Takahuone | S | Psykologinen kauhu

[Crys]

Nimi: Takahuone
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Genre: Psykologinen kauhu
Yhteenveto: Mitä jos löytäisit itsesi labyrintistä tyhjiä huoneita muistamatta mitään entisestä elämästäsi?
Varoitukset: Vaikka ikäraja on S, tekstissä on melko ahdistava tunnelma
A/N: Tälläinen teksti syntyi aika nopeasti nähtyäni tämän kuvan

Olen tyhjässä huoneessa. Huoneessa on kulunut ja inhottavan kostea kellertävänvalkoinen kokolattiamatto. Huoneen seinät ovat vaaleankeltaista tapettia ja niissä on haaleita samanlaisia kukkakuvioita. Katto on valkoinen, ainakin se on joskus ollut, mutta nyt se on enemmän kuluneen harmaa. Katossa on kädenjälkiä. Nostan käteni ylös, mutta käteni jää hapuilemaan puoli metriä katosta. Saattaisin yltää sinne jos hyppäisin. Lasken käteni alas.

Kävelen eteenpäin. Saavun toiseen huoneeseen, täsmälleen samanlaiseen. Lattia on yhä epämiellyttävän kostea ja haju inhottavan tunkkainen. Kävelen eteenpäin ja olen vieläkin samanlaisessa huoneessa. Käännyn nyt vasemmalle, mutta sekin huone on täsmälleen samanlainen. Katson taakseni, mutta en enää osaa sanoa mistä tulin, sillä jokaisessa huoneessa on kolme ovetonta oviaukkoa. Jokainen huone on tismalleen samanlainen ja huoneita näyttää olevan loputon määrä. Tai ehkä niitä on vain juuri sen verran, että labyrintti tuntuu loputtomalta.

Ikkunoita ei ole. Valot särisevät kimeästi, aiheuttavat päänsärkyä ja sattuvat korviin. Valot ovat tavallisia suorakaiteen muotoisia lamppuja, joita on kaikkialla, kaupoissa, kouluissa, virastoissa… En tiedä miten tiedän sen, vaikka en muista ikinä käyneeni kaupassa, koulussa tai virastossa.

Valot alkavat räpsyä. En pidä tästä. Valot alkavat yksitellen mennä pois päin huoneista ympärilläni. Otan hätääntyneen askeleen johonkin suuntaan, mutta ei ole mitään minne paeta. Pimeys lähestyy, mutta valot eivät menekään pois päältä juuri siitä huoneessa, jossa olen.

En ole yhtään sen helpottuneempi. Kaikkialla muualla on pimeää paitsi siinä huoneessa jossa olen. Mitä se tarkoittaa? Satuinko onnekkaasti pysähtymään huoneeseen, jossa olen turvassa vai tietääkö joku, että olen juuri tässä huoneessa? Näkeekö joku minut?

Valot räpsähtävät yllättäen päälle kaikissa huoneissa. Pälyilen ympärilleni kuin odottaen jonkin hirviön seisovan yhdessä huoneessa, mutten näe ketään. En näe kameroitakaan. Tyhjässä huoneessa ei ole paikkaa, minne sellaisen piilottaa.

Valot särisevät yhä äänekkäämmin. Ääni tuntuu liikkuvan, liukuvan kauemmas. Seuraan ääntä, koska vaikken tiedä minne olen joutunut, paikoillaan pysyminen ei tunnu turvalliselta.

Yritän miettiä miten päädyin tänne, mutten muista. En muista edes omaa nimeäni. En muista onko minulla ollut elämää ennen tätä. En muista kauanko olen ollut täällä, tiedän vain, että läsnä on koko ajan ahdistava tunnelma niin kuin jokin muu olisi läsnä. Katsoisi.

Valot alkavat räpsyä pois yksitellen siitä huoneesta jossa olen. Pinkaisen juoksuun siihen suuntaan, jossa valoa vielä on. Valot räpsyvät pois päältä vain nopeammin ja nopeammin ja ehdin pimenevästä huoneesta valoisaan huoneeseen juuri ja juuri ennen kuin viimeinen valo räpsähtää pois päältä. En tiedä mitä tapahtuu, jos jään pimeään huoneeseen, mutta jokainen vaistoni kertoo, etten halua tietää.

