Ficin nimi: Kirosana
Kirjoittaja: Pinja
Beta: Eipä ole ei
Genre: Songfic
Ikäraja: S
Päähenkilö: Hän
A/N: Ilmeisesti kaikki mun tekstit on joko jotain suhteellisen raadollista, julkaisukelvotonta tai sitten täysin juonetonta pohdintaa. Juoneton pohdinta juontaa juurensa useimmiten lauluista ja tämä oli yksi niistä harvoista jonka päätin julkaista. Haloo Helsingin 'Kiitos ei oo kirosana' on mun mielestä ensinnäkin biisinä oikein hyvä, noin niinku melodialtaan, mutta lisäks lyriikat on suorastaan nerokkaat. Rakastiko Hannu piparia vai Kerttua, sepä se. Hieman siis pohdintaa ja elämän analysointia pikkuisina, ärsyttävän ohuina pätkinä. Welcome.
Kirosana
Mies meni itkevää lasta auttamaan,
äiti ei uskonu et se tahtois pelastaa.
Ja heti syytettiin pedoksi,
kysy vielä miks vesi vaihtuu viiniksi.
Hän kurtistaa kulmiaan paheksuvasti. Naisen nuttura on yhtä tiukka kuin hänen äänensävynsäkin, vaikka mies on varmasti jo eläkeikäinen eikä nainen vielä kolmeakymmentäkään. Hän seuraa näiden kahden keskustelua, jonka taustalla kuuluu edelleen pikkutytön itku. Hän ei tiedä mikä on pahinta, se että maailma on niin täynnä myrkyllisiä tekoja että avunantokin näkyy vain varjona lapsen päällä, se että stereotypiat leimaavat ihmisen ennen kuin tämä ehtii edes katsoa silmiin vai se, että kaiken sen keskellä pikkutytön polvesta valuu yhä verta eikä äiti edes huomaa. Ihmekös tuo jos tekee mieli antautua viinan vangiksi aikuisiällä.
Nainen kaatuu kadulla maahan,
täällä ei auteta jos sä oot sekaisin.
Haloo se oli sydänkohtaus,
eikä paluuta elämään takaisin.
Hän työntää kädet taskuihinsa ja vilkaisee kännykkäänsä. Iltalehden sivuilla on taas lööppi suomalaisten auttamiskyvyttömyydestä ja tylyydestä. Nainen kaatui maahan, kukaan ei pysähtynyt auttamaan, otsikko kerjää klikkauksia niin kuin koiranpentu pekonia. Hän ei avaa juttua, vaan kommenttikentän. Kommenttikenttä on pahempi syöpäpesäke kuin avuttomien suomalaisten empatiakyky. Tai sen puute, hän miettii lukiessaan kommentteja. Ei sitä naista olisi kuitenkaan voinut pelastaa, se oli varmaankin kännissä. En minäkään tuollaista auttaisi, siitähän voi saada vaikka minkä taudin. Hän puree kieltään, ettei alkaisi kiroilemaan ääneen. Ainoa todellinen tauti on ennakkoluuloisuus.
Miks on niin helvetin vaikeeta katsoo silmiin,
tai sanoa "Moi"
Aina vaan törmätään pyöreisiin kulmiin,
ja sanotaan, etten vaan voi.
Hän kohottaa katseensa kännykästä ja survoo sen taskuunsa. Bussi ajaa ohi, ikkunasta näkyy tuttu naama. Hän on jo kohottamassa kättään, kun katse kääntyy selkeän tahallisesti toiseen suuntaan. Aivan, unohdin jo että katsekontaktikin voi nykyään olla tappavaa, hän miettii purevasti. Mikäpä siinä sitten, mutta ensi kerralla voisin huutaa täyttä kurkkua tervehdyksen ja jättää hänen päätettäväkseen, kumpi on sosiaalisesti vähemmän hyväksyttävää; vastaamatta jättäminen vai kaltaiseni hullun kanssa tekemisissä oleminen, hän suunnittelee pirullisesti hymyillen.
Ja pitäiskö ajan tappamisesta joutua vankilaan,
Ja vaikka aika tappaa meitä,
ei sitä kiinni saa kukaan.
Ja tässä minäkin vain seison, hän miettii. Tässä minä seison ja poltan tupakkaa. Myrkytän keuhkojani ja tapan aikaa. Keuhkoilla ei ole niinkään väliä, mutta sattuukohan aikaa, kun sen tappaa? Hän pudistaa päätään epäuskoisena ja tumppaa tupakan sammuttaen sen hohtavan kipinän. Samalla lailla aika tappoi minulta kipinän, hän pohtii ja talloo tupakantumpin lumeen kengänkärjellään suomatta enää ajatustakaan brutaalisti tappamalleen ajalle.
