Author: Zacharias
Pairing: James/Sirius
Rating: S
Genre: angst, melankolia, kaihorakkaus
Summary:
James on miellyttävä halauskumppani, ei teräviä kulmia ja tuoksuu aina hyvältä. Siriuskin vaikuttaa olevan samaa mieltä.A/N: Okei, mutta entä jos mä joskus kirjoittaisin näistä kahdesta ilman, että ne on yhdessä? Koskaan olleetkaan. Mutta kyllähän mä tiedän, että ei se fiilis sieltä mihinkään katoa. Ei, jos kyse on jostain hienosta. Mulla on tosi huono omatunto, koska vaikka pistin Peterin mukaan, niin silti se (niin kuin lähes jokaisessa ficissä) jäi etäiseksi. Joka tapauksessa, pitkästä aikaa fikkausta ja nämä kaksi ääliötä ja pakko myöntää, että tykkään lopputuloksesta. Otsikoinnissa olen yhä surkea, joten krediittiä Pariisin Keväälle. ps. jos et kestä kliseetä J/S + alkoholi, niin tämä ei ole sinua varten.
Kaikki on liian mahdollista
There are some feelings you will never find words for; you will learn to name them after the ones who gave them to you
- Maza Dohta
Se mitä täytyy tietää ensimmäiseksi, on se, että Sirius Musta on patologinen valehtelija. Hän on ehtinyt ennen puoltapäivää kertoa ainakin kymmenen vakavaa ja kymmenen valkoista. Sirius väittää, että tämä johtuu hänen huonoista perhemuistoistaan, joiden aiheuttamat traumat yhä ohjaavat hänen korkeampaa moraaliaan. Sekin tietysti vain yksi valhe lisää. Oikeasti hän ei tiedä itsekään, miksi pitää totuutta narrinaan ja miksi hän vannoo aina silloin koko ihmisarvonsa kautta, kun ei tarkoita sitä. Siriuksen tavat ovat tuntemattomat. Jos ei olisi Jamesia, joka puhuu sujuvaa Siriusta, eivät muut pysyisi kärryillä sitäkään vähää. Legenda on, että Sirius ei pysty valehtelemaan Jamesille kuin yhdessä asiassa.
Siksi täytyy tietää myös, että James kosi Lilya aamulla. Kun Sirius sanoi olevansa onnellinen heidän molempien puolesta, se oli suurin vale jonka hän on koskaan kertonut. Hän voi rehellisesti myöntää välittävänsä Lilysta, mutta tämä ei kiinnosta häntä niin paljon, että hän jaksaisi yrittää samaistua Lilyn tunneaallokon herkkään liikehdintään tai asettua sen sijaiskärsijäksi. Naiset ovat aina olleet Siriuksesta rasittavan hysteerisiä sattuessaan sille päälle. Tästä syystä Sirius on onnellinen ainoastaan Jamesin puolesta. Sitäkin vain siksi, että hän ei osaa olla muutakaan. Onko hänellä siis oikeastaan valinnanvaraa? Remuksen mielestä on.
Remus on katsonut vierestä, kun Sirius on kaatanut kuohuviinilasillisen kerralla kurkustaan alas ja hymyillyt sen jälkeen liian leveästi. Sitten hän on taputtanut Jamesia olalle ja James on vastannut yhtä uhkaavalla hymyllä takaisin. Remuksen on, niin kuin tuhansia kertoja aiemminkin, tehnyt mieli sanoa; rohkelikoiksi te olette harvinaisen pelkureita, mutta jälleen, niin kuin tuhansia kertoja aiemmin, hän on pitänyt suunsa visusti kiinni ja kääntänyt katseensa Peteriin rupatellen niitä näitä säästä. Peter huomaa yksityiskohtia harvemmin kuin Remus, eikä tämän muistilokeroissa ole muuta kuin pari kummallista tilannetta.
Alkoholi virtaa juhlan kunniaksi. Kolmas ja viimein asia joka on hyvä tietää, on Siriuksen ja Jamesin jaettu surkea viinapää. He ovat ensimmäisenä humalassa, ensimmäisenä oksentamassa ja ensimmäisenä selvät. He eroavat vain käyttäytymisessään. James masentuu, mutta löytää pian itsensä nauramasta kovempaa kuin kukaan muu surkeimmille vitseille. Joskus niitä ei tarvita lainkaan, riittää kun joku huutaa ’tahdon’. Sirius on hilpeä ja flirttailee kaikelle mikä liikkuu, mutta tuntien venyessä, hän vetäytyy kuoreensa ja näpertää apaattisesti repeämää loosin reunassa.
”Sä näytät siltä, että kuulut ruumishuoneelle”, James virkkoo.
”Tykkäät kumminkin”, Sirius hymähtää ilottomasti ja sekunnin on hiljaista, kunnes James ryhtyy nopeaan tahtiin muistuttamaan kaikkia siitä yllättävästä hetkestä, jolloin Lily vastasi ensimmäisen kerran myöntävästi hänen treffikutsuunsa. Jamesin kuvailu on autenttista; yllätys se iltapäivä oli järkytykseen saakka kumpaisellekin. Sirius kuvailisi käännettä sanalla utopia.
