Oi vau. Tämä on hyvin oivaltava, terävä ja hyvällä tavalla näpäyttävä raapale. Virkistävää lukea tällaista, joka haastaa lukijan miettimään kirjallisuutta, miten se kuvaa ja käyttää kieltä ihmisistä kertoessaan, ei niinkään sitä, mistä tämä raapale kertoo vaan sillä on laajempi sanoma. Ihanaa turhan romantisoinnin kritiikkiä, että eikö ihmistä voi arvostaa sellaisenaan. Häneen on pakko liittää luontovertauksia, kosmisia piirteitä, taiteellista syvyyttä ja vaikka mitä muuta koristeellista liirumlaaria, jotta häntä voisi pitää kiinnostavana ja kertomisen arvoisena.
Itsekin vierostan tällaista ylitaiteellista ja koristeellista tyyliä teksteissä. Mutta tykkään kuitenkin jonkin verran leikitellä näillä, koska onhan sellaista kiva lukea, ajatella ja herättää erilaisia mielikuvia. Ne ovat siellä mielikuvituksen triggereinä ja ilman niitä teksti, kuvailu ja kerronta voisivat muuttua tylsiksi, mutta ymmärrän myös tämän raapaleen sanoman ja pidän sitä aivan perusteltuna ja aiheellisena.
Tämä antoi paljon mietittävää, koska asiahan ei ole millään lailla kaksijakoinen. Tästä voisi kirjoittaa hyvin kantaa ottavan, perustellun ja syvällisen kommentin, mutta en ole nyt oikein virittynyt oikeanlaiseen mielentilaan, jotta saisin ilmaistua kaikki ajatukset, jotka tämä raapale herätti. Mutta ymmärsin tämän pointin, sen, mitä halusit sanoa/ilmaista ja se on arvokas huomio proosassa. Lopetus ja yhteenvetoon laittamasi kohta iskivät erityisen vahvoina. Niin totta, ihmisyyden pitäisi koskettaa ja kiehtoa ilman temppujakin. Mitä on hyvällä maulla kirjoitettu realismi? Missä menee kielikuvien ja värittämisen raja?
Joo hei, olen vähän kateellinen, miten sait 100 sanassa sanottua niin paljon :'D mutta kiitos tästä