Hobitti | Kuusi vuotta onnea ennen pitkää pimeyttä, K-11, Tauriel/kirjoittaja, 7/7 + epilogi

[LillaMyy]

”For six hundred years my father has protected you, favoured you.”
-Legolas Desolation of Smaugissa-

Title: Kuusi vuotta onnea ennen pitkää pimeyttä
Author: LillaMyy
Rating: K-11
Fandom: Hobitti
Pairing: Tauriel/kirjoittaja (Astrid), lopussa löytyy myös lyhykäiset viittaukset Tauriel/Kíliin ja Tauriel/OMC:hen
Beta: Evelix (tämä ei ole kiertänyt vielä betan kautta, joten kaikki aivopierut ovat mun käsialaani)
Genre: femslashia fluffyhtavalla romancella ja angstisella lopetuksella
Disclaimer: En omista hahmoja itse keksimiäni lukuun ottamatta, enkä väitä minkään ficcissäni tapahtuvan asian olevan totta. En saa tästä myöskään minkäänlaista rahallista korvausta.
Summary: Kaksi eri kansojen edustajaa kohtaavat toisensa aivan sattumalta, mutta mitä siitä sitten oikein seuraakaan?
Challenges: Hetslashfemme, Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle III (Tauriel), Aina eka kerta II (Tauriel/OFC), Mittanauhallinen tarinoita (metri) ja Kirjoita ja kommentoi (Tauriel)
A/N: Eheheheh, älkää kysykö. En enää yhtään itsekään tiedä, mistä ihmeestä tämä oikein lähti lentoon. Anygays, kaikki varmaan muistaa, kuinka DoS:issa Legolas toteaa Taurielille, että Thranduil on jo 600 vuotta suojellut Taurielia (sanatarkka lainaus löytyy aivan alusta), niin tämä on nyt sitten oma näkemykseni siitä, mitä tuolloin tapahtui, miksi tämä kaipasi suojelua kuninkaaltaan. P.S. Ei kannata alkaa järkyttyilemään nyt mistään parituksen ikäeroista tai muista, koska Tolkien Gatewayn mukaan haltiat saavuttavat fyysisen puberteettinsa noin viisikymppisinä, jotenjoten… Siitä voidaankin sitten olla montaa mieltä, että minkä ikäinen Tauriel olisi ihmisvuosissa tässä kohtaa… Ei-tutuilta kuulostavat nimet ovat kaivettu joko täältä tai kasattu itse tämän sivuston ja sen miljoonan eri linkin avustuksella. Sindarin kielessä apuna olen taasen käyttänyt tätä. Kaikki hahmot esiintyvät kuitenkin alla olevissa taulukoissa, joten toivottavasti niiden kanssa pysyy edes jotenkin kärryillä. Aina saa kuitenkin kysyä, jos esiintyy epäselvyyksiä, eivätkä nämä omat hahmot edes nouse niin kovin tärkeiksi hahmoiksi (Astridia lukuun ottamatta), joten toivottavasti pidätte tästä.




EA = Ensimmäinen Aika (kesto n. 590 vuotta)
TA = Toinen Aika (kesto 3441 vuotta)
KA = Kolmas Aika (kesto 3021 vuotta)
NA = Neljäs Aika (kesto tuntematon)
† = kuolema on ollut ennenaikainen
Valinor puolestaan on paikka, johon haltioilla on mahdollisuus seilata Keski-Maasta (TSH-elokuvat nähneille myös tiedoksi, että tämä on se paikka, mihin Frodo seilaa sillä paatilla Kuninkaan paluun lopussa)

[LillaMyy]

Ensikohtaaminen
KA 2335

Juuri vastikään neljätoista vuotta täyttänyt Astrid oli enemmän tai vähemmän innoissaan, kun hänen äitinsä tuli aamulla hakemaan häntä nukkumapaikaltaan tulisijan vierestä. Tänään hän pääsisi ensimmäistä kertaa käymään Esgarothissa. Kaupungissa järjestettiin kerran vuodessa suuret markkinat ja tänä vuonna hänen vanhempansa olivat päättäneet tytön olevan jo tarpeeksi vanha matkaan, joka kestäisi vähintään viikon päivät. Astrid oli jo parin vuoden ajan seurannut kateellisena naapurissa asuvan Erlandin lähtöä markkinoille oman perheensä kanssa, mutta tällä kertaa hänkin pääsisi mukaan matkalle. Astridin tietämättä tämän matkan oli tarkoitus osoittaa Erlandin vanhemmille tytön olevan jo tarpeeksi vanha ottamaan osaa kotitalouden töihin, koska heidän vanhempansa suunnittelivat naittavansa nuoret toisilleen.

~¤~¤~

Seuraavana päivänä toisaalla eräs punahiuksinen haltianeito auttoi neljää muuta haltiaa lastaamaan Esgarothin markkinoille lähteviä rattaita. Tauriel ojenteli tavaroita kärryillä tasapainoilevalle Gelmirille, joka järjesteli niitä sitä mukaa kun rattaat täyttyivät markkinoille myyntiin vietävistä esineistä ja säkeistä.
”Ada, koska me oikein olemme lähdössä?” Tauriel kysyi kärsimättömänä nostaessaan erästä säkkiä rattaille.
”Lähdemme heti, kun saamme tavarat kasaan, sell”, Gelmir vastasi, ja Tauriel vilkaisi pikaisesti Amrasia ja Saerosia ennen kuin nuoret haltiat nopeuttivat kärryjen lastaamista.
”Jos sää siis sattuu suosimaan meitä vielä silloin”, Cúthalion lisäsi nauraessaan Gelmirin kanssa nuorempien haltioiden lähtöinnokkuudelle ja jatkaessaan omaa hidasta tekemistään. Heillä kahdella ei ollut mitään kiirettä Esgarothiin, mutta he muistivat edelleen sen ensimmäisen kerran kun he itse olivat päässeet käymään suurilla markkinoilla, joten he ymmärsivät nuorison innostuksen. Esgarothin suuret markkinat keräsivät vuosittain suuret määrät haltioita ja ihmisiä samaan paikkaan vaihtamaan tuotteita, joten se oli tunnetusti myös ensimmäinen paikka, jossa molempien kansojen nuorisot kohtasivat toisen kansan jäseniä suurissa joukoissa.

~¤~¤~

Astrid istui isänsä ja naapurin isännän vuorotellen vetämien kärryjen päällä. Kärryt oli lastattu täyteen kaikkea, mitä perheet olivat saaneet vuodessa raavittua kasaan ja nyt he matkasivat kohti Esgarothia toiveenaan saada osan tavaroista myydyksi. Kenelläkään heidän pienessä kylässään ei ollut varaa hevoseen ja muuleja tarvittiin edelleen kylässä töissä, joten ihmiset vetivät itse omia kärryjään. Erland käveli kärryjen vieressä reippaasti ja kahdeksantoistavuotiaan pojan kasvoilla paistoi innokkuus, mutta Astridin jalkoja oli alkanut särkeä huonosti istuvissa kengissään, joten isä oli antanut hänen hypätä kuorman päälle.

He olivat tehneet matkaa vasta kaksi päivää, kun heitä kohtasi onnettomuus. Astrid oli juossut Erlandin kanssa kilpaa edellä, kun he kuulivat isiensä kiroilevan takanaan. Nuoret katsoivat nopeasti toisiinsa huolestuneina ja riensivät sitten takaisin vanhempiensa luokse. He huomasivat pian heidän vanhojen kärryjensä osuneen huonokuntoisen tien kuoppaan. Pyörä oli edelleen kunnossa, mutta kärryt olivat jääneet jumiin. Miehet kiroilivat nostellessaan tavaroita kärryistä saadakseen ne irti ja rullaamaan.

He eivät kuitenkaan ehtineet kovin pitkälle projektissaan, kun he kuulivat toisten rattaiden ääntä takaansa. Kaikki kuusi nostivat katseensa rattaista, ja Astrid näki ensimmäistä kertaa elämässään oikean hevosen. Se oli suuri, paljon suurempi kuin heidän kylänsä suurinkaan muuli, ja sen tumma karva kiilsi auringossa. Tytön katse kiinnittyi kuitenkin hevosen vetämissä kärryissä istuviin olentoihin, sillä nämä eivät olleet ihmisiä. Rattaissa kulki haltioita, eikä Astrid osannut olla tuijottamatta. Hän oli kyllä kuullut haltioista ja näiden kauneudesta, muttei ollut koskaan tavannut ketään tuosta kansasta. Nyt hän näkikin heti viisi haltiaa kerralla, koska ajurin lisäksi rattaissa istui neljä muutakin haltiaa. Kahdella haltioista oli heidän kansansa vaaleat, yhdellä tummat hiukset, mutta kahdella heistä oli tulenpunaiset hiukset. Astrid kiinnitti huomionsa punahiuksiseen haltianeitoon, joka vastasi hänen katseeseensa huolettomasti. Astrid ei osannut edes arvata, minkä ikäinen toinen oli, koska kuten hän oli kuullut, kaikki haltioista näyttivät yhtä aikaa sekä nuorilta että vanhoilta. Heidän kaikkien kasvoilta paistoi iän tuoma viisaus yhtä aikaa ikuisen nuoruuden kanssa.

~¤~¤~

Tauriel katseli rattailla istuessaan häntä maasta käsin tapittavaa tummatukkaista ja tummasilmäistä nuorta neitoa Gelmirin kysyessä ihmisiltä tarvitsivatko nämä apua. Tauriel kuunteli hieman poissaolevana ihmismiehen vastaavan heidän kärryjensä jääneen jumiin. Amras ja Saeros hyppäsivät nopeasti alas rattailta ja kiiruhtivat auttamaan ihmismiehiä Gelmirin käskystä, ja Tauriel herkesi hetkeksi tuijottamasta neitoa. Hän seurasi kuinka haltioista ja ihmisistä koostuva miesnelikko sai nostettua ihmisten rattaat hetken tuskastelun jälkeen ylös kuopasta. Ihmiset alkoivat heti sen jälkeen kiitellä haltioita vuolaasti näiden erittäin odottamattomasta avusta. Gelmir vain totesi heidän apunsa olleen vähintä, mitä he saattoivat tehdä auttaaksen toisia matkalaisia tien päällä.