Joku vaaleatukkainen beigeissä koroissa yrittää hiipiä hänen lähelleen, mutta kaartaa pois saamatta vilkaisuakaan. Eipä tämä yllätä pöytäseuruetta, sillä Sirius iskee silmää, muttei koskaan tahdo ketään. Hän kuulemma odottaa sitä oikeaa.
Saat odottaa kauan, ellet tee jotain, Remus ajattelee. Hän inhoaa leikkiä, jossa Sirius ja James teeskentelevät ettei muuta maailmaa ole, jonka jälkeen he teeskentelevät kahta kauheammin etteivät osallistuneet leikkiinsä. Saatanan riivaamia, uskottelee Sirius, ja katsoo terävästi Remusta jonka rooli on esittää tyhmää. Saatanan pelkureita, toistelee taas Remus tympääntyneiden kulmiensa alta.
Ollaan saavuttu siihen pisteeseen, että Peter on lähtenyt omille teilleen ja James käy halauskierrostaan hyvästelläkseen. Halasi jo Remusta ja tiukentaa parasta aikaa otettaan Siriuksen ympärillä. Hän pitää silmiään kiinni pari sekuntia liian pitkään, jotta Remus ei ajautuisi taas teorioidensa valtaan. James on miellyttävä halauskumppani, ei teräviä kulmia ja tuoksuu aina hyvältä. Siriuskin vaikuttaa olevan samaa mieltä. Remus ei ole koskaan todistanut samanlaista katsekontaktia kuin se Jamesin ja Siriuksen välillä. Harva pystyy yhtä nonverbaaliseen viestintään. Tai itsekuriin.
”Älä jää vieraaksi”, James virnistää. Hänen kätensä nousee sentin verran koholleen kuin matkatakseen kohti jotakin, mutta hän laskee sen maahan ja hukkaa suuntansa.
”Älä- ” Sirius aloittaa, ei keksi miten jatkaisi, sulkee suunsa, avaa sen uudestaan, ”älä ala tunteilla, säästä se tulevalle vaimolle.”
Jamesin silmät kiiltävät baarin himmeässä valaistuksessa ja Remuksen on pakko myöntää, että tämä katse vetää vertoja sille surumielisyydenpuuskalle jonka valtaan James ajautui neljännellä luokalla kuultuaan isoäitinsä kuolleen.
Kun Remus ja Sirius ovat kaksin, avaa Sirius suunsa valehdellakseen vielä vähän lisää.
”Mä en aio koskaan mennä naimisiin.”
Aihe on ilmiselvä, mutta Remus päättää ilahduttaa Siriusta. Hän on oudolla tavalla lumoutunut särkyvästä teemasta.
”Mikset?”
”Tuun tuskin koskaan löytään sellaista, jonka kanssa se onnistuisi.”
”Luuletko, että James antaisi sun jäädä yksin?”
Kulaus viskilasista, yksi olankohautus.
”Mä en usko, että sillä on väliä.”
”Et?”
”En. Mä seison tässä ja mun aivoni yhdistää lauseeksi sanoja joita mä voin sulle sylkeä, mutta mun sydämeni tai ainakin se mitä se symboloi? Se ei tiedä mitä haluaa ja on vangittuna limboon. Joskus mä luulen, että se ei koskaan saa olla vapaa. Sitten mä näen Jamesin ja Lilyn ja mä tajuan.”
Remus pidättää henkeään, sillä hän ei voi uskoa korviaan.
”Ehkä mua ei luotu rakastaan ketään.”
Joskus täytyy tönäistä oikeaan suuntaan.
”Väitätkö, että et koskaan ole rakastanut ketään niin kuin James Lilya?”
Syvä huokaus.
”En ole.”
Remus on pettynyt ja muistuttaa taas itseään siitä, että on turha odottaa liikoja. Hän käärii hihansa, ottaa lompakostaan muutaman kaljuunan ja maksaa yön viimeisen juomansa. Jonain toisena kertana hän jäisi filosofioimaan Siriuksen kanssa ja koittaisi saada hänet myöntämään edes osan siitä totuudesta, jonka hän on onnistunut selvittämään. Tänään, niin kuin koko loppuelämänsä aikana, hän on kuitenkin liian väsynyt. Eikä häntä ehkä sittenkään kiinnosta tarpeeksi. Lähtiessään hän toivottaa Siriukselle rauhallisia unia.
”
Mä tiedän, että en ole”, Sirius mutisee ja tönäisee viskilasin kauemmas itsestään purskahtaen itkuun. Haudatessaan kasvot käsiensä suojaan, hän kiroaa inhimillisyytensä. Jos hän rakastaisi Jamesia niin kuin James Lilya, kaikella sillä mitä hän Jamesia kohtaan tuntee ei olisi enää mitään merkitystä. Sillä vaikka Sirius Musta on mestari valehtelemaan, hän ei ole enää aikoihin voinut kiistää sitä, etteikö James Potter olisi jotain.
Jotain.