Istun polvilleni kostealle kokolattiamatolle ja yritän tasata hengitystäni. Ahdistus on ollut koko ajan läsnä, mutta nyt hengittäminen alkaa tuntua vaikealta. Mitä tämä on? Miten pääsen pois? Mitä pimeässä on?

Muiden huoneiden valot räpsähtävät päälle.

Nousen ylös ja vilkaisen taakseni. Pimeä tuli äsken tuolta. Sitä ennen se tuli… kai toisesta suunnasta? Eli minne lähteä nyt?

Vilkaisen kattoa. Tässäkin huoneessa katossa on kädenjälkiä. Tarkoittaako se jotain? Mitä katossa on? Hypähdän ja käteni koskettaa kattoa. Liikun hieman ja kosketan kattoa toisesta kohtaa. Siitä kohtaa katto tuntuu liikkuvan. Hypähdän uudestaan ja painan kattoa molemmilla kämmenilläni. Katto avautuu ja sieltä tipahtaa jotain, paperinpalanen. Otan sen käteeni, mutten ehdi jäädä tutkailemaan sitä, sillä valot alkavat taas räpsyä. Särisevä ääni alkaa liikkua ja seuraan sitä juosten.

Oloni alkaa tuntua hieman varmemmalta, kun tajuan paikan säännöt. En tiedä yhä missä olen ja miksi olen tänne joutunut, mutta tuntuu hyvältä, että tiedän sentään jotain. Päästyäni pimeydeltä karkuun alan taas hyppimään kohti kattoa ja huomaan, että katossa on myös yksi kohta, joka tuntuu painautuvan sisäänpäin. Sieltäkin tipahtaa paperipala. Nostan paperit vierekkäin ja ne yhdistyvät toisiinsa. Ne muodostavat jotakin viestiä, josta en saa selvää.

Valot alkavat vilkkumaan ilman särisevän äänen varoitusta.

Alan juoksemaan. Ensi kertaa kuulen askelia takaani. Kiljaisen mielessäni ja yritän juosta kovempaa.

Onnistun pääsemään valoon. Katson kauhuissani taakseni huoneen pimeyteen, mutten näe ketään. Alan nopeasti hyppimään kohti kattoa. Tällä kertaa kestää kauan ennen kuin löydän oikean kohdan. Ehdin nappaamaan katosta tippuvan paperin juuri ennen kuin valot alkavat taas räpsymään.

Juoksen.

Askeleet takanani eivät kuulosta ihmisen askelilta, kuulostaa siltä, että jalkoja on enemmän. Tai sitten siellä on monta ihmistä. Keltaiset seinät vilkkuvat silmissäni, kun yritän paeta minua jahtaavaa pimeyttä, hirviötä – hirviöitä. Sydämeni hakkaa, jäseneni hikoavat, hapenpuute sattuu kurkkuuni.

Kaadun.

Kiljaisen taas mielessäni, mutta kierähdän valoisaan huoneeseen juuri ennen kuin pimeys syö edellisen huoneen sisäänsä. Hengitän raskaasti poski vasten märkää mattoa. Askeleet loppuivat kuin seinään nyt kun olen turvassa.

Turvassa?

Nousen vapisten pystyyn ja alan hyppimään hysteerisesti kohti kattoa. Minulla on tällä kertaa parempi tuuri kuin edellisellä, sillä löydän oikean kohdan helposti. Vien neljännen palan muiden viereen ja lapusta tulee viimein kokonainen.

Pimeys syö minut sisäänsä ennen kuin ehdin tajuamaan mitä viestissä lukee.

En näe enää vartaloani tai käsiäni, jotka pitelivät viestiä. En tunne jäseniäni tai vasta äsken kipeitä keuhkojani. Nyt näen vain valoa hohtavan viestin, jonka sain koottua.

Onneksi olkoon pelaaja #3849, suoritit tason 1: Takahuone. Seuraavaksi taso 2: Peilimaa.
Elämiä käytetty: 16/1000
Onnea.

[Hazyel]

Oooh toivoisin että Finissä olisi enemmän psykologisen kauhun ficcejä! En ole koskaan oikein innostunut mistään "normaalista" kauhusta (varsinkaan teksteissä), mutta psykologinen sellainen on mielenkiintoista ja yleensä myös jotain erilaista! Ja tämän tekstin tiivistelmä vielä lisäsi mielenkiintoani tekstiin, sillä se vaikutti oikeasti tosi kiinnostavalta!