Kuullessaan muita kirkkaamman äänen liittyvän kiitosten sekaan Taurielin katse kiisi takaisin salaperäiseen pieneen neitokaiseen. Tämä niiata niksautti ja nosti sitten tummanharmaat silmänsä kohtaamaan haltianeidon ruskeat silmät. Jokin tässä nuoressa neidossa kiehtoi Taurielia, mutta hän ei itsekään osannut sanoa, mikä se jokin oli. Hän ei vain onnistunut saamaan nuorta ihmistyttöä pois mielestään, vaikkei hän tiennyt edes tämän nimeä.

~¤~¤~

Muutamaa päivää myöhemmin kun ihmisetkin pääsivät viimein Esgarothiin asti, Astrid vietti suuren osan päivistään metsästämässä punahiuksista haltianeitoa suuren väkijoukon seasta. Hänen tietämättään Tauriel oli aivan samassa puuhassa, ainoastaan sillä erotuksella, että haltia etsi tummahiuksista ihmistyttöä. He molemmat laistivat velvollisuuksistaan, mutta molemmille annettiin se anteeksi, koska kaikki muut luulivat laiskottelun johtuvan siitä, että tytöt olivat innoissaan päästyään ensimmäistä kertaa mukaan Esgarothiin. Totuus kuitenkin oli, että markkinoiden kiehtovuus oli unohtunut siinä silmänräpäyksessä, kun tytöt olivat nähneet toisensa ensimmäistä kertaa. Jotenkin vain koko höpötys ei ollut enää ollenkaan niin kiehtovaa kuin tytöt olivat olettaneet, koska nyt molempien ajatuksia vaivasi se mielenkiintoinen kohtaaminen tiellä.


A/N2: Käännökset sindarinista suomeksi: ada = isä ja sell = tytär.

[Hazyel]

Noniin, tulin nyt kommentoimaan kun lupasin! Ensinnäkin mun pitää sanoa, että kuten tiiät, en tunne fandomia yhtä hyvin kuin sinä ja siksi pyydänkin, että voiskohan noille taulukon KA, TA, EA, NA saada jonkinlaista selvitystä? Mulla ei nimittäin rehellisesti sanottuna oo hajuakaan mitä ne tarkoittaa ja se ainakin pikkasen haittaa taulukon tarkastelua... Ja tuota krhm, en oo ihan varma mutta pitäisköhän mun myös tietää mikä on Valinor?

No mutta, siihen tekstiin! Tätä oli mun mielestä helppo lukea sellaisenkin, joka ei oo ihan niin fani kuin esim. sinä, mutta joka kuitenkin tietää ihan vähän jotain fandomista (eli sen verran mitä nyt on leffat kerran tai pari näkemällä mahdollista tietää), ja oli kiva että olit kirjoittanut tän vähän sellaiseksi, että muillakin kun superfaneilla on mahdollisuus ymmärtää.

Tykkään tästä alkuasetelmasta, koska no, tollaisesta on helppo aloittaa ja oikeastaan asetelma oli aika mielenkiintoinenkin, mä olisin jotenkin mieltänyt haltiat sellaisiksi, ettei ne mitään ihmisiä mee auttamaan, koska noh, nehän on kuitenkin ylväämpiä kuin jotkut pelkät ihmiset. Mutta ehkä Taurielin perhe on erilainen, se ainakin kävis järkeen siinä, millaiseksi oon Taurielin canonin myötä mieltänyt. Tykkään myös siitä, kuinka nää kaksi heti kiinnittää huomiota toisiinsa, siinä on jotain sellaista "rakkautta ensi silmäyksellä" -fiilistä, mutta kuitenkin vähän sillä mentaliteetilla, että toinen nyt vain sattui olemaan jollain tapaa kiinnostava. Ootan jo hirveästi seuraavaa osaa, sait mut koukutettua niin hyvin että pakko lukea tää sarja kyllä loppuun asti!

[LillaMyy]

Lauchuo: Hyvä, että teksti oli ymmärrettävissä vähäisemmälläkin faniuden tasolla, koska yritin pyrkiä juuri siihen, että tämän ymmärtää, vaikkei tiedäkään kaikkea, minkä mä tiedän. (: Itsekin miellän useimmat haltia just sellaisiksi, että ne pitää itseään ylempiarvoisena kuin ihmisiä, mutta Taurielista jäi leffojen perusteella vaikutelma, että hän ei ole sitä mieltä, joten jostainhan sen on tultava, ja tässä se johtuu kasvatuksesta. Miellän myös itse Taurielin olevan kotoisin pienestä kylästä toisin kuin esim. Legolas, joka on kasvanut hovissa, joten senkin takia Tauriel näyttäytyy lämpimämpänä hahmona. Koukutan myös ihmisiä työkseni... eikun siis, tykkään, että tykkäät! Jatkoa saat jo tässä, koska en osaa pitää tätä enää pöytälaatikossani pidempään. (Saa kyllä kiljaista, jos päivitän liian nopeasti, olen vain liian innoissani tämän tekstin suhteen just nyt.)

P.S. Lisäsin alkuun taulukon lähelle selvennykset merkinnöistäni muitakin varten, toivottavasti homma nyt selkiytyy vähän paremmin muillekin ei-himofaneille. (:

Ensimmäinen vuosipäivä
KA 2336

Tasan vuotta myöhemmin Tauriel autteli taas Amrasin kanssa Gelmiriä ja Cúthalionia rattaiden lastauksessa. Saeros ei ollut tällä kertaa lähdössä mukaan, koska hänen piti jäädä auttamaan äitiään, joten he lähtisivät sitten neljästään. Tauriel huomasi olevansa jostain kumman syystä kauhean jännittynyt, vaikka itse markkinat eivät olleetkaan mitkään kovin ihmeelliset. Kenties hänen jännityksensä johtui siitä, että hän toivoi ja odotti näkevänsä tummahiuksisen ihmisneidon uudestaan. Tämä oli kiusannut hänen mielikuvitustaan koko vuoden ajan, ja vaikka Tauriel oli mitä yrittänyt ei hän ollut pystynyt unohtaan heidän erikoista tapaamistaan vuosi sitten tiellä Esgarothin markkinoille.

Kun nelikko lähti matkaan, Tauriel pälyili rattaista käsin ympärilleen aivan kuin odottaen näkevänsä ihmisjoukon rattaat taas kerran jumissa tiessä olevassa kuopassa ja mystisen neidon seisomassa niiden vieressä. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään niistä, ei rattaita, ihmisjoukkoa tai sitä mystistä neitoa, mikä sai Taurielin pettymään karvaasti. Hän kun oli odottanut sitä koko vuoden niin innokkaasti ja nyt sitten kaikki meni aivan täydellisen pieleen.

~¤~¤~

Taurielin tietämättä Astrid ajatteli samalla tavalla, kun tämä matkusti vanhempiensa, Erlandin ja tämän vanhempien kanssa Esgarothiin. Koko matkan ajan tyttö käänteli päätään sinne ja tänne, toivoen näkevänsä punatukkaisen haltianeidon. Missään ei kuitenkaan näkynyt ristin sieluakaan, joten tyttö käveli koko matkan varsin pettyneenä markkinoille.

Perille päästyään Astrid kuitenkin huomasi hänen onnensa kääntyneen, koska hän näki punatukkaisen haltianeidon kävelemässä Pitkäjärven rannalla. Tytön kasvoille nousi leveä hymy ja tämä päätti tällä kertaa lähestyä haltiaa ihan kaupungin lähelläkin eikä vain matkan varrella. Erland katsoi vieressään kävelevää ihmeellisesti hymyilevää tyttöä kummissaan, muttei kuitenkaan sanonut mitään. Mistäs hän saattoi tietää, mitä toisen päässä liikkui sillä hetkellä?

~¤~¤~

Tauriel käveli pitkin Pitkäjärven rantaa. Hän oli kaivannut hetken omaa rauhaansa, koska Amras oli hyörinyt kaupungissa koko ajan hänen ympärillään. Gelmir oli vain nyökännyt tyttärensä päätökselle käydä kävelyllä rannassa ja antanut hänelle tikarinsa varmuuden vuoksi. Tauriel ei osannut edes käyttää sitä, joten hän toivoi, ettei hänen tarvitsisi kokeilla onneaan sen kanssa.

Haltianeito hätkähti kuullessaan kirkkaan äänen tervehtivän häntä hänen takaansa ja hän kääntyi nopeasti tarraten samalla toisella kädellään tikariin toivoen sen olevan turha varokeino. Kävi ilmi, että tikari saisi pysytellä vielä tupessaan, koska hänen säikäyttäjänsä oli vain se hänen vuosi sitten tiellä tapaamansa tummatukkainen ihmistyttö ei mikään sen pelottavampi. Tauriel huokaisi ja vastasi sitten tervehdykseen niin kohteliaasti kuin osasi ja naurahti sitten itselleen.
”Mille sinä naurat?” tyttö kysyi.
”Luulin sinua joksikin pelottavaksi ja olin jo valmis vetämään tikarini esiin”, haltia vastasi hieman häpeillen.
”Onko sinulla oma tikari?” tyttö ihmetteli selkeästi kateellisena.
”Erlandillakin on tikari, mutta isä ei ikinä antaisi minun edes koskea sellaiseen. Saanko nähdä sen?” tyttö höpötteli omiaan, ja Tauriel nyökkäsi tämän kysymykselle. Hän veti tikarin esiin ja ojensi sitä kahva edellä toiselle. Tyttö otti sen vastaan ja alkoi pyöritellä sitä käsissään päästellen ihastuneita äännähdyksiä.
”Minun nimeni on muuten Astrid. Mikä sinun nimesi on?” tyttö kysyi ojentaessaan tikarin takaisin.
”Minä olen Tauriel”, haltia vastasi ja työnsi veitsen tuppeensa.
”Minä pidän sinun nimestäsi. Ja hiuksistasi, ne ovat hirveän kauniin väriset. En olekaan ennen jutellut haltian kanssa. Anteeksi, minä höpötän ihan liikaa. Äiti sanoo aina, että minä alan höpöttää, kun minua hermostuttaa”, Astrid selitti, ja Tauriel naurahti hieman tämän höpinöille.
”Ei se mitään, minä pidän höpötyksestäsi”, hän vastasi, ja Astrid hymyili hänelle ennen kuin tämä jatkoi höpöttämistään.

