Wholock: Ole sinä vain sinä (Clara/Sherlock, slice of life, fluff, AU, romance & K-11) 1/?

[tirsu]

Nimi: Ole sinä vain sinä (minä olen vain minä)
Kirjoittaja: tirsu
Genre: slice of life, fluff, AU, crossover & romance
Paritus: Clara Oswald/Sherlock Holmes (sivussa Tohtori/Psi & John/Mary)
Fandom: Doctor Who & Sherlock
Ikäraja: K-11   
Varoitukset: Huumeiden käytön epämääräistä kuvailua, ruumiiden epämääräistä kuvailua
Summary: Kuule, minun pitäisi esitellä sinut vihdoin eräälle, joka on minulle erittäin tärkeä...
Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin.  Sherlock Holmes kuuluu sir Arthur Conan Doylelle ja modernisoitu Sherlock puolestaan Mark Gatissille ja Steven Moffatille. Doctor Who kuuluu mm. Sydney Newmanille, C.E. Webberille, Donald Wilsonille ja Steven Moffatille. Minä vain yksinkertaisesti lainaan heidän hahmojaan/maailmojaan. En hyödy tästä rahallisesti lainkaan, kunhan kirjoitan omaksi ilokseni (ja muiden iloksi
Haasteet: Rarepari 10,
A/N: Tämä ficci kertoo siitä miten Clara ja Sherlock tapasivat ja miten heidän elämänsä kietoutuivat yhteen. Välillä tulee olemaan aikaharppauksia ylimalkaisesti kuvailtuna, välillä taasen yhteen ajankohtaan keskitytään pidemmäksi aikaan.
Huomauttaisin sen verran, että olen poistanut Danny Pinkin olemassa olon Claran elämästä sekä hieman muuttanut Maryn taustoja, mikä tietysti vaikuttaa joihinkin tapauksiin. Niitä käsitellään tässä kuitenkin vain pienesti.


Ole sinä vain sinä (minä olen vain minä)

Alkusoitto

Kuten tavallista, Tohtori oli ottanut ja kadonnut. Ensin tämä oli keskustellut erään naisen kanssa, joka oli ollut ulkoiluttamassa kissaa, ja sitten puff, tätä ei ollut näkynyt enää missään. Eikä kissanaistakaan.

Tohtorin yhtäkkiset katoamiset sapettivat Claraa. Ihan kuin tämä unohtaisi hänen olevan mukana.

Kaikkein ärsyttävimpiä Ajan Herran katoamiset olivat silloin, kun tämä oli lähettänyt Claran johonkin (ostamaan kahvia, noutamaan päivän lehden tai jotain muuta yhtä tavanomaista). Kuten äskenkin, ennen kuin Tohtori oli alkanut keskustella kissanaisen kanssa, tämä oli lähettänyt tummapään hakemaan heille aamusumpit.

Niin Clara oli sitten tehnyt ja nyt hän seisoi kulmiaan kurtistaen siinä kohtaa, jossa Tohtori oli vielä hetki sitten seissyt, käsissään isot pahvimukilliset höyryävää kahvia.

Clara ei ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut lähteä etsimään Tohtoria, tämä kun voisi olla missä vain – Lontoo oli suuri kaupunki. Hän hankkiutuisi ylimääräisestä kahvista eroon – koska Tohtori ei ansainnut sitä hylättyään hänet – ja painelisi takaisin TARDIS:lle (sillä oletuksella, että TARDIS olisi yhä edelleen siellä minne he sen jättivät).

Clara käännähti sininen hameenhelma heilahtaen ja ehti ottaa pari askelta, kunnes häneen äkisti törmättiin sellaisella vauhdilla, että hän kompuroi reilusti taaksepäin ennen kuin pääsi tasapainoon. Jos kahvimukeissa ei olisi ollut kansia, hän olisi saanut kuumat kahvit rinnuksillensa. Luojan kiitos siis kansille (ja niiden keksijälle)!

Claraan törmännyt ei vaivautunut pyytämään edes anteeksi, jatkoi vain matkaansa kuin ei olisi tehnyt yhtikäs mitään. Sellainen oli töykeää! Anteeksipyyntö ei vaadi paljoa.

