Title: Reportterin päiväuni
Fandom: Tintin seikkailut- suosittu sarjakuva by Hergé + miksei vaikkapa Spielbergin leffakin tai piirretty tv-sarja
Author: Remoteness Spectator
Genre: One-shot, romance
Pairning: Minä/Tintti
Rating: K-11
Disclaimer: Hergé omistaa hahmot, en minä
Summary: Minkälaista mahtaa olla tavata maailmankuulu reportteri - varsinkin jos on vähän ihastunut häneen?
A/N: Osallistuu Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle-haasteeseen. Piirsin haasteen kunniaksi myös
kuvan itsestäni Hergén sarjakuvahahmona
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Reportterin päiväuniBrysselin kadut olivat juuri niin kauniita kuin olin aina kuvitellutkin – historiallisia rakennuksia kaikkialla ja viehättävä, beigen valtaama värimaisema. Astelin pitkin kaupungin pääkatuja ja katselin ympärilläni viliseviä ihmisiä ja sitä, kuinka hyvin moderni taide sekoittui harmonisesti vanhojen rakennusten ja nähtävyyksien lomaan.
Maisemat olivat itselleni valokuvista hyvin tuttuja ja inspiroivia, sillä olin jo pitkään seurannut muuan tunnetun belgialaisen reportterin urotöitä ja seikkailuja, joita saatoin ahmia sanomalehdistä ja radion välityksellä belgialaisilta radiokanavilta. Minun oli pakko myöntää, että kyseinen reportteri oli suuri syy siihen, miksi päätin petrata heikkoa kouluranskaani. Olihan minun paljon helpompaa seurata belgialaista mediaa alkuperäisellä kielellä, ja saatoin ymmärtää kaiken sujuvasti lukiessani tai kuunnellessani.
Huokaisin istuutuessani aurinkoiselle, vihreälle puistonpenkille lepuuttamaan jalkojani. Lapset leikkivät ympärilläini ja aikuiset lukivat päivän lehtiä. Kaikkialta kuului autojen moottorien matalaa hurinaa. Vaikka kaupunki oli oikein viehättävä, oli matkani motiivina eittämättä myös pieni toive siitä, että saattaisin törmätä idoliini. Olihan ihailuni häntä kohtaan myönnettävästi hieman suurempaa, kuin täysin platonista – Ei kai kukaan voinut olla huomaamatta miten viehättävä tuo nuori punatukkainen reporteri oli! Kuvat sanomalehdissä tai se, kuinka hän puhui radiohaastattelussa... Hänhän oli varsinainen päiväunien kohde. Seikkailumielinen ja urheilullinen, mitään pelkäämätön oikeuden puolesta taistelija. Kuka häntä ei haluaisi?
Jatkoin matkaani ja ostin kojusta jäätelön. Kenties kävelisin vielä reportterin kotikatua pitkin ennen kuin etsisin itselleni päivällispaikan... Varhainen iltapäivä oli lämmin ja nautin kävelystäni täysin rinnoin. Ajatus siitä, ettei hotellini ollut liian kaukana Tintin kotikadusta oli kieltämättä houkutteleva, ja täytti mielikuvitukseni mitä värikkäimmillä haaveilla. Yritin kuitenkin pysyä realistisena ja pudistaa moiset hömpötykset mielestäni, olinhan itse Belgiassa nimenomaan työmatkalla, jotta voisin reportoida elämänmenosta toisessa maassa takaisin koti-Suomeen. Ohitseni kulki vanhempi mieshenkilö, joka mulkaisi minua omituisesti pyöreiden silmälasiensa takaa. Pohdin oliko hän kenties vaistonnut häpeilemättömät haaveiluni idolini kohtaamisesta.
Katsahdin ylöspäin, pohtien mikä noista lukuisista kerrostaloista ja niiden ikkunoista mahtoi kuulua suosikkireportterilleni, kun se yhtäkkiä tapahtui: Kuulin juoksuaskelia ja yhtäkkiä tajusin olevani törmäyskurssilla toisen henkilön kanssa. Oli kuitenkin liian myöhäistä ja törmäyksemme oli niin raju, että sain osittain sulaneen jäätelön rinnuksilleni ja kaaduin maahan melkoisen ryminän saattelemana.