Tauriel kuunteli toista tyttöä kärsivällisenä, nyökkäsi välillä ja naurahteli aina sopivissa kohdissa. Muutamaa tuntia myöhemmin kaksikko huomasi istuneensa Pitkäjärven rannassa jo liian pitkään ja he juoksivat nauraen takaisin kaupunkiin ja lähtivät etsimään omia seurueitaan.

~¤~¤~

Astrid oli koko seuraavankin päivän haljeta innostuksesta, koska hänellä ja Taurielilla oli ollut niin hauskaa edellispäivänä Pitkäjärven rannalla. Joka kerta kun tyttö näki jossain punaisen välkähdyksen, hän toivoi näkevänsä vilauksen haltianeidosta, ja muutaman kerran niin kävikin. Aina tyttöjen katseiden kohdatessa, he hymyilivät toisilleen aivan kuin heillä olisi ollut yhteinen salaisuus, ja siltä se tuntuikin. Astrid ei ainakaan ollut saanut sanotuksi kenellekään viettäneensä koko eilispäivän haltian kanssa. Kaikki tiesivät hänen olleen järven rannassa, mutta he luulivat hänen olleen yksin. Kun Astridin vanhemmat näkivät tyttärensä hymyilevän Erlandin seurassa niin vapautuneesti, he luulivat sen johtuvan pojan seurasta, vaikka totuus olikin jotain ihan muuta.

~¤~¤~

Tauriel kuljeskeli pitkin Esgarothin kivisiä katuja. Tänään oli kevätmarkkinoiden viimeinen päivä, ja hän halusi nähdä Astridin vielä viimeisen kerran ennen heidän lähtöään. Hän kuitenkin näkisi toisen seuraavan kerran vasta ensi vuonna, joten haltia oli päättänyt viettää vaikka koko viimeisen päivän metsästääkseen tyttöä väenpaljoudesta, jos niin vaadittiin. Taurielin tietämättä Astrid oli aivan samassa puuhassa, ja molempien tyttöjen onneksi he törmäsivät toisiinsa ihan puhtaasti vahingossa erään tavallista isomman laiturin luona. Tytöt katselivat hetken toisiaan laiturin molemmista päistä ennen kuin nauroivat, juoksivat kilpaa sen puoleen väliin ja istahtivat sitten alas roikottaen jalkojaan Pitkäjärven yllä.

Niinpä Astrid ja Tauriel viettivätkin viimeisen päivänsä sen vuoden kevätmarkkinoilla istuen laiturilla ja jutellen niitä näitä. Tai lähinnä Astrid jutteli ja Tauriel kuunteli tätä, koska tummatukkaisen tytön puhetulvasta ei meinannut tulla loppua sitten millään. Haltiaa se ei kuitenkaan haitannut, koska hän nautti siitä, että sai kuunnella toisen juttuja tämän perheestä, pienestä kotikylästä ja sen monien asukkaiden ja otusten elämistä.

[LillaMyy]

Ensisuudelma
KA 2337

Taas kerran Tauriel odotti tulevaa Astridin tapaamista yhtä innokkaasti kuin taivaalle syttyviä tähtiä. He olivat sopineet tytön kanssa tapaavansa Pitkäjärven rannalla samassa paikassa kuin vuosi sitten markkinoiden ensimmäisenä päivänä niiden hiljaisimpaan aikaan, koska silloin heistä kumpaakaan ei välttämättä osattaisi kaivata hetkeen.

Tauriel huomasi myös aina silloin tällöin hymyilevänsä kuin tyhjästä kun hän sattui muistamaan joko Astridin hymyilevät kasvot, miltä hänen naurunsa kuulosti tai sen kuinka hänellä oli tapana höpöttää tauotta. Välillä haltia sai jopa purra itseään poskeen, jottei hän olisi alkanut nauraa tyhjän takia, koska se olisi jo herättänyt kummastusta muiden keskuudessa.

Amras ja Saeros olivat jo itse asiassa huomanneet Taurielin hieman erikoisen käytöksen, mutta hänen perheenjäsenensä eivät kiinnittäneet siihen juurikaan erityisempää huomiota. Etenkin Edrahil oli vain tyytyväinen, kun hänen pikkusisarensa osasi nauttia elämästään, vaikkei hän tiennytkään syytä tälle yhtäkkiselle muutokselle. Veljen mielestä Tauriel oli ollut jo turhankin vakava ikäisekseen haltiaksi, joten hänestä muutos oli erittäin toivottu ja toivottavasti pysyvä.

~¤~¤~

Astrid pyöri ympyrää odotellessaan sopivaa tilaisuutta livahtaa tapaamaan Taurielia Pitkäjärven rannalla. Sellaista ei vain näyttänyt sattuvan mihinkään väliin, koska koko ajan joku kaipasi häntä, oli se sitten joku, joka halusi ostaa jotain tai joku hänen perheestään, jolla oli hänelle asiaa. Erlandkin häiriköitsi häntä aina välillä, mikä ärsytti tyttöä vielä tavallistakin enemmän. Sen hän olisi vielä kestänyt, että hän olisi myöhästynyt tapaamisestaan perheen takia, mutta jos hän myöhästyisi Erlandin takia, tämä saisi kuulla kunniansa kunhan Astrid pääsisi takaisin heidän teltan rämänsä luokse.

Vihdoin sopivan hetken koitettua Astrid vilkaisi vanhempiaan, jotka juttelivat jotain viereisen teltan omistajien kanssa ja viiletti sitten kuin tuulispäänä kauemmas paikalta, ulos markkina-alueelta ja järven rannalle. Hän näki jo kauempaa punatukkaisen haltian istuvan odottamaan häntä, joten tyttö kiihdytti vauhtiaan entisestäänkin. Häntä inhotti olla myöhässä, mutta sille ei voinut nyt enää mitään, joten hän vain yritti sitten olla mahdollisimman vähän myöhässä. Kuullessaan hänen jalkojensa kopinan Tauriel kääntyi ja hymyili hänelle.

~¤~¤~

”Anteeksi kamalasti, että olen vähän myöhässä!” Astrid puuskutti ja istui sitten toisen vierelle.
”Ei se mitään, en minäkään ole ollut tässä vielä kovin kauaa”, Tauriel vastasi. Hetken ajan he vain katselivat kohti järven selkää, jonka tyyntä pintaa häiritsivät välillä pienet yksittäiset väreet. Sitten Astrid kuitenkin päätti aukaista suunsa ihan vaan, koska hän ei kestänyt tätä hiljaisuutta enää pidempään.
”Kuule, mitä sanoisit jos lähdettäisiin kävelylle?” hän kysäisi huolettomasti ja katsoi vieressään istuvaa Taurielia.
”Sanoisin, että se on oikein mainio ajatus”, haltia vastasi hymyillen, ja tytöt nousivat seisomaan. He pohtivat hetken aikaa kävelisivätkö kaupungissa vai sen ulkopuolella ja päättivät sitten pysytellä järven rannassa, koska siellä he törmäisivät pienemmällä todennäköisyydellä kehenkään muuhun ja he halusivat olla rauhassa.

He kävelivät hiljaisuudessa pitkin järven rantaa ja huomasivat jossain kohtaa tarttuneensa toisiaan käsistä. Kumpikaan tytöistä ei osannut sanoa missä välissä tai miten se oli tapahtunut, mutta kumpikaan ei myöskään irrottanut otettaan toisen kädestä. Niinpä heidän yhteen liitetyt kätensä heiluivatkin heidän välissään heidän askeltensa tahdissa. Astrid yritti välillä avata keskustelua, mutta hän huomasi joka kerta, ettei hänellä ollutkaan mitään sopivaa sanottavaa tähän hetkeen, joten hän pysyttelikin sitten hiljaa. Tauriel puolestaan ei edes kaivannut keskustelua, hän tyytyi nauttimaan luonnon äänistä, kättään puristavan käden lämmöstä ihollaan ja auringonpaisteesta kasvoillaan.

~¤~¤~

Yhtäkkiä molemmat tytöt seisahtuivat ja katselivat ympärilleen. He huomasivat vaeltaneensa kauemmaksi Esgarothista kuin olivat aluksi suunnitelleetkaan, joten he päättivät kääntyä ympäri, että ehtisivät takaisin ennen auringonlaskua. Tauriel vilkaisi tummatukkaista tyttöä, joka oli jo ollut avaamaisillaan suutaan, mutta sulkikin sen saman tien. Haltia naurahti heleästi toisen pakottavalle höpöttämisen tarpeelle saaden Astridin kääntämään suupielensä alaspäin. Tämä kuitenkin sai Taurielin vain nauramaan enemmän, eikä aikaakaan, kun toisenkin tytön suupielet alkoivat nykiä.