Et suuta auki saa,
jäät sivuun katsomaan,
kun maailma huutaa hulluuttaan.
Mut jos huudat lujempaa,
saat äänes kuulumaan,
ja voimaa päivään seuraavaan
Joskus hänestä tuntuu, että kaikki tässä maailmassa kusee pahemman kerran. Politiikka, talous, yhteiskunta, elämä, tasa-arvo, ihmisoikeudet. Ja silti hän seisoo vaiti massan keskellä, aukoo suutaan muiden mukana eikä saa sanottua sanaakaan. Hän on vain kauniita hymyjä ja kohteliaita sanoja, arkipäivän sankari, mutta hän ei tee mitään muuttaakseen asioita. Hän valvoo yöt miettien puheita, joita voisi pitää, mutta astuessaan elämänsä kuvainnollisen puhujanpöydän ääreen, sanat juuttuvat kurkkuun ja ulos tulee vain suloisia, beigensävyisiä sivistyssanoja.
Kiitos ei oo kirosana,
Nouset ylös voittajana.
On yksi sana, jota hän käyttää enemmän kuin kukaan muu. Kaikesta huolimatta. Hänen mielestään koko maailmassa on asiat pahasti vialla, mutta huulien raosta lipsahtaa silti kiitollisuutta päivittäin. Mielessään hän miettii pelkästään perkeleitä ja vittuja toivoen, että kiitos olisi virallisesti sellainen kirosana, jollaisena sitä tunnutaan salaa pitävän.
Ja joskus kun hommat rullaa kunnolla,
sitä saa mitä tilaa.
Eli jos sä pyydät anteeks, sä saat anteeks,
ja elämä on taas kivaa.
Toinen hänen lempisanoistaan on anteeksi. Hän ei oikeastaan tiedä, mitä hän pyytelee anteeksi, keneltä ja miksi, hän vain tekee niin. Välillä tuntuu kuin hän pyytäisi anteeksi koko maailman puolesta ja välillä hän pyytää anteeksi vaikka haluaisi haistattaa paskat koko maailmalle. Joskus hän saa anteeksi, ja silloin herää alkukantainen uhma ja ärsytys. Kun eihän hän mitään tehnyt väärin alun perinkään, hän vain halusi saada erimielisyydet loppumaan ja nyt häneen suhtaudutaan kuin armoa kerjäävään viholliseen. Ehkä maailmankin pitäisi kokeilla kompromisseja.
Ei kasvatus löydy Googlesta,
mut ei koteja voi aina tuomita.
Koska meit on täällä niin moneen,
joku saa pataan ja joku tietokoneen.
Tohtori Google tietää, mikä sinun Liisa-Petteriäsi vaivaa. Liisa-Petterin päätä särkee, kirjoitetaan vauva.fi- sivuille, ja lopulta hysteeriset naiset ja kolme rivosuista trollia tulevat siihen tulokseen, että Liisa-Petterillä on ebola ja että hänen jalkansa on takuuvarmasti katkennut kuusi-kuusi-kuusi ja kuusikymmentä yhdeksän kertaa. Ja että kannattaisiko nyt oppia ja hankkia se helvetin konttauskypärä ennen kuin ihana unisex monsterilapsesi iskee päänsä pöydänjalkaan ja vahingossa oppii jotakin. Sellaistahan ei täällä haluta. Liisa-Petteri käyttää konttauskypärää kuusivuotiaaksi, saa kultalusikalla ruokittuun turpaansa nyrkin kun täyttää kolmetoista ja viettää päivät kavereidensa kanssa räkä valuen Gigantin hyllyjen väleissä kuolaamassa iPadeja.
Ja varo ettet hymyile kellekkään,
koska se voi tarttua.
Tarttuvista taudeista hymy on se pahin, hän melkein jupisee ääneen hillittyään halunsa heittää ohi juossutta Liisa-Petteriä tiiliskivellä. Hymy leviää kuin sukupuolitaudit, ja sen takia ihmiset ovat ottaneet asiakseen ehkäistä vaaran. Ei paljoa hymyilytä, kun bussikuski näyttää sisäisesti keskisormea, eikä paljoa hymyilytä kun opettaja muistuttaa vittumaisesti hymyillen, että sitä takkia ei pidetä päällä oppitunnilla vaikka miten olisi lämmitykset rikki ja sisällä suunnilleen viisi astetta lämmintä.
Eikä saada koskaan tietää,
rakastiko Hannu piparia vai Kerttua.