Päälläni oli mies. Eikä mikä tahansa mies, vaan vuosia ihailemani reportteri –
Se oli Tintti. Katsoin hänen kauniita kasvojaan ja pisamien koristamia poskipäitään epäuskoisena, jonkinlaisesta järkytyksestä kankeana. Hänen harmaat silmänsä katsoivat minua, ja hän huohotti uupuneena juoksun jäljilta. Hetki piirtyi mieleeni niin vahvasti, että se tuntui pieneltä ikuisuudelta – Tintin keho omaani vasten, vaikkakin vain muutaman sekunnin ajan. Hän kohottautui liian pian.
”Oh, pardon, mademoiselle!” hän pyysi aidon tyrmistyneenä pehmeällä äänellään, ja hänen silmänsä näyttivät kiihkeiltä kaikesta siitä adrenaliinista, joka hänen sulavalinjaisesta ja ketterästä kehostaan huokui.
”E-ei se mitään!” huudahdin hölmösti, yhä tuijottaen häntä epäuskoisena.
”En nähnyt sinua. Yritin saada erästä henkilöä kiinni, mutta hän on tainnut mennä menojaan.”
Tintti nousi ylös ja ojensi minulle kauniin kätensä, johon hämmennyksissäni tartuin hieman liian hitaasti vaikuttaakseni tervejärkiseltä. Kun nousin seisomaan, tunsin kylmän, valkoisen jäätelön valuvan paitani etumuksella epämiellyttävästi.
”En minäkään nähnyt sinua, se oli varmasti minun vikani kun katselin ylöspäin”, sain sanottua, jotta en vaikuttaisi syyllistävältä.
”Mutta sinähän olet aivan sotkussa”, Tintti sanoi ja nyökkäsi kohti paitaani. ”Asun tämän kadun varrella. Pyydän – tule luokseni siistiytymään. Se on vähintä mitä voin tarjota.”
Ensin törmäsin itse Tinttiin, ja toisekseen hän pyysi minua
asuntoonsa? En voinut käsittää mitä oli tapahtunut, sillä kaikki kävi niin nopeasti. Nyökkäsin vain hermostuneena, sillä olisin kernaasti vieraillut hänen asunnossaan vaikka jäätelösotku ei olisi minua häirinnytkään.
Lähdin seuraamaan reportterin viittomaa tietä arastellen, ja katsellen kuinka hänen tunnusomaisen trenssitakkinsa liepeet lepattivat. Se näytti samalta kuin olin kuvitellutkin lehtileikkeiden perusteella. Tintti johdatti minua siihen suuntaan josta oli tullutkin, ja avasi oven melko tavanomaiseen portaikkoon. Hänen asuntonsa oli ensimmäisessä kerroksessa, joten kiipesimme vain muutaman portaan kun hän jo pysähtyi mahonkiselle ulko-ovelle. Hän kaivoi esiin avaimensa ja päästi minut sisään.
”Olen pahoillani, ettei asuntoni ole juuri nyt siistimpi”, Tintti sanoi ja sulki oven perässään. ”Olen ollut kiireinen viime aikoina.”
Valkoinen kettuterrieri ryntäsi vastaanottamaan minut valppaana, vartioivasti tuhahdellen, ennen kuin se hetken kuluttua päätti etten ole epäilyttävä ja antoi minun rapsuttaa sitä. Samalla kun olin polvistunut koiran puoleen, annoin katseeni kiertää ympäri viehättävää, modernin kodikasta asuntoa jonka punaiset nojatuolit näyttivät houkuttelevilta takan edustalla. Pöydillä oli avonaisia sanomalehtiä, joista osaa oli leikelty – asunnossa selkeästi asui reportteri. Näky ei nimittäin ollut harvinainen omassakaan asunnossani.
”Täällä on oikein siistiä ottaen huomioon kiireisen työsi”, sanoin ja hymyilin nuorelle miehelle, joka ripusti paraikaa trenssiään naulakkoon. Sininen neulepaita korosti hänen sulavia muotojaan.