He katsoivat toisiaan nauraen, ja yhtäkkiä Tauriel tunsi Astridin kietovan kätensä hänen ympärilleen. Haltia vastasi halaukseen hieman kömpelösti, koska hän ei ollut tottunut niin läheiseen kontaktiin muiden kuin perheenjäsentensä kanssa. Astrid selvästikin huomasi toisen epävarmuuden, koska tämä irrottautui nopeasti Taurielista. Haltia kuitenkin katsoi ihmistyttöä edelleen hymyillen aivan kuin sanoen kaiken olevan kunnossa. Astrid nosti toisen kätensä haromaan hiuksiaan, jolloin eräskin ilkikurinen suortuva tipahti hänen kasvoilleen. Ennen kuin tyttö ehti itse siirtää sitä pois silmiltään, hän tunsi Taurielin käden tekevän sen hänen puolestaan.

~¤~¤~

Astrid katsoi suoraan Taurielin ruskeisiin silmiin, ja huomasi haltian seisovan lähempänä häntä kuin hän oli luullutkaan. Toisen läheisyys ei kuitenkaan tuntunut häiritsevältä vaan pikemminkin kodikkaalta, jotenkin turvalliselta, aivan kuin niin asioiden olisi kuulunutkin olla. Tauriel siirsi kätensä Astridin ohimolta tämän leuan alle ja nosti tämän kasvoja aavistuksen verran ylöspäin. Tyttö huomasi haltian kasvojen lähestyvän omiaan, ja itse aikakin tuntui hidastuneen, pysähtyneenkin jopa. Seuraavaksi Astrid tunsikin Taurielin lämpimät, pehmeät huulet omillaan ja hän sulki silmänsä nauttiakseen hetkestä. Toisen huulet karkasivat hetkeksi kauemmaksi, mutta palasivat kuitenkin pian takaisin tunnustellen. Astrid vastasi suudelmiin kömpelösti, mutta toivoi ajatuksen niiden takana kuitenkin välittyvän Taurielille. Liian pian tytöt kuitenkin irrottautuivat toisistaan, koska heillä alkoi olla jo kiire takaisin. Tytöt katselivat toisiaan hetken sanomatta sanakaan, hymyillen yhteiselle salaisuudelleen ennen kuin he lähtivät kävelemään takaisin Esgarothiin päin käsi kädessä. Markkina-alueen liepeillä Tauriel veti Astridin kiinni itseensä ja suuteli tätä nopeasti ennen kuin molemmat tytöt lähtivät kävelemään omiin suuntiinsa.

[LillaMyy]

Ensimmäinen riita
KA 2338

”Astrid, minulla ja isälläsi olisi sinulle vähän asiaa”, oli ensimmäinen asia, jonka tyttö kuuli istuttuaan aamupalalle. Tyttö vilkaisi vanhempiaan, mutta heidän kasvonsa eivät paljastaneet mitään asian laadusta.
”Mitä asiaa teillä oikein on?” Astrid ihmetteli unisena.
”Me olemme äitisi kanssa ajatelleet, että sinä olet jo tarpeeksi vanha”, tytön isä aloitti, ja Astrid odotti kärsivällisenä jatkoa, mutta sitä ei kuitenkaan tullut.
”Tarpeeksi vanha mihin?” hän kysyi, kun tajusi viimein, että hänen vanhempansa odottivat jonkinlaista reaktiota häneltä.
”Tarpeeksi vanha menemään naimisiin…” tytön äiti vastasi, ja Astrid vain tuijotti vanhempiaan puurolusikallinen edelleen puolimatkassa suuhun.
”…Erlandin kanssa”, tytön äiti lopetti lauseensa, ja lusikka tippui lattialle.

~¤~¤~

Tauriel odotti tapansa mukaan Astridia samassa paikassa kuin aina ennenkin Pitkäjärven rannalla. Hän näki jo kaukaa tytön tutun seurueen tuttujen kärryjen ilmestyvän horisonttiin ja odotti kärsivällisenä, että tyttö pääsisi erkanemaan muista ja livahtamaan hänen luokseen. Kuitenkin Astridin viimein lähtiessä kulkemaan häntä kohti haltia huomasi, ettei kaikki ollutkaan niin kuin ennen, koska tyttö ei hymyillyt samalla lailla kuin aikaisemmilla kerroilla, kun tämä oli kävellyt tapaamaan häntä. Taurielkin vakavoitui hieman, mutta päätti kuitenkin odottaa Astridia paikalle ennen kuin tekisi mitään hätiköityjä johtopäätöksiä. Mistäs hän voisi tietää, vaikka tytön huono tuuli johtuisi vaikka jostain perheriidasta?

”Hei”, Tauriel sanoi kuin kokeillen, kun Astrid pääsi viimein hänen luokseen asti. Tyttö ei aivan katsonut häntä silmiin vastatessaan tervehdykseen, mikä sai haltian huolestumaan hieman. Tämä ei ollut mitenkään tavallista käytöstä tytöltä, joten jonkin täytyi olla nyt pahasti pielessä.
”Mikä on vialla?” haltia kysyi, ja vasta nyt Astrid nosti katseensa toisen silmiin ja se katse kertoi suuresta surusta.

~¤~¤~

Astridin teki melkein mieli juosta halaamaan Taurielia, joka katsoi häntä vakavana, mutta kuitenkaan tunteet eivät olleet kadonneet hänen katseestaan. Miten tyttö nyt saattaisi kertoa haltialle asiansa, koska hän ei halunnut satuttaa toista? Tämä olisi ollut paljon helpompaa, jos mitään ei olisi ikinä tapahtunut. Astrid nielaisi nyyhkäyksen ja yritti sitten aloittaa:
”Minä… Me… Tämä…”
”Sinä et halua enää tavata minua”, Tauriel päätteli toisen lausahduksesta tai lähinnä kyvyttömyydestä sanoa asiaansa suoraan.
”Ei, en minä sitä. Minä vain… En tiedä enää edes itse, mitä minä haluan… Äiti ja isä… He, he haluavat minun menevän naimisiin Erlandin, erään ystäväni kanssa. Ja minä, minä olen heidän ainoa toivonsa saada lastenlapsia, koska isoveljeni kuoli viiden päivän ikäisenä eivätkä vanhempani ole minun jälkeen onnistuneet saamaan lapsia, joten minä haluan… Minun täytyy tehdä tämä. Toivoisin voivani valita toisin, todellakin toivoisin, mutta miten minä voin sanoa vanhemmilleni, etten voi täyttää tehtävääni ainoana lapsena ja jatkaa sukua, koska se ei ole sitä, mitä haluan”, Astrid nieleskeli. Jokaisen hänen sanansa myötä niin hänen kuin Taurielinkin ilme synkkeni, kunnes molemmat olivat lähes kyynelten partaalla.
”Mitä sinä tarkoitat?” haltia kysyi.
”Tarkoitan, ettemme voi jatkaa näin. Minusta tulee Erlandin vaimo, enkä siis voi juoksennella luoksesi milloin vain. Toivoisin kuitenkin, että voisimme olla edelleen ystäviä.”

~¤~¤~

Ystäviä. Sana kaikui Taurielin ajatuksissa saamatta vastausta. Voisiko hän olla tytön ystävä tämän tunnemyrskyn jälkeen? Hän toivoi niin, muttei ollut kuitenkaan varma vastauksesta. Astridin toivomuksen jälkeen tytöt hiljenivät, ja Tauriel katsoi tummatukkaisen tytön kasvoja. Ne näyttivät aivan siltä, kuin ne olisivat muuttuneet viime kerrasta, koska viimeksi niiltä oli paistanut lämpö ja rakkaus, jos tuota sanaa voisi tästä tunteesta edes käyttää, mutta nyt kaikki ne olivat poissa ja niiden tilalla oli jotain, mitä Tauriel ei osannut tulkita. Kenties surua ja haikeutta, mutta niihin sekoittua muutakin.
”Tauriel?” Astrid kysyi hetken kuluttua, kun haltia ei ollut vastannut hänelle.
”Oletko sinä kunnossa?”
Mitähän Taurielin pitäisi siihenkin vastata? Fyysisesti hän varmaan olikin kunnossa, koska sanat eivät jättäneet mitään näkyviä jälkiä, vaikka ne kuinka viiltäisivät, mutta henkisestä puolesta haltia ei voinut mennä vannomaan. Ainoa asia haltian päässä sillä hetkellä oli, että hän halusi palata takaisin viime vuoteen, mutta koska se ei onnistunut, hän tyytyi poistumaan paikalta.

~¤~¤~

”OLEN PAHOILLANI!” Astrid huusi Taurielin katoavalle selälle ja tipahti sitten itkien polvilleen.
”Olen niin kovin pahoillani”, hän mutisi ja otti tukea maasta, ettei kaatuisi naamalleen ruohoon. Hän itki pettymyksestä, epätoivosta ja maailman epäreiluudesta. Miksi hänen oli pitänyt edes tavata Tauriel, jos siitä ei voisi ikinä tulla mitään? Miksei hän vain saanut tehdä niin kuin hän itse halusi?

Astrid ei tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut Taurielin lähdöstä, mutta kun hän nousi seisomaan ja pyyhki kyyneleet hihaansa, oli aurinko painunut jo mailleen. Hänen olisi palattava takaisin seurueensa luokse, eikä heistä kukaan saisi huomata hänen itkeneen, joten Astrid yritti parhaansa mukaan ryhdistäytyä.


A/N: Olen pahoillani kaikki, ihan oikeasti olen! Inhoan itsekin itseäni tämän takia, mutta kyllä mä vielä tämän korjaan!

[LillaMyy]

Ensimmäinen unohdettu ystävä ja Ensimmäinen yhdessä ostettu asia
KA 2339

Kulunut vuosi oli mennyt Astridilta sumussa. Hän oli kihlautunut Erlandin kanssa, muttei muistanut seremoniasta muuta kuin sen, kuinka paljon halusi olla jossain muualla, kun poika työnsi hänen sormeensa raskastekoisen sormuksen. Sormus painoi tälläkin hetkellä Astridin kättä alemmas, ja häntä syyhytti viskata se menemään, mutta hän tiesi, ettei voisi tehdä sitä, sillä hän oli äitinsä kanssa menossa etsimään ompelijaa. Heillä ei olisi varaa maksaa ompelijalle hääpuvusta, joten oli tärkeää, että he löytäisivät jonkun, joka suostuisi ottamaan maksuksi palveluksia.

