin hänen voiteluaan? Aikoiko Susan jotain sellaista, minkä tiesi aiheuttavan hänessä vastarinnan ja pyristelyn vastaan kaikin mahdollisin keinoin?
Pansy kurtisti kulmiaan ja nyrpisti nenäänsä. Oli miten oli, niin se ei toimisi. Tai no, anteeksipyyntönä se toimisi, mutta voiteluna ei. Joten olisi elintärkeää saada, tietää kummasta oli kyse.
>> Pan, syö nyt vain se aamupala – tee ei maistu kovin hyvältä, jos se jäähtyy liiaksi, tiedät sen >>, Susan sanoi vilkaistessaan keittiöstä olohuoneeseen.
>> Hyvä on, mutta vain tämän kerran >>, Pansy mumisi ja kurottautui nappaamaan lautasen itselleen – se oli vain hyvin vaikeaa, sillä hän ei halunnut työntää kättänsä ulos huovan suomasta lämmöstä (olkoonkin, ettei se ollut yhtä lämmin kuin untuvapeiton oli).
｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。Susan seisoi eteisessä täysissä talvivarusteissa ja katsoi kummeksuen (ja hieman ihastellenkin) Pansya. Tämän teki kovasti mieli pudistella päätään katsoessaan tyttöystäväänsä. Joskus tämä teki elämästä tahallaan hankalaa. Varsinkin kun neuvot olivat olleet yksinkertaiset.
Susan huokaisi ja otti silmälasinsa pois voidakseen hieroa silmiään peukalolla ja etusormellaan. >> Pan, kun sanoin, että ’kun menet pukeutumaan, pue lämmintä yllesi’, niin minä tarkoitin sitä. >>
Pansy vilkaisi vaatteitaan. >> No minähän puin! >>
Susan pidätteli toista huokausta. >> Noilla ei voi mennä ulos. >>
>> Voipas, kunhan laitan vain kengät jalkaan ja kiedon viitan ympärilleni >>, Pansy väitti vastaan vain koska oli sillä tuulella.
>> Hyvä on. Ole jääräpäinen >>, Susan sanoi. >> Mutta jos valitat, niin tiedät mitä minä aion sanoa. >>
>> Älä holhoa koko ajan, et ole äitini >>, Pansy tokaisi.
Susan luovutti ja huokaisi jälleen – sillä kertaa vain raskaammin.
｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。Pansy puri hampaitansa yhteen, jotta ne eivät kalisisi. Hän ei aikonut myöntää, että Susan oli ollut oikeassa. Että hänen paksut sukkahousunsa ja omenanpunainen kellohelmainen samettimekkonsa (pitkillä hihoilla) eivät olleet tarpeeksi paksut ulkoiluun helvetin kylmänä talvipäivänä – kuka hitto nekin oli mennyt luomaan? Onneksi viitta oli sentään lämmin – vaikka eipä se tainnut olla mitään verrattuna Susanin jästikamppeisiin. Mutta sellaisia Pansy ei suostuisi pitämään koskaan. Rajansa hänelläkin oli. Hän ei halunnut näyttää naurettavalta – ei niin, että Susan näytti naurettavalta, no ei ainakaan kovin paljoa.
Susan kulki Pansyn edellä vihellellen jotain jouluista sävelmää, jota Pansy inhosi yli kaiken. Ihan vain siksi, että se oli mahdollista (siis inhoaminen).
Susan vaikutti olevan tarpeeksi omissa ajatuksissaan, että tämä ei varmasti laittaisi merkille, jos Pansy jäisi vielä enemmän jälkeen ja suojaisi itsensä yksinkertaisella lämpötaialla. Sen avulla hän pysyisi lämpimänä niin kauan, kunnes he palaisivat sisätilojen syleilevään lämpöön. Eikä Susan pääsisi sanomaan, että ”mitäs minä sanoin, Pan.”
Hah. Niin hän vetäisisi pidemmän korren.