”Tiedätkö kuka olen?” hän kysyi hieman yllättyneenä ja komensi Miloun pois kimpustani, sillä se hääri jaloissani kun katselin ympäri asuntoa.
”Totta kai tiedän”, naurahdin ja nolostuin siinä samassa, sillä en ollut varma oliko hän tottunut yhtä omistautuviin ihailijoihin kuin minä. ”Olet Tintti, kuuluisa reportteri.”
”Précisément”, hän totesi. ”Joskaan en tahtoisi olla kuuluisa – se on vain jotain, joka on tullut työni mukana.”
Hymyilin hänelle säteilevästi, ja luulin vieläkin olevani unessa seistessäni siellä hänen asunnossaan. Tintti selvitti kurkkuaan ja viittasi läheiseen oveen:
”Pesuhuone on tuossa. Voit käydä siellä siistytymässä jos tahdot. Saanko tarjota teetä?”
”Kiitos, olet kovin ystävällinen”, sanoin, ja poistuin ujosti pesuhuoneeseen.
Kun olin saanut pahimmat jäätelötahrat siistittyä ja astuin takaisin olohuoneeseen, pyysi Tintti minua istumaan yhteen punaisista nojatuoleista ja toi viereiselle pöydälle viehättävän kupin teetä. Sitten hän istui toiseen nojatuoliin lähelle minua.
”Pyydän vielä kerran anteeksi, että törmäsin sinuun. Ei kai sinuun sattunut?” hän kysyi kohteliaasti ja katsoi minua syvälle silmiin, niin että tunsin sanojen juuttuvan kurkkuuni:
”E-ei lainkaan! Älä huoli siitä. Olen erittäin kiitollinen, että pyysit minut kotiisi. Olen katos lukenut sinusta ja seikkailuistasi melko paljon.”
”Tosiaanko? Olen imarreltu”, hän naurahti viehättävästi ja hörppäsi teetään Miloun maatessa hänen jaloissaan. ”Sinä olet ulkomaalainen murteesi perusteella – oletko pohjoismaista?”
Nyökkäsin ja kerroin hänelle tulevani Suomesta, kuin myös nimeni ja sen, että jaoimme saman ammatin.
”Siinä tapauksessa on mielenkiintoista, että tapasin sinut. Olen harvoin tekemisissä ulkomaalaisten reporttereiden kanssa”, Tintti sanoi ja katsoi kasvojani pohdiskellen. ”Olet siis työmatkalla?”
”Niin. Kahden viikon ajan. Asun läheisessä hotellissa.”
Tintti nyökkäsi ja joi taas teetään. Hän oli nojautuneena puoleeni, ja hänen nautin hänen läsnäolostaan ja siitä, kuinka koko asunto tuoksui häneltä. Olin todellakin siinä hänen kanssaan, mikä oli seikka johon en olisi voinut uskoa villeimmissä kuvitelmissanikaan. Ilma hänen ympärillään väreili rauhallisuutta siitäkin huolimatta, että hän oli energinen ja valpas maailmaa kiertänyt seikkailija. Olin täysin hänen pauloissaan, ja sydämeni hakkasi kiivaasti jäätelön aiemmin kuorruttamassa rinnassani.
”Syy miksi juoksentelin sillä tavalla, oli koska yritin jäljittää jotakuta rikoksesta epäiltyä”, Tintti puhui hetken hiljaisuuden jälkeen, selkeästi pohdittuaan kannattaisiko siitä mainita. ”Hänet on liitetty Brysselin viimeaikaiseen museovarkauteen.”
”Niinkö tosiaan? Olen lukenut siitä lehdistä”, sanoin, ja tunsin kiihtymystä kehossani huomatessani kuinka seikkialijan palo syttyi taas Tintin silmiin hänen puhuessaan aiheesta.
”Oletko mahdollisesti nähnyt noin neljäkymmenvuotiasta miestä, jolla on pyöreät silmälasit?” hän kysyi uteliaana.
”En minä -” aloitin, mutta sitten mieleeni muistui muuan vastaantulija, joka oli vilkaissut minua omituisesti. ”Hän käveli ohitseni ennen sinua!”
