30
tripla
26 minuuttia myöhemmin Ville pysäytti autonsa mun eteen. Annoin sen odottaa ja poltin rauhassa tupakkani loppuun. Kaduin jo, miten helposti olin suostunut. Sillä olisi kuitenkin taas joku selitys. Tai, vaikka ei olisikaan, niin hetken päästä saisin taas huomata, miten huohotan sen ja sängyn välissä. Sillä oli sellainen taito. Taito saada mut tuntemaan itseni tyhmäksi ja kiihottuneeksi. Taito saada mut unohtamaan, miten vihainen olinkaan.
Tumppasin viimein tupakan, suljin silmät ja avasin oven. Istahdin etupenkille. Autossa tuoksui naisen hajuvesi ja möykky mun vatsanpohjalla vaan suureni entisestään ahdistuksen hakatessa kylkiluissa.
”Moi”, Ville sanoi, mutta en pystynyt vastaamaan. Se yritti suudella, mutta väistin.
Haistoin Tarun kaikkialla. Olin haistanut sen hajun ennenkin, niin monta kertaa, mutta nyt vasta tajusin kenelle se kuului.
Ville ajoi meidät joenrantaan ja jos tunnelma autossa ei olisi ollut niin kipeä, niin olisi voinut luulla, että se kosii tai jotain muuta inhoromanttista. Siellä oli niin kaunista.
Me jäätiin autoon istumaan. Tuijotettiin hiljaisuudessa, miten laskeva aurinko oli värjännyt horisontin oranssiksi.
”Sä et oikeesti rakasta mua?” Ville aloitti keskustelun. ”Erosit miehestäs mun takia ja silti väität, ettet rakasta?”
Taas se sama aihe. Se sama aihe, joka päätti tänään meidän aamupäivän hyvinkin nopeasti, kun mä lähdin sen luota sanomatta sanaakaan. Miten mä voisin rakastaa?
”Miksi mun rakkaus on sulle noin tärkeää, vaikka just aamulla sanoit, ettei se muuttaisi meissä mitään?” kysyin. Itku kuristi kurkussa. Tunsin oloni avuttomaksi, kun en ymmärtänyt, miten se voi rakastaa, miten se halusi olla rakastettu, mutta silti tahtoi tehdä kaikkea mitä halusi. Olin turhautunut, kun en ymmärtänyt, miten mä olin tässä se paha.
”Se saattais muuttaa”, Ville vastasi. Sen sanat kirveli. En tiennyt miten olla. En tiennyt, mitä sanoa.
”Miten mun pitäis uskaltaa rakastaa sua, kun sä…” en saanut sanojani loppuun. Selvitin kurkkuani. Yritin hengittää pahaa oloa ulos. ”En ikinä uskaltaisi rakastaa sun kaltaista.”
Ville loukkaantui mun sanoista ja yllättäen sen silmät kiilsi kyyneleistä. En tiennyt kumpi meistä satutti toista enemmän, mutta Villen kyyneleet repi mua palasiksi.
Miten me oltiin yhtäkkiä näin rikki?
”Miten voisin edes rakastaa…” Mun ääni murtui ilman mun lupaa. ”Elän muutenkin tällä hetkellä maailmassa, jossa rakkaus on joku… vittu, kun en tiedä onko rakkautta edes olemassa.”
En tiedä saiko Villen mun viimeisistä sanoista selvää. Hajosin täysin. Tuntui, etten saanut happea ja me vain itkettiin molemmat.
Meidän välillä oli alle metri, mutta se tuntui loputtomalta.
”Mä en niinku—.” Villen sanat keskeytti niiskaisu. ”Mä en niinku vittu tajua, miten tää on näin vaikeeta.”
Se alkoi olla jo vihainen, vaikka sitä itkettikin vielä.
”Me ollaan tunnettu yli vuosi. Me ollaan pantu yli vuosi. Vittu, pieni ikuisuus. Sä olet ollut sinkku jo kaheksan kuukautta ja silti, mikään ei ole edennyt minnekään.”