Varovaisesti ja salakavalasti Pansy alkoi hidastaa askeliaan sen verran, että hän jäi yhä enempi ja enempi Susanin jälkeen. Eikä tämä huomannut mitään. Kaikki sujui siis hyvin siihen hätään. Loistavaa.
Enää hänen ei tarvinnut jäädä kuin hieman taemmas ja sitten hän voisi loitsia itselleen pelastajan. Aivan kohta.
Ajatus sai Pansyn värähtämään mielihyvästä. Sillä maailmassa ei ollut mitään mitä hän olisi rakastanut enemmän kuin lämpöä. (No hyvä on, hän saattoi ehkä rakastaa Susania enemmän kuin koko kehoa hyväilevää lämpöä.)
Susanin kadotessa näkyvistä Pansy pysähtyi ja kaivoi taikasauvansa esille. Hän mumisi hiljaa lämmitysloitsun osoittaen sauvallaan itseään. Taikasauvasta lähti viininpunaisia säikeitä ja ne kietoutuivat Pansyn ympärille. Säkeet kiersivät spiraalimaisesti hetken aikaa hehkuen Pansyn kehoa, kunnes katosivat täysin – ihan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Siinä samassa Pansyn valtasi kauttaaltaan suloinen lämpö. Se ajoi kylmyyden luista ja ytimistä tiehensä muutamassa sekunnissa. Pansy voihkaisi nautinnosta. Oli ihanaa, kun oli jälleen lämmintä.
Laitettuaan taikasauvansa pois Pansy kiirehti hieman askeleitaan varoen kuitenkin, ettei pyllähtäisi takamukselleen. Susan oli ehtinyt melko pitkälle, mikä oli ihan hyvä vain. Tämä ei ollut siis huomannut hänen puuttumistaan.
Päästyään viimein Susanin vierelle Pansy huokaisi teatraalisesti. >> Su, minne me mennään? Onko vielä pitkä matka? >>
>> Kohta näet >>, Susan vastasi vilkaisten hymy huulillaan Pansya. >> Ja vielä noin viitisen minuuttia, niin olemme perillä. >>
>> Vai niin. Ja mitäs sinulla on tuossa korissa? Eväitäkö? >> Pansy tiedusteli viimein katse korissa, jota Susan kantoi.
>> Ehkäpä >>, Susan vastasi.
>> Sinusta ei taas vaihteeksi saa paljoa irti. Se on ärsyttävää >>, Pansy totesi mutristaen suutaan.
Susan naurahti. >> Jos kertoisin, niin eihän se sitten yllättäisi sinua, eihän? >>
>> Minä en tiedä tykkäänkö yllätyksistä… >>, Pansy mumisi.
>> Jos niin sanot >>, Susan lausahti.
Loppumatkan he kulkivat hiljaisuudessa Pansyn pohtiessa minne Susan mahtoi olla viemässä häntä. Hän kävi läpi mielessään kamalia kauhukuvia paikoista, jonne ei halunnut, mutta jonne arveli päätyvänsä. Irvistellen ajatuksilleen hän päätti listata mieluisimpia paikkoja ja toivoi heidän matkan käyvän yhteen niistä. Mutta kuinka todennäköistä oli, että niissä vaatteissa (no, enempikin Susanin vaatteita Pansy ajatteli) he olisivat matkalla uuteen spahan, joka oli avattu vasta kuukausi sitten? Ei kovin todennäköiseltä vaikka Pansy haluaisi päästä testaamaan ylellisen paikan viimein. Hän olisi muuten käynytkin spassa jo, mutta töiltään hän ei ollut ehtinyt.
Kun Susan viimein pysähtyi ja ilmoitti heidän olevansa perillä, Pansy ilahtui huomatessaan missä he olivat. Hän oli turhaan pelännyt pahinta. Hänen pitäisi luottaa Susaniin enemmän (ei niin, ettei hän luottaisi, kyllä hän luotti).
>> Ooh! Toit minut luistelemaan! >> Pansy hihkaisi läimäyttäen kätensä yhteen riemastuneena.