Olisiko mitään jos katsottaisiin Netflixiä ja chillattaisiin tänään? Hän pyörittelee silmiään niin hitaasti ja kyllästyneesti kuin pystyy, ja sulkee Tinderin. Saman tien poistaa sen. Samaa on ehdottanut nyt neljä miestä ja yksi nainen vuorokauden sisällä. Hän tuhahtaa ja päättää tehdä seuraavan matematiikan tilastotehtävän siitä, ettei koko deittipalvelun kokeilu menisi aivan hukkaan.
Ja yksinäisyys on vaarallisempaa kuin ylipaino,
ja luottamus on parempi ku vaino.
Lenkille, hän vastaa joka kerta kun häneltä kysytään luokan chatissa, mihin hän menee illalla. Kerran hän vastasi menevänsä ryyppäämään, ja välittömästi hänellä oli neljän ystävän sijasta kaksikymmentäkahdeksan. Ei hän oikeasti ryyppäämään mene, eikä varsinaisesti lenkillekään. Sitä kutsutaan illuusioksi. Hän kiskoo pitkän nahkatakin päälleen joka ilta ja syljeskelee kaduilla tupakantuoksuisia klimppejä. Kenellekään ei voi totuutta kertoa, ne luottavat että hän lenkkeilee eli elää terveellisesti, ja niin hänet jätetään rauhaan.
Et suuta auki saa,
jäät sivuun katsomaan,
kun maailma huutaa hulluuttaan.
Mut jos huudat lujempaa,
saat äänes kuulumaan,
ja voimaa päivään seuraavaan.
Hän istuu sillan kaiteella ja katselee alla kiitäviä autoja. Kaikilla taitaa olla kovakin kiire, ja hänellä on kiire vain kiireeseen. Kun kiirehtii tarpeeksi, voi unohtaa oikeasti tärkeät asiat ja huutaa pelkästään ahdistuksesta tarvitsematta keksiä viisaita, maailmaa parantavia sanoja. Kaikki mitä hän näkee, saa hänet samaan aikaan ahdistumaan ja tuntemaan täyttä välinpitämättömyyttä. Sillalla huutaminen on terapiaa, koska hän voi olla varma, että edes joku kuulee. Eri asia on tietenkin se, kuunteleeko kukaan.
Kiitos ei oo kirosana,
nouset ylös voittajana.
Kiitos ei oo, kiitos ei oo, kiitos ei oo kirosana...
Kiitos ei oo, kiitos ei oo, kiitos ei oo kirosana...
Joskus hän huutaa vain pelkkiä vokaaleja. Hänen suosikkivokaalinsa on aa, sillä se on samaan aikaan oivaltava ”aaaa” ja erittäin hyvä alku ärsyyntyneelle ”aargh”- huudolle. Hän voi sitten kesken huudon päättää, kumpi tällä kertaa saa kaikua koko kaupungin kuuroille korville. Joskus hän huutaa kirosanoja, perkeleitä toisensa perään. Joskus hän huutaa kiitosta niin kauan, että ääni lähtee, ja painottaa sitä samalla tavalla kuin sanaa vittu painotetaan.
Et suuta auki saa,
jäät sivuun katsomaan,
kun maailma huutaa hulluuttaan.
Mut jos huudat lujempaa,
saat äänes kuulumaan,
ja voimaa päivään seuraavaan.
Hänestä on mukavaa kuunnella muiden kuulumisia. Hän kuuntelee muiden kuulumisia niin mielellään, että unohtaa usein kuunnella omansa. Kuuleminen on tärkeää, mutta kuuluminen sitäkin tärkeämpää. Kun kuuluu johonkin, on samalla osa jotakin suurempaa. Mitä suurempaan yhteisöön kuuluu, sen enemmän kuultavaa on. Suorastaan läpikuultavaa. Suurissa joukoissa kuulumiset nimittäin muuttuvat läpikuultavaksi sanahelinäksi, jotta koko ajan vain kuuluisi jotain, mitä vain, kaikkea eikä mitään. Tarkoitus ei olekaan kuunnella, vain kuulla ja kuulua, sillä maailmassa ei ketään oikeasti kiinnosta. Ei ketään kiinnosta, mitä sinulle kuuluu, ihminen haluaa vain kuulla sen täyttääkseen omat standardinsa siitä mikä tekee hänestä hänen mielestään hyvän ihmisen. Pienen tytön kuuluu näkyä mutta ei kuulua, kuunnella neuvoja muttei kuulla juoruja. Jos hän ei voi kuulua johonkin, hänen kuuluukin kulua tupakan lailla tuhkaksi.
Kiitos ei oo kirosana