”Onko se mun vika?” Villen sanat sai mutkin vihaiseksi. ”Miten me voitaisiin edetä, kun sä katoat koko ajan ja panet mitä tahansa?”
”Ihan kuin sinä et menis tuolla pitkin kyliä ja pane mitä tahdot!” Ville huusi takaisin. ”Mä tunnen ihmisiä. Mä tiedän, mä olen kuullut, mitä sä touhuat. Mä en tajua, miten luulet olevas oikeutettu itkemään mulle siitä, ketä mä panen, kun sulla itellä ei muna pysy housuissa viikkoa kauempaa!”
”Sä olet kuullut pelkkiä valheita!” huusin. Ääni murtui taas. ”Vittu. Alkuvuodesta mulla oli muutama, kun sä olit kadoksissa viikkojakin. Maaliskuun jälkeen en ole pannu kuin Jan—”
”Jannea?” Ville keskeytti. ”Ei jumalauta. En tajua miksi olen näin yllättynyt. Vittu, mä tiesin, et panet sitä.”
”Sä panet Tarua!” huusin takaisin. ”Mitä vittua sä välität ketä mä panen, kun sä painat kaikkea millä on pulssi!”
Ville hiljeni. Hautasi kasvonsa käsiinsä ja hiljaisuus autossa oli tuskaisa.
”Musta tulee isä.” Villen ääni hajotti hiljaisuuden. Koko maailma tuntui pysähtyneeltä. Korvissa kohisi.
Ville nosti kasvonsa käsistään. Katsoi mua ja sitä vittu hymyilytti. Näin, miten sen suu liikkui, mutta en kuullut enää sanaakaan.
Mies kosketti mun polvea.
”Voisit vaikka onnitella”, se sanoi ja: ”Mitä vittua”, oli ainoa, jonka sain ulos suustani. Villeä nauratti.
”Mistä sä haluat, että onnittelen?” kysyin. Järkytys oli muuttunut takaisin vihaksi. ”Siitä, että oot maailman suurin mulkku?”
”Hei—” Ville yritti sanoa väliin, mutta mä en pystynyt kuuntelemaan.
”Saat mut tuntemaan itteni hirviöksi, kun en uskalla rakastaa. Väität, että mä olen paska, kun panen Jannea ja sä olet pannut jonkun paksuksi! Sä tuot mut johonki vitun järvenrantaan puhumaan rakkaudesta ja sit yhtäkkkiä heitätkin tollasen pommin!”
”Itse asias tää on joki, mut”— Ville aloitti.
”Sillä ei ole mitään vitun väliä!” huusin. ”Olkoot vaikka meri, mut et sä nyt—”
ja mun sanat jäi kesken. Itketti ihan helvetisti. En saanut happea. Avasin turvavyön. Tuntui, että kuristun.
Etsin ovenkahvaa. Se oli kuin kadonnut. Paniikki valtasi mut. Helpottui hieman, kun sain oven auki, mutta jyskytti taas sielua repivänä kipuna, kun astuin ulos autosta.
Hengitys oli liian nopeeta. Jalat ei pysynyt paikoillaan. Pää oli täynnä ajatuksia ja tunteita, mutten saanut yhdestäkään kiinni.
Tukistin hiuksiani, mutta sekään ei auttanut. Olo oli avuton. Kipeä ja tuskainen.
”Kuisma”, Villen ääni kuului läheltä. Tunsin sen koskevan, mutta huidoin sen pois. Koko keho jo sattui, poltti ja riipi.
”Rakas”, Ville yritti kovemmin. ”Kuisma. Hei. Rahoitu.”
Se painoi mun pääni rintaansa vasten. Piti kiinni, vaikka vastustin.
”Ei hätää”, se kuiski. Uudelleen ja uudelleen. Suukotti mun hiuksia. Tiukensi otettaan, kun ahdistus halusi saada mut irrottautumaan.
”Anteeksi ihan vitusti kaikesta”, se sanoi ja ahdistus purkautui ulos mun sisältä lohduttomana itkuna.