>> Tietysti, nyt on todella upea sää luistella lammen pinnalla ja ihailla lumista maisemaa. Se on kuin taikaa >>, Susan sanoi katselleen ympärilleen.
Pansykin vilkaisi ympärilleen, muttei ollut niin vakuuttunut luonnon kauneudesta toisin kuin tyttöystävänsä. >> Hmm, niin kai. Onhan se ihan… nätti. >>
>> Sinä se et sitten ymmärrä hyvän päälle >>, Susan totesi.
>> Ymmärränhän, muuten en olisi kanssasi >>, Pansy sanoi. >> Mutta nyt minun täytyy saada terät jalkojeni alle, jotta pääsen viilettämään jään pintaa pitkin. >>
Susan katsoi hämmentyneenä Pansyn perään, joka harppoi kohti vihreää penkkiä. Kyllä hän tiesi Pansyn rakastavan häntä, mutta Pansy puhui harvemmin tunteistaan. Silloin tällöin tämä sanoi jotain suloista ja romanttista kuin ohimennen ja antamatta toiselle tilaisuutta vastata. Ehkä joskus, hellyydenkipeinä päivinään Pansy saattoi antaa toiselle mahdollisuuden vastata rakkaudenosoituksiinsa, mutta hyvin harvoin. Hyvin, hyvin harvoin
Ravistaen pienesti päätään ja hymyillen Naantalin aurinkoakin leveämmin Susan liittyi Pansyn seuraan saadaksensa terät luistelua varten jalkojensa alle.
｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。Jään pinta ei ollut läheskään koskematon. Sen pinnassa risteili ja rasteili luistimien terien jättämiä jälkiä ja niihin Pansyn ja Susaninkin jäljet hukkuivat.
Heidän lisäkseen lammen jäällä oli luistelemassa vain kourallinen velhoja ja noitia, enimmäkseen lapsia heistä jokainen.
Pansy liisi jään pintaa vasten kuin kevyt keijukainen. Hän rakasti luistelemista äärettömän paljon ja hän oli myös erittäin taitava luistelija. Hän oli oppinut luistelemaan melkeinpä ennen kuin oli oppinut kävelemään. Hänen äitinsäkin oli ollut intohimoinen luistelija. He olivatkin käyneet yhdessä luistelemassa joka talvi.
Ja äidin poismenon jälkeen Pansy oli jatkanut perinnettä yksin. Sillä ne hetket jäällä äidin kanssa olivat hänen rakkaimpia ja tärkeimpiä muistoja. Jäällä liihottelu antoi myös sellaisen vapauden tunteen, jota Pansy ei ollut koskaan aiemmin kokenut. Oli kuin hän olisi yhtä jään kanssa.
Pansy otti vauhtia ja loikkasi ilmaan. Hän pyörähti ilmassa muutaman kerran ennen kuin terät osuivat jälleen jään pintaan. Pari pientä tyttöä taputti hänen lähettyvillään ja Pansy niiasi pienesti. Hän oli ylpeä taidoistaan ja esitteli niitä mieluusti muille. Hän halusi näyttää ihmisille, kuinka taitava hän oli, mutta myös sen lisäksi hän halusi näyttää, ettei luistelun tarvinnut olla tylsää pitkin päästä päähän tai ympyrää luistelua. Tai muuten vain päätöntä menoa.
Pansy päätti näyttää tytöille (ja muille) vielä yhden tempun, jonka hän osasi. Hän pinkaisi itsensä liikkeelle ja laskeutui sulavasti istuma-asentoon. Pyöriessään paikallansa ympyrää yhden luistimen varassa Pansy kiersi hieman vartaloaan luodakseen vaikuttavamman efektin.
Noustessaan pystyyn ja ollessaan molempien jalkojensa varassa Pansy luisteli takaperin tyttöjen eteen ja niiasi. Tytöt taputtivat jälleen haltioissaan, mikä sai Pansyn loistamaan tyytyväisyydestä.