Astrid laahusti äitinsä perässä pitkin Esgarothia, mutta hän valpastui yhtäkkiä, kun jossain näkyi vilahdus punaisista hiuksista. Hän mutisi äidilleen jotain epämääräistä ja riensi sitten siihen suuntaan, missä oli nähnyt väläyksen punaista. Voisiko olla, että hän oli nähnyt Taurielin? Astrid ei ollut sallinut itsensä ajatella haltiaa kertaakaan kuluneena vuonna, koska tämä ei ollut vastannut hänelle mitään, mutta nyt hän ei voinut jättää asiaa tutkimatta. Vihasiko haltia häntä, vai olisiko hänellä vielä mahdollisuus korjata tilanne?

~¤~¤~

Tauriel kuljeskeli omia teitään Esgarothissa, koska ada oli antanut hänelle tehtäväksi käydä ostamassa itselleen ikioma tikari. Ada oli selkeästikin huomannut tyttärensä viime aikaiset vaeltelut ja halusi nyt varmistaa tämän turvallisuuden, sillä tämä oli myös luvannut opastaa nuorta haltianeitoa tikarinsa käytössä itsepuolustukseksi. Jotenkin Taurielista kyllä tuntui, että tämän tehtävän oli tarkoitus myös antaa hänelle jotain muuta ajateltavaa, koska hän ei ollut ollut oma itsensä heidän saapumisensa jälkeen. Astridin kanssa käyty riita vuosi sitten painoi edelleen hänen mieltään.

Kääntyessään erään nurkan taakse Tauriel kuuli takaansa tutun äänen huutavan hänen nimeään.
”Tauriel! Tauriel, odota vähän!” Astrid kailotti hänen takanaan, mutta haltia ei pysähtynyt.

~¤~¤~

Astrid nopeutti askeleitaan hieman saadakseen Taurielin kiinni, koska tämä ei näyttänyt haluavan hidastaa, vaikka hän oli pyytänyt. Saadessaan haltian viimein kiinni tyttö laski kätensä tämän olkapäälle, ja Tauriel kääntyi ympäri. Haltian kasvoilla oleva loukkaantunut ilme sai Astridin hätkähtämään hieman, mutta sitten hän muisti sen olevan täysin oikeutettu, koska hän oli sotkenut ihan kaiken viimeksi ja yritti olla välittämättä siitä.
”Tauriel, haluaisin pyytää anteeksi viime kertaista. Se… Se ei ollut kovin reilua sinua kohtaan, enkä… enkä muutenkaan ole enää niin varma, että haluan sitä”, hän sopersi ja puri alahuultaan odottaessaan toisen sanovan jotain. Haltia ei kuitenkaan sanonut, joten Astrid jatkoi:
”Voitaisiinko me jutella hetken aikaa?”
”En ymmärrä, mitä sinulla voisi olla vielä sanottavaa minulle”, Tauriel vastasi ja oli jo kääntymässä poispäin, kun Astrid tarrasi tämän käteen.
”Ole kiltti äläkä mene, kun minä ihan oikeasti haluan pyytää anteeksi”, tyttö sanoi, ”ihan kaikkea, mitä sanoin viimeksi.”
Hetken pohdinnan päätteeksi Tauriel nyökkäsi pienesti, ja Astrid lähti vetämään tätä pois paikalta. Tytöllä oli suunnitelma, jonka hän toivoi liennyttävän haltiaa edes vähän.

Viimein hetken kävelyn jälkeen Astrid pysähtyi erään pienen kojun eteen. Hän oli koko kävelymatkan ajan selittänyt Taurielille kuinka oli todella pahoillaan kaikista sanomisistaan vuosi sitten ja kuinka hän oli viimein ymmärtänyt, ettei äidin ja isän toive ollut sitä, mitä hän oikeasti halusi. Kauan siinä oli kestänyt, mutta Astrid oli vihdoinkin tajunnut, ettei hän haluaisi elää loppuelämäänsä onnettomasti naimisissa.
”Mitäs neideille saisi olla?” pieni kojussa istuva eukko kysäisi.
”Ei teillä sattuisi olemaan hiussolkia?” Astrid kysyi eukolta, joka virnisti leveästi.
”Sattuupa hyvinkin”, hän totesi ja kaivoi esiin laatikollisen erinäköisiä ja –muotoisia solkia. Astrid ja Tauriel alkoivat molemmat käpäillä niitä innokkaasti, kunnes haltia nosti sieltä erään pienen ja varsin yksinkertaisen näköisen hopeaisen soljen. Astrid katsoi vierestä, kun Tauriel nosti sen esille ja ihaili siinä risteilevää siksak-kuviota, ja hymyili.
”Paljonko tuo maksaa?” Astrid kysyi osoittaen Taurielin pitelemää solkea.

~¤~¤~

”Voi, ei sinun tarvitse sitä minun takiani ostaa!” Tauriel sanoi katsellessaan Astridin kaivavan vähäisiä kolikoitaan esille eukon ojennettuun käteen.
”Tarvitseepas, se on minun tapani pyytää anteeksi”, Astrid vastasi mutisten, kun hänen kolikkonsa alkoivat loppua kesken. Tauriel työnsi kätensä taskuunsa ja kaivoi esille adan tikaria varten antamat kolikot.
”Minä maksan loput”, hän sanoi, ja Astrid mutisi jotain vastaan.
”Älä höpötä, vaadin saada maksaa osan, jos se kerta tulee minulle”, haltia sanoi, ja viimein Astrid myöntyi. He ostivat yhdessä pienen hiussoljen ja vetäytyivät sitten kauemmaksi kojusta eukon jäädessä laskemaan kolikoitaan.
”Saanko kiinnittää sen hiuksiisi?” Astrid kysäisi hetken kuluttua, kun he olivat kahdestaan.

~¤~¤~

Astrid katsoi, kuinka Tauriel nyökkäsi, ja pyysi tätä sitten istumaan alas, jotta hän ylttäisi tämän hiuksiin. Tytön kädet tärisivät hieman jännityksestä, kun haltia istahti alas, ja hän pääsi leikkimään tämän hiusten kanssa. Hän alkoi letittää toisen kauniin punaisia hiuksia päälaelta käsin, ensin toiselta ja sitten toiselta puolelta, pyysi sitten hiussolkea ja kiinnitti letit sillä. Astrid pyysi Taurielia katsomaan kuvajaistaan järven pinnasta. Haltia teki työtä käskettyä, ja Astrid näki tämän hymyilevän peilikuvalleen.
”Kiitos Astrid, todella paljon. Mutta mistä tiesit tulla etsimään minua?” Tauriel ihmetteli palattuaan takaisin.
”En etsinyt sinua tarkoituksella, vaan olin äidin kanssa… Voi ei, äiti! Meidän piti etsiä joku ompelemaan hääpukuni ja sitten minun piti tavata Erland!” Astrid parkaisi muistettuaan yhtäkkiä varsinaiset asiansa. Pojan nimen mainitseminen nosti kuitenkin irvistyksen toisen kasvoille, joten hän jatkoi nopeasti:
”Mutta ei se mitään. Minulla oli kuitenkin paljon hauskempaa näin!”
Haltia hymyili vastaukseksi, ja hetken ajan kaikki tuntui olevan kunnossa, kunnes tuli aika erota.


A/N2: Käännökset sindarinista suomeksi: ada = isä.

[LillaMyy]

Ensimmäinen tunteiden tunnustus
KA 2340

Edrahil seurasi matkan aikana, kuinka Taurielin olemus muuttui jokaisen virstan myötä iloisemmaksi heidän lähestyessään Esgarothia. Hän ei ymmärtänyt yhtään, mistä se johtui, mutta hän oli iloinen siitä huolimatta.
”Mikä saa sinut noin iloiseksi, gwathel?” hän kysyi saaden Taurielin naurahtamaan.
”Lintujen laulu ja tuulen havina oksissa saavat minut iloiseksi, gwador”, Tauriel vastasi epämääräisesti, koska ei jostain kumman syystä halunnut sanoa hänen odottavan tapaavansa Astridin jälleen Esgarothissa. Se oli vain heidän kahden välisensä salaisuus, eikä hän halunnut paljastaa sitä muille.

Haltiaseurueen rattaat liikkuivat verkkaisesti eteenpäin yksittäisen hevosen vetäminä. Amras ja Saeros olivat nousseet rattailta jaloitellakseen hieman ja hölkkäsivät nyt niiden molemmin puolin.

~¤~¤~

Astrid hermoili kävellessään isänsä vetämien kärryjen perässä. Hänen vanhempansa eivät olleet ilahtuneet vuosi sitten tapahtuneesta fiaskosta, joten tänä vuonna Erland oli komennettu valvomaan tulevaa vaimoaan, ettei tämä toiste karkaisi omille teilleen ja sotkisi kaikkia hääsuunnitelmia. Tyttö ei nyt sitten ollutkaan yhtään niin varma, että pystyisi livahtamaan karkuun tapaamaan Taurielia kuten he olivat vuosi sitten sopineet, mutta ainakin hänen pitäisi yrittää sitä heti sopivan tilaisuuden koittaessa. Astridia vain hermostutti se, että jos hänen karkaamisensa epäonnistuisi hän saattaisi saada siitä satikutia.