Clara käännähti aloillaan ja äkkäsi (hänen onnekseen jalkakäytävällä ei ollut paljoa muita – vain pari lasta kinastelemassa jojosta) häneen törmänneen miehen, joka liikkui vikkelästi takin helmat hulmuten. >> Hoi! >>

Mies ei reagoinut mitenkään. Ajattelematta asiaa pidemmälle (mies voisi olla vaikka hullu psykopaatti) Clara ryntäsi tämän perään.

>> Hoi! >> hän sai huutaa kolmesti ennen kuin törmääjä tajusi pysähtyä.

Mies ei näyttänyt hämmästyneeltä, ei lainkaan. Ilme tämän kasvoilla oli pikemminkin turhautunut siitä, että joku kehtasi häiritä häntä.

>> Hoi >>, Clara toisti vielä kerran. >> Sitä tupataan pyytämään anteeksi, jos törmää toiseen. Se on kohteliasta. >>
Mies katsoi häntä päästä varpaisiin ilme yhä enempi tuikeampana. >> Minulla ei ole aikaa tällaiseen. >>

Törmääjä meinasi jatkaa matkaansa, mutta Clara tarttui miestä kädestä (mikä oli hyvin vaikeaa, sillä hänellä oli molemmissa käsissä mukilliset kahvia). >> Kuules nyt, minä olin saada kuumat kahvit päälleni takiasi, joten olet anteeksipyynnön velkaa minulle. >>
>> Niissä on kannet >>, mies tuhahti katse pahvimukeissa.
>> Oletpa sinä tarkkanäköinen. Siksihän minä sanoinkin, että ”olin saada”, enkä ”sain”. Keskity! >> Clara pauhasi.

Voi luoja, hän ajatteli samalla. Siinä hän seisoi jalkakäytävällä torumassa tyystin tuntematonta miestä. Sitä kun sai useasti pauhata Tohtorille, mikä oli sopivaa ja mikä ei, että se oli näyttävästi pinttynyt niin syvälle, että hän pauhasi (melkein) jokaiselle vastaantulijallekin, joka oli sen tarpeessa. Unohtamattakaan kuinka usein oppilaita sai ojentaa. Hän vaikutti varmasti täysin kaistapäiseltä muiden silmissä niin tehdessään!

Törmääjä kohotti toista kulmaansa epäileväisenä. Hetken sisäisen kamppailun jälkeen tämä huokaisi turhautuneesti.

>> Hyvä on >>, mies sanoi. >> Olen pahoillani. Tyytyväinen? >>
>> Eipä ollut kovin vakuuttavaa, mutta kelvatkoon >>, Clara sanoi. >> Tässä, ota se, en tee sillä mitään. >>

Mies katsoi kulmat koholla hänelle ojennettua kahvimukia. Ilman vastaväitteitä tämä otti sen vastaan. Näki sen kai parhaaksi, toivoi sen pitävän hullun naikkosen suun kiinni.

Kuitenkin, kun Clara kohotti kulmiaan ja oli avata suunsa, törmääjä katsoi parhaaksi kiittää ennen kuin kääntyi kannoillaan ja alkoi kävellä ripeästi. Pakoon luultavasti.

>> Ole hyvä vain! >> Clara huusi miehen perään.

Sitten, päätään pudistellen, hän otti suunnakseen TARDIS:n. Tohtori pääsisi helpommalla palatessaan, sillä hän oli purkanut ärtymystään tuntemattomaan.

Oih.

[tirsu]

A/N: Poikkeuksellisesti päätin julkaista ekan lukun heti prologin perään. Julkaisutahdista en osaa sanoa muuta kuin sen, että se tulee olemaan säännöllisen epäsäännöllistä.


I

TARDIS:n ääni täytti koko kadun, kun se teki lähtöään. Clara seisoi hieman kauempana ja katsoi kuinka sininen poliisipuhelinkoppi katosi kuin tuhka tuuleen.

Tohtori oli jättänyt hänet kahden kilometrin päähän hänen kodistaan. Ajan Herra oli sanonut, että voisi kokeilla uudelleen, mutta Clara oli kieltäytynyt. Hän voisi yhtä hyvin kävellä kotiin, sillä hän tiesi, että Tohtorilla oli kiire tapaamaan Psitä. 