Jäin miettimään, minkähänlainen hahmo tässä on kyseessä, jos hän ei ole ikinä käynyt kaupassa, koulussa tai virastossa? Varmaankin joko hyvin nuori tai sitten jossain muualla kuin "normaalissa" sivistyksessä elävä. Ja ah, myöhemmin kävikin ilmi, että ilmeisesti tämä hahmo ei muista elämästään varsinaisesti mitään, vaikka muistaakin yleisiä asioita (kuten sen, että kaupoissa, kouluissa ja virastoissa on räpsyviä valoja). Ja siis jos ihmettelet tätä ajatuksenkulkua, niin minulla on tapana toisinaan kirjoittaa kommenttia samaan aikaan kun luen tekstiä, ja sitten ryöpsytän kaikki ajatukseni kommenttiin

Huh voi luoja. Juuri tuon kohdan jälkeen, missä kävi ilmi, ettei hahmo muista mitään elämästään, niin tämä kävi niin intensiiviseksi ja jännittäväksi, että en pystynyt kuin lukemaan kerralla loppuun, kirjoittamatta siinä välissä kommenttiini mitään Tuntui jännältä, kun yhtäkkiä hahmo keksi, että katosta saa viestilapun palasia ja sitten kun valot alkoivat räpsyä ja alkoi vielä kuulua askelia! Pelkäsin koko ajan, että jostain tulee joku hirviö joka syö hahmon eikä ikinä saada tietää mitä lapuissa lukee! Varsinkin sen jälkeen, kun hahmo itsekin huomasi, etteivät askeleet kuulosta ihmisen askelilta.

Ja sitten tuo loppu! En halua tähän sanoa siitä sen enempää siltä varalta, että joku muukin lukee tätä kommenttia ja haluaa lukea myös tekstin, mutta jännitys säilyi loppuun asti ja siis huh voi luoja. Loppu oli nerokas! Tykkäsin ihan hurjan paljon Kiitos, tämä teksti oli ihan mahtava!

[Crys]

Lauchuo: Mähän siis en myöskään tykkää kauhusta genrenä, varsinkaan elokuvissa, koska olen helppo traumatisoitumaan, mutta kirjoitettuna se menee silloin tällöin. Siltikin jostain syystä psykologinen kauhu vetää mua puoleensa kuin valo kärpästä niin ruudussa että kirjotettuna Kai mä sitten rakastan sitä että ensin pitää pohtia pää kuumana että mistäs tässä on kysymys ja sitten kun se jutun juoni viimein selkenee niin ai että se on paras fiilis Ton kuvan (jonka linkkasin alkuun) näkeminen sai mulle heti jostain syystä kylmät väreet ja sellasen hivenen ahdistavan fiiliksen, että se ei jättänyt mua rauhaa ennen kun sain kirjotettua siitä jotain. Mukava tietää että tää teksti imaisi sut mukaansa ja pidit loppua nerokkaana Kiitos kommentistasi!

[flawless]

Meinasi tulla jännäkakka housuun jo kun katsoin tuota linkattua kuvaa, hyi että Todella ahdistava fiilis tuossa jotenkin. Ja se sama fiilis välittyi tekstiinkin! Jotenkin koko ajan oli sellainen epämukava olo, kun tätä luki. Mun ajatukset ehti käydä läpi kaikenlaisia skenaarioita, lähinnä siitä kuinka alkoi ahdistaa että valon seuraaminen pimeän sijaan on niin perus vaistonomainen reaktio että entä jos tää onkin jotain sairasta ihmisluontoa testaavaa käänteispsykologiaa ja pitäisi mennä pimeään, ja sitten alkoi tuntumaan siltä että pitää itsekin pälyillä olan yli Olit siis onnistunut luomaan tähän hyvin sellaisen painostavan, ahdistavan tunnelman. Jotenkin tuon kuvan katsominen ennen tekstin lukemista kanssa teki kokemuksesta kokonaisvaltaisemman, oli kiinnostavaa nähdä mistä inspis oli tullut ja mihin se sitten lopulta vei. Kaikista eniten mua kylmäsi tuo loppu, siis ihan vaan yksinkertaisesti tuo "Elämiä käytetty 16/1000" oli ihan kauhea! Kun aloin vaan sitten ajattelemaan että hyi saasta, noin monta kertaa jo feilannut ja mitä silloin on tapahtunut ja ääää hyi. Hyihyi. Ja sitten tuli vielä pahempi ajatus siitä, että mitä sitten tapahtuu kun ne elämät loppuu, ja kuinka pitkään tuo "peli" jatkuu, onko se mahdotonta päästä "ulos" ilman että elämät loppuu, vai onko se vaan loputonta kauhua joka päättyy joka tapauksessa ikävästi. Hyihyihyi. Mitä enemmän mä tätä tekstiä ajattelen, sitä enemmän ahdistaa Hyvin siis onnistuit tässä genressä! Olin skeptinen siitä että voiko psykologinen kauhu toimia näin lyhyessä tekstissä kunnolla, mutta juuh voi. Kiitos tästä, olipahan ainakin erilainen lukukokemus!