>> Jaahas, täällä sitä vaan brassaillaan >>, Susan sanoi pysähtyessään Pansyn vierelle ja vilkaistessaan tyttöjä, jotka tuijottivat brunettia sen toivossa, että tämä näyttäisi lisää temppuja.
>> Hmph. Sinä olet vain kade >>, Pansy tokaisi.
>> Kade? Mistä? Sinun pirueteistasi ja muista? Vai sinua ihailevista pikkulapsista? >> Susan kysyi silmät naurusta sirrillään.
>> Molemmista >>, Pansy sanoi leuka koholla.
>> Mmmm, väärin ja väärin. Minulle riittää, että saan katsoa sinun tekevän niitä ja saatan ehkä toivoa toisinaan, että opettaisit niitä minullekin. Mutten ole kateellinen >>, Susan sanoi ja kumartui sitten lähemmäs tyttöystävänsä korvaa voidakseen kuiskata tälle. >> Enkä todellakaan ole pikkuisille tytöille kateellinen. Se oli naurettavaa ja hyvin säälittävää. Sitä paitsi, minä olen se, joka saa suudella sinua ja joka saa sinut huutamaan. Ota miten otat sen. >>
Pansy puri huuleensa pienesti. Mietittyään asiaa hetken hän vain näytti Susanille kieltä ja lähti pyyhältämään toiseen suuntaan. Susan jäi katsomaan hänen peräänsä myhäillen huvittuneesti, kun taas pikkuiset noidat olivat vain pettyneitä.
｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。｡ﾟ❅゜。Taivaalta oli alkanut heittäytyä alas suuria lumihiutaleita. Ne kieppuivat ilmassa laiskasti.
Susan ja Pansy luistelivat käsi kädessä. Sitä ennen Susan oli jahdannut Pansya tovin pitkin jäistä lampea ja Pansy oli kikattanut niin paljon, että kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä.
He olivat onnistuneet innostuneina luistelemaan yli tunnin verran ja nyt he rupesivat tuntemaan pienoista väsymystä, joka vaati lopettamaan. Joten, kun he olivat lähellä lumipenkkaa, Susan päästi irti Pansyn kädestä ja lysähti lumeen. Hän sulki silmänsä hymyillen leveästi.
Maattuaan hetken paikoillaan Susan alkoi liikuttaa käsiään ja jalkojaan, vaikka jalat olivatkin vielä osittain jäällä.
Pansy seisoi paikoillansa ja katsoi tyttöystäväänsä. >> Mitä sinä teet? >>
>> Lumienkeliä >>, Susan vastasi lyhyesti.
>> Kyllähän minä sen näen >>, Pansy tuhahti, >> mutta sinä et ole enää lapsi. >>
>> Joten? Ei se minua estä tekemästä lumienkeleitä >>, Susan sanoi.
Pansy tuhahti toistamiseen. Hän jatkoi kuitenkin Susanin katselemista.
Suuret lumihiutaleet olivat ottaneet Susanin oranssiin vivahtavan punaiset hiukset laskeutumisalustakseen. Pari oli laskeutunut jopa tämän silmäripsille (tämän vihreäsankaiset silmälasit olivat valahtaneet nenän vartta pitkin alas lumelle lysähtäessä). Posket punoittivat kylmästä ja raittiista ilmasta. Ja tämän nenä vuosi hieman.
Näky oli lumoava. Pansyn teki mieli kyykistyä Susanin puolelle ja painaa huulensa tämän nauraville huulille. Kokeilla olivatko ne kylmät vai sittenkin lämpimät kaikesta hymyilemistä. Mutta se oli tyhmä kysymys, totta kai huulet olisivat kylmät ilman vuoksi.
Ennen kuin Pansy ehti toteuttaa aiettaan, Susan puhui. >> Tule sinäkin tekemään lumienkeleitä, Pan. >>
>> No en varmasti tule >>, Pansy tokaisi astuen lumihankeen.