Iltapäivä oli nätti, joten Clara päätti kävellä (lupauksensa mukaisesti) kotiinsa. Mitä sitä turhaan rahojaan tuhlaamaan taksiin.

Hän keräsi hieman katseita puoleensa, mikä taisi pitkälti johtua 50-luvun mekosta ja kampauksesta. Tai ehkä hänellä oli yhä oranssia mönjää kasvoillaan.

Voi. Se olikin ollut melkoinen päivä. Tohtori oli luvannut viedä hänet kuokkimaan isoäitinsä ja isoisänsä häihin, sillä ehdolla että hän olisi täysin hissun kissun ja huomaamaton.

Clara oli luvannut ja kaikki oli mennyt hyvin häävaloihin asti – tuskin kukaan oli laittanut heitä huomiolle – mutta sitten yllättäen kirkkoon oli juossut mies kiljuen. Ulkona oli kuulemma hirviöitä.

Clara oli melko varma siitä, että Tohtori veti magneetin lailla ongelmia ja vastaavia puoleensa. Tai ehkä sittenkin ongelmat ja muut sellaiset vetivät Tohtoria puoleensa magneetin lailla. Miten vain. Hyvin harvoin Tohtorin kanssa sai viettää rauhallista päivää.

Mutta ei se haitannut Claraa (ei ainakaan kovin paljoa). Hän nautti – yleensä – tilanteista, joihin he päätyivät. Ne saivat adrenaliinin virtamaan hänen suonissaan ja hän tunsi olonsa erittäin eläväksi.

Sillä kertaa Clara olisi tosin halunnut viettää rauhallisen päivän kuokkavieraana isovanhempiensa häissä. Mutta se näytti olleen liikaa pyydetty.

Pian Clara oli huomannut juoksevansa Tohtorin kintereillä tutkimaan hirviöitä, jotka olivat paljastuneet gabbabukeiksi. Ne olivat raxacoricofallapatorialaisten kaukaisia, hyvin kaukaisia sukulaisia, niin Tohtori oli kertonut.

Ajan Herra oli alkanut neuvotella yhden gabbabukin kanssa ja se oli sujunut oikein hyvin. He olivat olleet pääsemässä asian ytimeen, mutta sitten se ääliö toimittaja oli paukahtanut paikalle suuren suunsa kanssa. Pari sanaa sen suusta ja niin gabbabukit oli suututettu.

Siitä oli seurannut kaaosta, juoksemista ja paljon, erittäin paljon, oranssia mönjää. Mönjän sylkeminen oli Tohtorin mukaan gabbabukien tapa ilmaista vihaansa, eikä se aiheuttaisi mitään oireita.

Mieluummin niin kuin, että ne olisivat sylkeneet tulta. Ällötys voitti aina palovammat, Clara oli tuuminut ajatukset hoirissa.

Puolilta öin jahtaamiset ja raivoamiset olivat loppuneet kuin päin seinää, kun Clara oli törmännyt erään roskalavan takana pikkuruiseen gabbabukiin. Siitä vyyhti oli sitten alkanut selvitä. Pikku gabbabuk, Llalita, oli luvatta käyttänyt transferia ja kun pojan katoaminen oli huomattu, ryhmä gabbabukkeja oli lähtenyt etsimään tätä koordinaattien perusteella. Niin he olivat päätyneet maahan viisikymmenluvulle.

Väärinkäsityksen selvittyä Tohtori ja Clara olivat palanneet TARDIS:n luo. Ennen lähtöä kumpainenkin heistä oli puhdistanut päälle saamiansa mönjäosumia pois: Tohtori tarkemmin kuin Clara tapaamisensa vuoksi. Clara oli ajatellut kotiin päästyään menevänsä vaahtokylpyyn. Ja kylvyn jälkeen hän suunnitteli soittavansa isoäidilleen ja johdatella puheet tämän ja isoisän häihin. Hän halusi tietää oliko isoäidin muistot päivästä muuttunut vai pysyneet samana. Tohtori oli ennen heidän paluutaan TARDIS:lle kokeillut unohduspulveria, jonka oli saanut madame Vastralta. Tietty määrä pulveria kadotti tietyn ajan muistista. Clara halusi Tohtorin lailla saada tietää oliko pulverista ollut mitään hyötyä vai ei.