Esgarothille asti päästyään Astrid yritti livistää pois paikalta, mutta Erland seurasi häntä kuin haukka. Tyttö näki Taurielin odottamassa häntä kaupungin portin luona, mutta hänen täytyisi ensin karistaa vahtinsa jollain keinoin ennen kuin pääsisi tapaamaan haltiaa. Tavallista lämpimämmän päivän nostaessa hikikarpaloita hänen iholleen tyttö sai aatteen.
”Erland, mitä sanoisit, jos mentäisiin uimaan?” hän kysyi viattomasti.
”Ai nytkö?” poika ihmetteli.
”Niin, kun täällä on niin hirveän kuuma”, tyttö vastasi ja leyhytteli kädellään ilmaa.

~¤~¤~

Tauriel seurasi kauempaa kuinka Astrid johdatti jonkun pojan, jonka hän oletti olevan Erland, jonka kanssa tyttö oli kihloissa, kauemmas järven rantaan ja pohti, mitä ihmettä mahtoi olla tekeillä. Hän istui maahan odottamaan, koska tyttö oli luvannut tulla tapaamaan häntä ja toivoi, ettei tällä kertaa mikään ollut mennyt pieleen. Tuokion kuluttua hän huomasikin Astridin juoksevan häntä kohti virnistellen ilkikurisesti. Tauriel katseli tätä suupielet nykien ja odotti kärsivällisenä. Kun tyttö viimein ennätti hänen luokseen, tämä melkeinpä hyppäsi haltian kaulaan kiinni ja rutisti tätä innoissaan. Tauriel vastasi rutistukseen iloisena, koska tämä ainakin lupasi hyvää.

Tytöt lähtivät kävelemään Pitkäjärven rantaa pitkin (toiseen suuntaan, kuin mistä Astrid oli vasta tullut) samalla kun Astrid selitti, kuinka hän oli jallittanut Erlandin uintiretkelle yksistään. Tyttö oli esittänyt haluavansa uimaan, koska oli niin lämmin ilma, johdattanut pojan sopivaan kohtaan ja käskenyt tämän sitten sulkea silmänsä, että hän kehtaisi riisua vaatteensa. Innostunut poika oli totta kai tehnyt kuten pyydettiin, jolloin Astrid oli keveästi livahtanut karkuun tältä. Tauriel nauroi heleästi toisen selostukselle heidän kävellessään käsi kädessä.

Tytöt saapuivat kohtaan, jossa Esgaroth täytti puolet horisontista, ja he päättivät istahtaa hetkeksi alas. He istuivat nurmelle vierekkäin pitäen edelleen toisiaan käsistä ja katselivat Pitkäjärven suuntaan. Yhtäkkiä Astrid kuitenkin nousi seisomaan, ja Tauriel katsoi tätä kummissaan.
”Täällä on oikeasti ihan turkasen kuuma, joten se uintireissu olisi oikeasti aika mukava. Vai mitä sanot?” tyttö heitti ehdotuksen ilmoille. Ehdotuksen, johon Tauriel tarttui erityisen mielellään, koska ilma tosiaan oli erikoisen lämmin vuodenaikaan nähden. Siispä tytöt riisuivat ylimääräiset vaatteensa ja juoksivat sitten kilpaa järveen. Heidän onnekseen vesi ei ollut siinä kohtaa kovinkaan äkkisyvää, joten he saattoivat uida kauemmaksikin rannasta.

Hetken uituaan tytöt kuitenkin kyllästyivät siihen ja he nousivat vedestä. He asettuivat makaamaan ruohikolle vaatteidensa viereen kuivuakseen hetken aikaa auringossa ennen kuin tulisi aika kiskoa vaatteet niskaan. Tauriel katsoi Astridia, joka vastasi katseeseen hymyillen ja ojensi kätensä tarttuakseen toisen omaan.

~¤~¤~

Astrid puristi Taurielin kättä kuin hänen henkensä riippuisi siitä, ja Tauriel puristi takaisin. Sitten haltia kääntyi kyljelleen ja kurottautui lähemmäs Astridia tämän tehdessä saman perässä. Haltian huulilla maistui järviveden viileys ja metsän raikkaus. Tyttöjen sormet kietoutuivat toistensa lomaan, kun Tauriel päästi kielensä leikkimään toisen oman kanssa. Astrid ei ollut ikinä kokenut vastaavaa, joten hän vastasi suudelmaan tavallistakin kömpelömmin, mutta sai varmuutta siitä kun haltian käsi puristi hänen omaansa rohkaisevasti.

”Astrid”, Tauriel sanoi hetken kuluttua, kun he olivat irtautuneet toisistaan. Toinen vain hymähti jotain vastaukseksi.
”Älä nai Erlandia”, haltia jatkoi, ja Astrid katsoi tämän kärsivää ilmettä. Miten hän voisi sanoa tälle ei?
”Mutten tiedä, miten voin olla naimatta häntä”, Astrid vastasi kärsivänä. Hän ei halunnut sitä, mutta oliko hänellä mitään muita vaihtoehtoja?
”Karkaa kanssani kauas pois täältä. Voisimme mennä jonnekin, missä kukaan ei tunne meitä, ja voisimme aloittaa kaiken alusta”, Tauriel sanoi. Astrid ei voinut olla pitämättä suunnitelmasta, joten hän nyökkäsi.

~¤~¤~

Tauriel tarttui toisen käteen ja nosti sen huulilleen.
”Tarvitsemme suunnitelman ja hieman aikaa, mutta jos voit estää häitäsi tapahtumasta vielä vuoden verran, niin lupaan, että pääsemme pois täältä”, hän vannoi, ja Astridin silmät kiilsivät onnesta. Tyttö ei osannut vastata sanallisesti, joten hän suuteli haltiaa ja toivoi sen välittävän kaiken sen, mihin sanat eivät sillä hetkellä pystyneet.
”Minä rakastan sinua, Tauriel”, Astrid sanoi kyynelsilmin irtauduttuaan toisesta.
”Minäkin rakastan sinua”, Tauriel vastasi aivan yhtä lailla kyynelissä. Tytöt alkoivat suunnitella karkaamistaan ja tunnit vierivät eteenpäin. Viimein auringon kadottua taivaalta he nousivat, kiskoivat loputkin vaatteet takaisin ylleen ja erkanivat toisistaan suunnitelmiensa mukaisesti viimeistä kertaa.


A/N2: Käännökset sindarinista suomeksi: gwathel = sisko ja gwador = veli.

[LillaMyy]

Ensimmäinen ero
KA 2341

Seuraavana vuonna Tauriel ei nähnyt Astridia ollenkaan Esgarothin markkinoilla, muttei hän ollut sitä odottanutkaan. He olivat molemmat osanneet arvata, että tytön viimevuotisen katoamistempun jälkeen tätä ei päästettäisi enää ollenkaan markkinoille, joten he olivat pohjanneet suunnitelmansa sille. Nyt Tauriel istui rattaissa ja odotti, koska muut olisivat valmiita lähtöön. Gilmith istui Taurielin kanssa jo rattailla, koska miehet olivat passittaneet naiset pois lastauksen tieltä. Tauriel ei ymmärtänyt, miksi nana oli päättänyt lähteä tällä kertaa mukaan matkalle, mutta häntä se ei haitannut, koska oli virkistävää, että vaihteeksi mukana oli joku toinenkin naispuolinen kuin vain hän.

Kun he viimein pääsivät lähtemään, Tauriel alkoi jo suunnitella, miten saisi muut suostuteltua pieneen reitin muutokseen. Hän tiesi jo valmiiksi, että he ajaisivat Astridin pienen kylän ohitse, mutta tavallisesti se jäi useamman virstan päähän tiestä ja tällä kertaa heidän pitäisi päästä lähemmäksi, tai hän ei pääsisi mitenkään karkaamaan vanhemmiltaan. Nyt vaan pitäisi keksiä suunnitelma, joka ei herättäisi liikaa epäilyksiä.

~¤~¤~

Astridia hermostutti aivan älyttömästi. Hän oli jo isän, Erlandin ja tämän vanhempien lähdettyä alkanut hermoilla hänen ja Taurielin suunnitelman onnistumista, koska tämä olisi heidän ainoa mahdollisuutensa päästä pois täältä. Jos tämä epäonnistuisi, niin se olisi sitten siinä; hänestä tulisi Erlandin vaimo ja sen jälkeen hän ei pääsisi lähtemään varmaan edes marjastamaan yksinään. Poika oli jo nyt ollut erittäin vastentahtoinen jättämään Astridia pois näköpiiristään, joten tytön äiti oli suostunut jäämään tytön ’vahdiksi’ kuten Erland oli asian niin nätisti ilmaissut.

Tyttö todella toivoi Taurielin ehtivän heidän pieneen kyläänsä ennen Erlandia ja muita, koska muutoin saattaisi olla liian myöhäistä. Heidän hääpäiväkseen oli nimittäin asetettu se päivä, jolloin seurue palaisi takaisin markkinoilta. Haltioilla tosin oli hevonen käytössä, joten olisi erittäin epätodennäköistä, että ihmisseurue ehtisi takaisin ennen heitä, mutta Astridia huolestutti siltikin. Hän ei halunnut naimisiin, etenkään Erlandin kanssa. Hän käveli ympyrää pihamaalla, kunnes kuuli ihmeellistä meteliä lähistöllä ja näki kauhukseen useiden örkkien lähestyvän kylää.