Hän kaivoi taikasauvansa esille ja poisti terät kenkiensä alta. Sen jälkeen hän poisti myös Susanin kengistä luistimenterät. Hetken harkinnan jälkeen hän loitsi yllensä kuivuusloitsun.
Laitettuaan taikasauvansa pois Pansy kävi hiljaa makaamaan Susanin viereen. Epäröiden hän alkoi lopulta liikutella käsiään ja jalkojaan. Hän oli unohtanut miten hauskaa oli maata lumessa ja tehdä lumienkeleitä.
>> Jos sanot jotain, minä en puhu sinulle kuukauteen >>, Pansy sanoi aavistaessaan Susanin olevan sanomassa jotain.
Susan nauraa hörähti. >> En minä meinannut sanoa mitään. Enhän minä sanonut mitään siitäkään, että loitsit itseesi lämmitysloitsun. >>
Pansy käännähti katsomaan tyttöystäväänsä, jonka silmät olivat yhä kiinni. >> Sinä tiesit? Mistä sinä tiesit? >>
>> Kyllä minä nyt huomasin, kun jäit jälkeen >>, Susan totesi.
>> Ja tulit katsomaan mihin jäin? >> Pansy kysyi.
>> En. Sinä vain et enää tärissyt kylmästä, kun tulit taas viereeni. Ei siinä tarvitse paljoa ynnätä yhteen, kun jo tietää mitä teit >>, Susan sanoi ja hymyili aikaisempaa leveämmin, minkä oli jo pakko rikkoa luonnonlakeja.
>> Ai >>, Pansy sanoi tuntien olonsa hieman noloksi.
>> Mmm-mmm. Ja mitä äskeiseen tulee, niin aioin vain sanoa, että oli kivaa, kun tulit tekemään lumienkeleitä kanssani >>, Susan sanoi.
Jostain syystä Pansy tunsi poskiansa alkavan kuumoittaa. Hän käänsi katseensa takaisin kohti pilvistä taivasta, mutta ei voinut huulilleen leviävälle hymylle mitään.
Pian hän kääntyi kuitenkin katsomaan jälleen Susania. >> Hetkinen. Jos sinä huomasit minun puuttuvan, niin miksi jatkoit vain matkaasi etkä tullut katsomaan mihin minä jäin? Minulle olisi voinut sattua jotain! >>
>> Minä vähän arvelin, että sinä saattaisit tehdä jotain, sanotaanko, ovelaa. Ja niinhän sinä teit >>, Susan selitti.
>> Mutta silti. Mitä jos niin ei olisikaan ollut? Mitä, jos olisin liukastunut tai jotain? >> Pansy ärähti.
>> Kyllä minä olisin jossain vaiheessa tullut katsomaan, että mikä sinulla kestää >>, Susan rauhoitteli.
>> Jossain vaiheessa?! >> Pansy kiljahti.
Susan nousi istumaan ja työnsi lasinsa paikoilleen. >> Pan, ei viitsisi ruveta kinaamaan tästä asiasta. Minä olin oikeassa sen suhteen mitä sinä olit tekemässä. Mutta, jos olisit ollut pulassa tai jotain, niin sinä tiedät, että en olisi odottanut kahta tuntia ja ruvennut vasta sitten ihmettelemään puuttumistasi. Olisin tullut katsomaan kymmenen minuutin sisällä, että mihin sinä jäit. >>
>> Niin no, ehkä >>, Pansy totesi suu mutrulla.
>> Annetaanko asian siis olla? Jooko? Nautittaisiin vain tästä päivästä >>, Susan pyysi.
>> Okei. Mutta, haluan että päivälliseksi tänään on lempiruokaani. Sillä ehdolla suostun unohtamaan asian >>, Pansy sanoi lakaten murjottamasta.