”Tiedätkö mihin suuntaan hän jatkoi? Hän todennäköisesti aavisti, että häntä seurataan.”
”En valitettavasti katsonut. Hän vain ohitti minut.”
”Sapristi”, Tintti mutisi mietteliäänä. ”On kuitenkin hyvä tietää, että näit hänet. Olin siis oikeilla jäljillä.”
Poika vajosi pohdiskeluihinsa, ja minä tarkkailin häntä kulmieni alta kiinostuneena. Voi että, minkälainen mahdollisuus minulle oli suotu... Olla nyt siellä hänen asunnossaan aivan kahdestaan, nähdä tuo intohimoinen – siis
köh – työhön kohdistuva katse hänen silmissään.
”Kirjoittaisin tästä mielelläni artikkelin”, totesin muina naisina, tajuttuani kuinka voisin pitkittää vierailuani kuuluisan belgialaisreportterin luona. ”Jos vain suostut. Voisin haastatella sinua ja voimme keskustella siitä, mitä olet saanut selville museovarkaudesta tähän mennessä.”
”Se sopii kyllä”, Tintti myöntyi mukisematta ja nyökkäili. Hänen punertavat hiuksensa muodostivat tunnusomaisen otsakiehkuran, johon silmäni eksyivät. ”Voin esitellä sinulle aiheeseen liittyviä artikkeleita, joita olen kerännyt viimeisten kuukausien ajan, jos et ole vielä lukenut niitä kaikkia.”
Ihailin hänen mutkattomuuttaan ja eräänlaista partiopoikamaisuutta joka hänestä huokui. Harva seikkailija olisi suostunut haastatteluun noin vain, mutta toisaalta Tintti oli varmasti hyvin tottunut tähän. Ehkä vaikutin tarpeeksi luotettavalta ja kiinnostavalta?
”Siirrytään työpöytäni ääreen”, Tintti kehotti ja nousi.
Seurasin häntä eräänlaiseen toimistohuoneeseen, jossa hänen työpöytänsä sijaitsi. Se oli täynnä erilaisia lehtiä ja niistä leikattuja leikkeitä.
”En ole nähnyt noita vanhempia lehtiä aikaisemmin”, totesin ja osoitin pinoa joka oltiin päivätty muutama kuukausi taaksepäin. ”Mutta viimepäiväiset artikkelit ryöstöstä olen kyllä lukenut.”
Tintti tuli viereeni ja alkoi selata vanhempaa pinoa, samalla kun oma kehoni jännittyi ja suorastaan sähköistyi nuoren miehen läheisyydestä. Saatoin jopa haistaa hänen kehollisen ominaistuoksunsa, ja se sai sydämeni sykkimään kiivaammin. Niin lähellä... - Uneksinko vain?
”Tässä”, hän sanoi ja kääntyi puoleeni silmät voitonriemuisina, ”on ensimmäinen uutinen aiheesta. Siinä kerrottiin melko paljon, mutta jälkeenpäin joku on sensuroinut tai lahjonut lehdistöä...”
Kuulin hädintuskin mitä hän sanoi, sillä hän seisoi niin lähellä ja saatoin kuulla hänen hengittävän. Hän oli vain jonkin verran minua pidempi, ehkä noin 178 senttimetriä paljaalla silmällä arvioiden. Täydellinen pituusero...
”... Epäilen että taustalla on taas kerran Sakharine, sillä kaikki merkit viittaavat siihen. Olethan kuullut hänestä? Sanotaan, että hän...”
Tintti kertoi ja minä kuuntelin nyökkäillen, yrittäen pitää ajatukseni kasassa hänen pehmeän, rauhoittavan äänensä soljuessa korviini. Voi kuinka kauniisti hän puhuikaan ranskaa. Katseemme kohtasivat vähän väliä, ja olin lähes hukkua hänen harmaisiin silmiinsä.
”Kuulostaa oikein jännittävältä”, mutisin keskittymiskyvyttömänä. Taisin hieman nojautuakin häntä kohti kuin hän olisi magneetti, joka veti minua puoleensa. ”Saanko katsoa?” kysyin ja vein käteni hänen kädessään olevalle sanomalehdelle niin, että oma käteni varmasti kosketti hänen omaansa.