~¤~¤~

Tauriel oli jo aikeissa laittaa keksimänsä suunnitelman käytäntöön, kun he kuulivat kauhunhuutoja edestään. Gelmir pysäytti rattaat, nousi kyydistä ja käveli edemmäs tarkkailemaan horisonttia.
”Ada, mistä tuo meteli johtuu?” Edrahil kysyi ja Tauriel kuuli huolen tämän äänessä. Häntä itseäänkin huolestutti, koska huudot kaikuivat Astridin kotikylän suunnalta.
”Yrch”, kuului lyhyt ja ytimekäs vastaus, joka sai Taurielin huolestumaan entisestään.
”Ada, meidän on tehtävä jotain, meidän on autettava heitä!” Tauriel huusi eikä välittänyt tippaakaan siitä, että Amras ja Saeros katsoivat häntä kummallisesti.
”Sell, me emme voi tehdä mitään ennen kuin tiedämme koko tilanteen”, Gelmir vastasi.
”Ada, Tauriel on oikeassa, me emme voi jättää noita poloisia yksin”, Edrahil myönsi.
”Minä voin juosta edelle tarkistamaan tilanteen”, Saeros tarjoutui ja hyppäsi alas rattailta ennen kuin Gelmir ehti vastatakaan hänelle. Hän nyökkäsi nuoremmalle, joka nappasi rattailta jousensa ja juuri ostamansa uuden nuoliviinin ennen kuin lähti juoksemaan äänien suuntaan. Gelmir puolestaan nousi takaisin rattaille ja lähti ohjastamaan hevosta hitaasti eteenpäin.

Heidän edetessään kauhun- ja avunhuudot kaikuivat koko ajan kovempina ja kovempina, ja Tauriel joutui peittämään korvansa kun ei kestänyt enää enempää. Edrahil katsoi sisartaan huolissaan, ja Amras nosti toisen kätensä lohduttavasti tytön olkapäälle. Pian Saeros juoksi takaisin naama vakavana.
”Mitä sinä näit?” Gelmir kysyi nopeasti pysäyttäen rattaat taas kerran.
”Kymmenittäin örkkejä, ne löysivät jonkun pienen kylän ja tuhoavat kaiken, mikä osuu niiden tielle; miehet, naiset, lapset jopa rakennuksetkin. Ne varmaan sytyttävät koko kylän tuleenkin ennen poistumistaan”, Saeros vastasi, ja Tauriel tunsi sydämensä ryhtyvän hakkaamaan tavallista kiivaampaan tahtiin. Missä Astrid oli ja oliko tämä edes hengissä enää? Hän oli jo kääntymässä isänsä puoleen ja rukoilemassa, että he tekisivät asialle jotain, kun Edrahil avasi suunsa:
”Ada, me emme voi vain ajaa ohitse ja antaa niiden raukkojen kärsiä!”
”Olet oikeassa, ion, meidän on autettava niitä poloisia”, Gelmir totesi hetken kuluttua kylmänviileästi. Sitten kaikki kuusi haltiaa keräsivät aseensa ja lähtivät etenemään kohti huutoja.

~¤~¤~

Astrid juoksi enemmän ja pidemmälle kuin muisti ikinä ennen juosseensa, mutta mikään ei tuntunut riittävän. Joka puolella oli örkkejä ja niitä tuntui tulevan koko ajan vain enemmän. Neljä kyläläistä oli saanut jo surmansa, eikä heillä muillakaan tuntunut olevan paikkaa, mihin paeta. Paikalla olevista kyläläisistä kukaan ei osannut taistella, sillä miehet olivat lähteneet markkinoille ja heitä odotettiin takaisin vasta myöhemmin sinä päivänä. Astrid oli kadottanut äitinsäkin jonnekin väkijoukon sekaan, mutta koska hän kuuli yhä tämän äänen käskevän hänen juosta, tämän oli oltava hengissä. Yhtäkkiä hän huomasi edessään liikettä ja näki kuuden haltian juoksevan kyläläisten apuun. Joukossa oli myös tuttu ilmestys.
”TAURIEL!” Astrid huusi ja lähti juoksemaan tätä kohti. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa montaa askelta, kun jokin osui häntä selkään suoraan lapaluiden väliin ja hän lensi sen voimasta mahalleen ruohikkoon. Aika tuntui hidastaneen juoksuaan mateluksi. Kipu tuli sykäyksinä haavasta, ja Astrid tunsi menevänsä turraksi. Hän huomasi yhtäkkiä itkevänsä, vaikkei tiennytkään miksi. Hän tunsi kuinka joku nosti hänen ylävartaloaan ja käänsi hänet, joten hän avasi silmänsä vaivalloisesti ja huomasi katselevansa Taurielin kasvoihin.
”Tiesin, että tulisit”, Astrid sanoi, ja Tauriel nyökkäsi itkien. Astrid työnsi kätensä taskuunsa ja ojensi sieltä ottamaansa pientä esinettä Taurielille pyytäen tätä ottamaan sen. Haltia katsoi hänen käteensä ja nyökkäsi.

~¤~¤~

Astrid oli ojentanut hänelle hiussolkensa, joka oli identtinen haltian oman kanssa. Viimein haltia ymmärsi, mikä silloin aiemmin oli vetänyt häntä tuon soljen puoleen siellä eukon puodissa; hän oli nähnyt sellaisen Astridin hiuksissa ja halunnut itse samanlaisen.
”Minä rakastan sinua”, Astrid sanoi vielä ennen kuin tämän silmät sulkeutuivat viimeisen kerran. Tauriel rutisti tytön ruumista rintaansa vasten. Hän ei tiennyt taistelun kulusta enää mitään. Yhtäkkiä hän kuitenkin kuuli jonkun huutavan nimeään ja hetken päästä joku kosketti hänen olkapäätään.
”Tauriel, meidän täytyy häipyä, örkkejä on liikaa!” Amras sanoi ja kiskoi tytön ylös. Astridin ruumis valahti maahan ja Taurielin teki mieli nostaa se.
”Ei ole aikaa, meidän täytyy paeta!” Amras kuitenkin sanoi uudestaan, ja Tauriel nyökkäsi. Hän antoi Amrasin johdattaa häntä pois kylästä juosten ja tajusi vasta myöhemmin heidän juoksevan kahdestaan rattaiden suuntaan.
”Edrahil? Ada? Nana?” hän kysyi pystymättä muodostamaan kokonaisia lauseita.
”Edrahil odottaa meitä rattailla, muista en tiedä”, Amras vastasi ja pyysi tyttöä nopeuttamaan juoksuaan.

Päästyään rattaiden luokse Tauriel sai huomata, että vain Edrahil ja Saeros olivat paikalla, mutta hänen vanhempansa eivät. Hän katsoi veljeään silmiin ja tämä pudisti päätään itkien. Tauriel huusi tuskasta ja olisi vajonnut polvilleen, jollei Amras oli pitänyt hänestä kiinni.
”Gwathel, meillä ei ole paljon aikaa, sinun ja Amrasin on otettava hevonen ja ratsastettava kuninkaan luokse. Minä ja Saeros johdatamme örkit sillä välin toisaalle”, Edrahil sanoi, mutta Tauriel pudisti päätään. Hän ei halunnut jättää ainoaa elossa olevaa perheenjäsentään. Edrahil katsoi Amrasia, joka nyökkäsi, irrotti hevosen rattaiden edestä, nosti Taurielin sen selkään ja nousi sitten itse tytön taakse. Amras katsoi vielä viimeisen kerran kahta muuta ennen kuin lähti ratsastamaan kohti Thranduilin hovia. Edrahil ja Saeros puolestaan lähtivät juoksemaan päinvastaiseen suuntaan ja johdattamaan loppuja henkiinjääneitä örkkejä kohti Esgarothia. He toivoivat pystyvänsä antamaan nuoremmille sisaruksilleen tarpeeksi aikaa paeta ennen kuin kenties itse menehtyisivät, mutta sen kummempaa suunnitelmaa heillä ei ollut aikaa kyhätä.


A/N2: Käännökset sindarinista suomeksi: nana = äiti, ada = isä, yrch = örkit/örkkejä, sell = tytär, ion = poika ja gwathel = sisko.

[LillaMyy]

Epilogi

Kaikeksi onnekseen Tauriel ja Amras selvisivät epätoivoisesta ratsastuksestaan Thranduilin hoviin ja heidät vastaanotettiin oikein hyvin. Thranduil vieläpä lähetti matkaan useammasta kymmenestä haltiasta koostuvan joukon örkkien perään mahdollisesti pelastamaan viimeisetkin haltioiden kumppaneista. Tauriel päätti siltä seisomalta, että hän ei enää ikinä aikoisi seistä vieressä katsomassa, kuinka muut kuolivat hänen ympärillään. Niinpä hän alkoi opetella taistelutaitoja ja vuosien kuluessa hänestä tuli järkähtämätön osa Thranduilin vartijaosastoa ja lopulta myös sen kapteeni. Amras puolestaan seurasi Taurielia edelleen vierestä toivoen tämän huomaavan hänet pysytellen itse neidon varjossa.

Saeros ja Edrahil selvisivät kuin ihmeen kaupalla hengissä pähkähullusta pakomatkastaan, mutta heistä vain Saeros pääsi Thranduilin hoviin asti, koska Edrahil oli saanut osuman örkinnuolesta. Haava tulehtui pahasti matkan aikana, ja kuume vei lopulta Edrahilin kuninkaanhovin porteilla.

Kuusisataa vuotta Astridin kuoleman jälkeen seuraava valonpilkahdus Taurielin elämään tuli nuoren tummahiuksisen kääpiön muodossa. Sekään ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkään, koska jousiampuja oli jonkun toisen oma, joten Tauriel sai tyytyä toiseksi parhaaseen.