>> Se sopii mainiosti >>, Susan naurahti tuntien olonsa helpottuneeksi – mököttävä Pansy oli melkoinen painajainen ja siltä välttyminen oli aina ihme, >> mutta ennen sitä voisimme nauttia eväät, jotka tein meille. >>
Pansyn kasvot kirkastuivat. >> Oh, niinkö? Mitä sinä olet tehnyt? >>
>> Tule katsomaan >>, Susan sanoi noustessaan seisomaan.
Pansy otti kiinni tyttöystävänsä ojentamasta kädestä ja nousi pystyyn. Susan kuljetti heidät sen penkin luokse, jonka luona he olivat taikoneet terät kenkiinsä. Penkin vieressä kökötti edelleen tyytyväisenä pajukori.
Susan poimi korin käteensä ja istahti penkille. Pansy istui penkin toiseen päähän Susanin laskiessa korin heidän keskelleen. Hän katsoi malttamattomana, kun hänen tyttöystävänsä avasi korin kannen narut ja nosti kannen puolikkaat ylös.
Korin sisältä Susan nosteli korin viereen suuren punavalkoraidallisen termospullon, litteät rasiat ja kannellisen lämpötiiviin kulhon. Sen jälkeen tämä ojensi Pansylle tummansiniseen serviettiin kiedotun lusikan ja muovisen keittolautasen, että mukin.
>> No niin >>, Susan sanoi kädessään musta kauha, >> tarjolla tänään lounaaksi on broilerilliset quesadillat, samettinen tomaattikeitto basilikalla maustettuna ja termoskannusta löytyy suosikkiasi, lämmintä appelsiinikanelikaakaota. Jälkiruoaksi tarjolla saattaa olla piparkakkubrownien palanen.
>> Oih! Kuulostaapa hyvältä! >> Pansy huudahti innostuneena. >> Mutta, vaikka nämäkin ovat herkkujani, valmistat silti päivälliseksi lempiruokaani! >>
>> Tietysti, ei tullut mieleeni olla valmistamattakaan >>, Susan naurahti.
Pansy katsahti tyttöystäväänsä ja epäröi pienen hetken verran ennen kuin avasi suunsa. >> Su, sinä olet mahtava. Hemmottelet minua vaikka käyttäydyn välillä kuin mikäkin hemmoteltu kakara… Minä, no tuota. Minä rakastan sinua, todella paljon. >>
Susanin sisällä läikähti. >> Minäkin rakastan sinua, Pan. Syvästi. >>
Pansy, välittämättä siitä, että he olivat yleisellä paikalla, nousi hieman paikoiltaan ja kumartui eväskorin ylitse suudellakseen Susania. Se kesti vain pienen hetken, ja kun Pansy vetäytyi pois, hänen kasvonsa helottivat punaisina julkisesta hellyydenosoituksesta.
>> Lopeta, Su! >> Pansy tiuskaisi, kun Susan hymyili lammasmaisesti.
>> Enkä lopeta >>, Susan sanoi.
>> Minä kadun sitä, että sanoin äsken rakastavani sinua >>, Pansy tokaisi.
>> Etkä kadu >>, Susan väitti vastaan.
>> Hyvä on, en kadukaan. Mutta lopeta silti tuo hymyileminen! >> Pansy myöntyi.
>> Hyvä on, minä lopetan. En hymyile enää koskaan >>, Susan totesi.
>> En minä nyt sitä tarkoittanut, sinulla on kaunis hymy, mutta… Äh, lopeta nyt vain se hymyily! >> Pansy jupisi.
>> Hyvä on >>, Susan lupasi.
Silti tämä ei kuitenkaan lakannut hymyilemästä. Miksi olisikaan, sillä hän tunsi olonsa erittäin onnelliseksi istuessaan siinä penkillä rakkaansa kanssa.
Eikä Pansy olisi edes oikeasti halunnut Susanin lopettavan. Salaa hän oli mielissään, että Susan ei totellut häntä vaan hymyili yhä vain leveämmin, mikäli se oli mahdollista.
Mutta ei hän sitä kyllä ääneen myöntäisi. Ei todellakaan. Joku roti oli oltava. Aivan niin.