Olin tuntevani hänen värähtävän hieman, mutta hän ei siirtänyt kättään pois. Voi, kuinka lämpimältä se tuntui...
”Totta kai”, hän sanoi ja antoi minulle lehden hitaasti. Huomasin hänen katseessaan jotain epäileväistä. Olinkohan paljastunut? Saatoin toisinaan heittäytyä höperöksi ja vihjailevaksi viehättävien nuorten miesten seurassa, joten en olisi yllättynyt, jos bluffini olisi pettänyt jo tässä vaiheessa...
Silmäilin nopeasti läpi artikkelin tekstiä, ja huomasin itselleni tuntemattoman nimen.
”Kuka tämä on?” kysyin.
”Herra Dijoun”.
”Hän on tunnettu arkeologi, joka on tuonut museolle useita sen aarteista”, Tintti selitti, ja katsoi sanomalehteä olkani yli. Saatoin tuntea hänen hengityksensä niskassani, sillä hän oli niin lähellä.
En voinut itselleni enää mitään. Pyörähdin ympäri kohtaamaan hänet ja katselin häntä hieman arastellen.
”Näin haastattelun aluksi haluaisin ensin tiedustella josko elämästäsi löytyy tyttöystävä?”, lipsahti suustani ja tunsin poskieni punastuvan välittömästi. ”Koska se on nähtävästi –
öh – mietityttänyt belgialaismediaa. Tai yleisöä noin yleensäkin.”
”Ihanko totta?” kysyi Tintti huvittuneena, eikä näyttänyt täysin vakuuttuneelta. ”Sellaista ei löydy, elämäni on melko kiireistä”, hän jatkoi.
”Niin minä vähän ajattelinkin...” mumisin hermostuneena. ”Olet kuitenkin viehättävä nuori mies, joka...-” sanat takertuivat kurkkuuni täysin.
”Oh lá lá!” pakeni Tintin huulilta ja hän näytti hyvin imarrellulta, suodessaan minulle charmikkaan virneen. ”Olet kovin ystävällinen, neiti.”
”Ajattelin vain jos sinä – jos sinä olisit kiinnostunut käymään kahvilla joku kerta, tai...” tunsin oloni hetki hetkeltä hölmömmäksi päästäessäni moisia möläytyksiä suustani, mutta ihme kyllä Tintti ei vaikuttanut järkyttyvän.
”Johan me joimme teetä”, punertavatukkainen reportteri hymyili, ja sai minut hätkähtämään voimakkaasti viemällä kätensä kädelleni.
Katsoimme hetken aikaa toisiamme silmiin, kunnes hän lähestyi minua ja painoi sulavalinjaiset huulensa omilleni. Henkäisin yllättyneenä ja nautin nuoren miehen suun lämmöstä ja kosteudesta hänen kielensä koskettaessani omaani ja....-
- ….. Ei. En vain saanut sitä kuulostamaan järkevältä millään tavalla. Katselin kirjoittamaani ”artikkelia”, jonka oli tarkoitus kertoa työmatkastani Belgiassa, ja mikä nyt olikin kummallinen romanttinen kertomus siitä miten tapasin Tintin.
Äh, toiveajattelua. Tinttihän eli onnellisessa parisuhteessa ystävänsä kapteeni Haddockin kanssa, ja ne kaksi kuuluivat yhteen. En edes tiennyt oliko Tintti kiinnostunut myös naisista, saatika saanut mahdollisuutta selvittää kyseistä seikkaa, sillä en ollut koskaan törmännytkään kuuluisaan reporteriin. Ehkä näkisin hänet kun ensi kerran eksyn Belgiaan, ja tapaisin myös huvittavan ja temperamenttisen kapteeni Haddockin. Hänkin oli varsin charmantti herrasmies, kun vain tahtoi! Ja eipä minua olisi oikeastaan haitannut päätyä samoihin illanistujaisiin kummankin kanssa...
Taittelin paperin huokaisten. Oli aika kirjoittaa se varsinainen artikkeli, jonka piti olla valmis huomiseksi. Jatkaisin tätä tarinaa sitten paremmalla ajalla.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~