[Hazyel]

Ah noniin tulin vihdoin kommentoimaan uudestaan, ihan kuten lupasinkin! Oli niin pitkä aika tuosta ekan osan lukemisesta, että pitipä lukaista sekin uudestaan ennen kuin pääsin tarkastelemaan näitä uusia lukuja

Mun mielestä tässä tokassa osassa on hämmentävää, että Tauriel yhä vuodenkin päästä ajattelee yhtä ihmistyttöä - no ehkä haltialle vuosi on lyhyt aika, mutta silti. En vieläkään ole ihan varma, mikä siinä ihmistytössä oikeastaan oli niin kiehtovaa, että Tauriel ajattelee sitä yhä. Ja erityisesti se, että Tauriel toivoo näkevänsä tytön uudestaan. Luulisi kyseisten markkinoiden olevan niin isot, ettei tuollaista osaa edes toivoa, etenkään kun ei ole varmuutta, onko toinen tosiaan sinne markkinoille tulossa. On kuitenkin jotenkin tosi suloista, että Tauriel oikein odottaa, että taas olisi kärryt jumissa Ihan kuin se olisi joku juttu, että ihmiset tekee saman virheen aina uudestaan (mutta haltiat tietysti ei). Ja awww, raasu vielä pettyy kun Astridia ei näykkään Ja hahah, näköjään Astrid itse ajattelee ihan samalla tavalla

Mut iiiiih apua!! Ne löysi toisensa sittenkin!! Jotenkin söpöä, että vaikka kumpikin on odottanut tuota tapaamista ihan innoissaan, silti mitään sen erikoisempaa ei tapahdu. Mutta kuitenkin he juttelevat niin innoissaan (tai Astrid juttelee ja Tauriel kuuntelee, heh), että huomaavat yhtäkkiä ajan rientäneen jo useammankin tunnin verran. Tulee mieleen joskus kun on itse valvonut juttelemassa jonkun kanssa myöhään yöhön, vähän vahingossa... Ja aww, voi ei kuinka söpöä, että löysivät toisensa vielä viimeisenäkin päivänä! Mut apua, tarkoittaako tää nyt että ne on erossa seuraavan vuoden taas?!

Awww, jotenkin tosi suloista, että vaikka näiden kahden välillä ei olekkaan vielä tapahtunut mitään muuta kuin juttelua, niin he odottavat jo innolla tapaavansa taas toisensa! Ja ovat kaiken lisäksi sopineetkin tapaamisen, ainakin oletettavasti, jo edellisellä kerralla, eli vuotta etukäteen. Ja jotenkin myös söpöä kuinka kukaan ei tajua, mistä oikeasti kiikastaa - Taurielinkin muuttunutta käytöstä kuvitellaan vain, että tyttö on vihdoin kasvanut oivoi, mitähän sitten kun tästä saadaan tietää tarkemmin... Ahahah miten söpöä, että ovat tuolla tavalla vähän vahingossa ottaneet toisiaan kädestä! Ja voi eiiii tuo loppu! Mietinkin, että mitenköhän tässä tapahtuu tuo ensisuudelma, kun jostain syystä mun mielestä kumpikaan ei vaikuttanut oikein siltä, että tekisi aloitteen, mutta lopulta se kävikin vähän molempien aloitteesta, kun ainakin vaikutti siltä, että Astridin halaus antoi Taurielille rohkeutta suudella! Ihanasti keksitty!

Oivoi, ensimmäinen riita kuulostaa jo pelkästään otsikkona siltä, että nyt on jotain vakavaa meneillään! Kuulostaa jo heti alkuun pahalta, että Astrid ollaan naittamassa toiselle, vaikka eihän kukaan tiedä Astridista ja Taurielista tietysti vielä mitään. Voin kuvitella, mitä Taurielin mielessä liikkuu, kun Astrid kertoo tuon, vaikkei tyttöjen välillä olekkaan vielä tapahtunut paljon, pari suudelmaa vain vaihdeltu, noita mietteitä on tuossa vaiheessa saanut pohtia jo pidemmän ajan ja molemmat on saaneet varmistua jo moneen kertaan siitä, että tykkäävät toisesta. Ja sitten käykin näin, että toisen täytyykin mennä naimisiin jonkun muun kanssa. Toisaalta luulisi Taurielin haltiana ymmärtävän, kun eikös haltioillakin tunnu tuo Tolkienin tarinoissa menevän pitkälti niin, että avioliitot on järjestettyjä. Ymmärtäähän sen, että se satuttaa, mutta silti. Odotin kyllä jotain suurempaa riitaa, mutta ehkä tää on hyvä näin ja ehkä oikeasti onnistut vielä korjaamaan tän!

Tää seuraava osa kuulostaa mielenkiintoiselta! Etenkin sen jälkeen, mihin edellinen jäi, olettaisin tässä vaiheessa, että Astrid on nyt naimisissa (/kihloissa) Erlandin kanssa (ja näköjään olin oikeassakin). Ihanaa, että Tauriel nyt vihdoin leppyi ja jotenkin suloista, että sovinnon eleenä ostettiin yhdessä tuollainen hiussolki! Jännitän kuitenkin yhä sitä, miten aiot selvitä tästä koko tilanteesta, miten Astrid kertoo vanhemmilleen ja etenkin Erlandille, että pitääkin tytöstä, eikä halua mennä naimisiin ja saada lapsia tutun miehen kanssa. On myös jotenkin suloista, kuinka tuossa lopussa Tauriel on selvästi hieman mustasukkainen jo pelkästään Erlandin nimen kuullessaan, mutta kuinka Astrid kiirehtii korjaamaan asian kertomalla, että Taurielin kanssa oli paljon kivempaa. Voin vain kuvitella sen, millaiset huudot Astrid saa kun pääsee vihdoin takaisin äitinsä luo, kun häämekko jäikin sitten ostamatta ja vähäisetkin kolikot on tuhlattu...

Ensimmäinen tunteiden tunnustus kuulostaa mielenkiintoiselta! Aika selväähän tässä taitaa jo sekä Astridille että Taurielille olla, että tykkäävät toisistaan, joten onkohan tämä sitten se hetki, jolloin ne tunteet vihdoin tunnustetaan myös omalle perheelle... Oivoi, karkaaminen ei kuulosta missään tapauksessa erityisen hyvältä idealta Ties mitä tuosta vielä seuraa! Aika hyvin keksitty suunnitelma kuitenkin, mutta kauankohan tuotakin iloa riittää, kun Erland huomaa tulleensa jallitetuksi, heheh. Ihanan suloinen tuo loppu, ei tässä vieläkään tunnustettukaan tunteita perheille! Oli ihan kiva käänne, että tässä kävikin näin, mutta nyt aloin sitten jännittämään, että mitä noiden karkumatkalla tuleekaan tapahtumaan! Alkaa pian jo enteillä pahaa, kun ficin nimikin on mitä on. Eikö tää kaikki voisi vain päättyä sittenkin hyvin?

Apua, tää kuulostaa pelottavalta, että Astridin kotikylän lähistöllä on örkkejä! Onneksi haltiat tulevat apuun, toivottavasti tässä nyt ei käy mitään, että Astrid kuolee örkkien hyökkäyksessä tai mitään vastaavaa! Se olisi ilkeää jopa sulta. Hei, et sä oikeasti voinut tehdä tätä! Sä lupasit, että korjaat kaiken, onko tää nyt sitten korjaamista, häh? Ääh, mua melkein itkettää kun oikeasti odotin jo, että nää saisi edes hetkeksi onnellisen lopun, mutta ei sitten... Ihana kuitenkin tuo hiussolki, jolla sitten olikin enemmänkin merkitystä, vaikka kyseisessä osassa se vaikutti vain yksittäiseltä asialta. Onneksi Tauriel sai edes muiston Astridista. Mutten oikeasti tiedä, haluanko lukea enää tuota epilogia, ties mitä kauheuksia oot sinnekin laittanut...

No ei tää epilogi ollutkaan niin surullinen kuin oletin. Koko tarina oli mun mielestä oikein söpö ja no, surullinenkin osittain. En tiedä, en mä osaa sanoa tästä mitään järkevää, paitsi että tykkäsin kyllä! Mutta en kyllä ehkä koskaan anna sulle anteeksi sitä, että tapoit Astridin...

[LillaMyy]

Lauchuo: Kääk, kilometrikommentti! Siis haltiallehan varmaan satakin vuotta on lyhyt aika, etenkin jos Thranduilia uskoo (koska "a hundred years is a mere blink in the life of an elf" ) eli vuosi on vielä varsin lyhyt aika. Varmaankin se, mikä Astridissa kiehtoo Taurielia on tämän välittömyys, koska jotenkin haltioista ei saa samanlaista kuvaa... Joo, joskus sitä vaan tulee huomaamattaan juteltua jonkun kanssa miljoona tuntia ja sitten päivitellään, että kuinkas siinä oikein niin kauan kesti. Ja, kyllä, se tarkoittaa juuri sitä, että seuraava vuosi ollaan taas erossa.

Joo, se on vähän molempien aloitetta, vaikka kummallakaan ei välttämättä ollut se mielessä silloin, kun he sopivat tapaamisesta. Se nyt vaan sattui sopimaan tuolla lailla, kun tästä kaksikosta kumpikaan ei ole oikein se varsinainen aloitteentekijä. Haltioilla kyllä itse asiassa tuppaa olemaan juuri toisinpäin, että he menevät naimisiin oikeastaan vain rakkaudesta, joten siinä valossa Taurielin reaktio on kenties jopa vähän aliarvioitu.

Nyt tätä sun kommenttiasi lukiessa tuli mieleeni, että olisin kenties voinut kertoa vähän enemmän myös molempien perheistä, mutta no, meni jo, ja jotenkin halusin vain keskittyä tässä näihin kahteen henkilöön. Myönnän olevani todella ilkeä ja kaikkea, kun menin listimään Astridin (aka oman alter egoni), mutta kun se oli ainoa mahdollinen ratkaisu tälle sitten loppujen lopuksi.

En nyt vastaillut ihan joka kohtaan, mutta luin kyllä kommenttisi ajatuksella ja kaikkea! Tykkään, että tykkäsit tästä, vaikka fandom ei ehkä ollutkaan se kaikista tutuin yms.! Tämä ei ehkä ole mitään mun ficcien parhaimmistoa, mutta tämä kuitenkin on sen verran lähellä mun sydäntä (ihan vaan jo, koska minä itse olen mukana!), niin olen todella kiitollinen, että kävit kommentoimassa tätä vielä epilogin jälkeen, että sain kuulla edes yhden ihmisen mielipiteen tästä! (((: Kiitoksia siis oikeastikin kommentistasi!!!