[Crys]

flawless: Heheh, itseäkin karmistutti tuo kuva aika lailla, tuijotin sitä ekalla kerralla pitkään ihmeissäni, että miten on mahdollista, kun kuva on vain yksinkertaisesti tyhjästä huoneesta, mutta silti tuli niin vahva noup noup noup-fiilis Mukavaa että onnistuin välittämään sen tunnelman tekstiin, se olikin tarkoitukseni Tuo loppu on tosiaan avoin juuri tuon takia, että lukija jää pohtimaan että apua mitä on käynyt/tulee käymään, hyvä jos se siis sai ajatuksiasi liikkeelle Kiitos kommentistasi, kiva tietää, että teksti on onnistuneen ahdistava

[Sokerisiipi]

Kommenttikampanjasta heips!

Psykologinen kauhu, oi tykkään! Tämä olikin jännittävä, mystinen ja kysymyksiä herättelevä skenaario. Olit loistavasti kuvannut kertojan tuntemukset, ja paikka hahmottui tosi hyvin juurikin noiden aistimusten kautta, esim. tuo lattian kosteus, särisevät lamput ja tunkkainen haju. Pidin kovasti tämän fyysisyydestä, se sai tekstin tuntemaan autenttiselta ja todelliselta. Kertojan kokemukset ja ajatukset kulkivat loogisesti ja oli mielenkiintoista seurata hänen ajatus- ja kokemusketjuaan, kun hän oivalsi, mitä välkkyvät valot ja kädenjäljet katossa tarkoittivat. Minua kyllä jäi kiinnostamaan, mitä siellä pimeässä olisi tapahtunut. Itse olen juuri sellaista tyyppiä, joka antaa pelihahmon kuolla vain testatakseen, mitä tapahtuu, jos teen asian X :'D Tuo toisen läsnäolo, vaikka se ei missään vaiheessa varsinaisesti näyttäydykään, toi tähän ihanaa hyytävyyttä ja takaa-ajon tunnelmaa. Loppu herätti vain lisää kysymyksiä, mutta juuri sellaisella kivalla, kutkuttavalla tavalla. Mietin, onkohan kertoja ryhtynyt vapaaehtoisesti tuohon peliin, mutta ei vain muista sitä? Aika kammottava vaihtoehto, mutta juuri sellaisista minä pidän!

Kiitos tästä tekstistä, pidin kovin!

[Crys]

Sokerisiipi: Mukavaa että teksti onnistui tuntumaan todelliselta (vaikka pitää toivoa ettei tuollaiseen tilanteeseen joudu ) ja että päähenkilön ajatuksenkulku oli loogista seurattavaa. Sehän se tällaisen pyskologisen kauhun hauskuus on, ettei kaikkea paljasteta vaan saat vetää omat johtopäätöksesi siitä mitä pimeässä on Heh, mä vihaan kauhupelejä, en kyllä oo yhtäkään pelannu, joten jos pääsisin kontrolloimaan tota hahmoa (no toisaalta kirjottaessa tavallanhan sitä kontrolloin) niin en antais sen tahallaan kuolla (ehkä myös siksi en paljastanut mitä pimeydessä on koska oon pelkuri ) Loppu on tosiaan aika avoin, mukavaa jos se jäi kutkuttamaan hyvällä tavalla, sitä voi itse kukakin miettiä onko pelaaja pelissä vapaaehtoisena vai pakotettuna, kiitos kommentistasi