Olisi melkoista, jos isoäiti muistaisi gabbabukit, Clara naurahti ajatukselleen kääntyessään kulman taakse. Siinä samassa hän törmäsi johonkin ja horjahti takamukselleen.

>> Oh! Anteeksi, en tainnut katsoa eteeni >>, Clara sanoi kammetessaan pystyyn.
>> Emme mekään katsoneet eteemme >>, miehen ääni sanoi.

Puhuja oli vaaleapäinen keski-ikäinen mies, joka oli hyvin pahoittelevan näköinen. Tämän vieressä seisoi pari päätä pidempi kiharapäinen mies kasvoillaan kärsimätön ilme.

Clara kallisti päätään ja siristi silmiään. Mies tuntui jotenkin tutun oloiselta.

>> Näytät tutulta, olemmeko tavanneet jossain? >> Clara kysyi.
Kiharapää pyöritti silmiään ja ähkäisi. >> Voi luoja sentään! Taas yksi tuollainen! >>

Tohtorin kanssa Clara oli tottunut jo monenlaisiin töksäytyksiin, mutta kiharapää oli huomattavasti töykeämpi töksäyttelijä. Hetkinen… Mitä hän höpisi? Ei tuota miestä ja Tohtoria voinut edes verrata toisiinsa! Tohtorihan oli laupeuden lammas. Melkein ainakin.

>> Anteeksi mitä? >> Clara tiuskaisi.
>> Ei, ei, hän ei tarkoittanut sitä niin, hän ilmaisi asian väärin >>, vaaleapäinen mies puuttui puheeseen ja kääntyi sitten kiharapään puoleen. >> Kuinka monesti olemme puhuneet tästä: ihmisten ilmoilla täytyy osata käyttäytyä! >>

Kiharapää näytti käyvän sisäistä kamppailua sen suhteen, että myöntyisikö vaaleapään sanoihin. Jos Clara ei olisi loukkaantunut miehen käytöksestä, häntä huvittaisi suuresti. Mikä olisi toisaalta hyvin ilkeää, sillä toisella näyttävästi oli vaikeuksia ihmisten ilmoilla. Ehkä tällä oli asperger tai jotain. Silloin olisi todella törkeää olla huvittunut toisen vaikeudesta tietyn asian suhteen. Vaaleapäinen mies voisi hyvinkin olla kiharapään avustaja.

>> An-anteeksi, ilmaisin itseäni tökerösti. Ei, emme me ole tavanneet, mutta kyllä, minä olen hän >>, kiharapää sanoi irvistäen. >> Ja ennen kuin kysyt, niin ei, en jaa nimikirjoituksia enkä suostu valokuviin, minulla on parem… töitä tehtävänä. >>
Clara kurtisti kulmiaan. >> Öh, miksi minä haluaisin nimikirjoituksesi tai valokuvan sinusta? >>
>> No niinhän te fanit aina haluatte >>, kiharapää puuskahti.
>> Ai, oletko sinä julkkis tai jotain? >> Clara kysyi unohtaen suuttumuksensa.

Vaaleapään kasvoilta paistoi yllättyneisyys. Jopa kiharapää tuntui kummastuneelta Claran sanojen johdosta.

>> Etkö sinä tiedä kuka minä olen? >> mies kysyi ja kuulosti melkein kiinnostuneelta.
Clara pudisti päätään. >> En. Pitäisikö? >>

Kiharapäällä vaikutti olevan suuri ego. Aivan kuin kaikkien pitäisi tuntea tämä. Siinä on jo kovat luulot itsestään.

>> Mutta, juurihan sinä… >>, vaaleapäinen mies totesi.
>> Sanoin hänen näyttävän tutulta. En muuta. Me olisimme voineet tavata jos… >>, kesken lauseen Claran kasvot kirkastuivat äkisti. >> Oh! Sinä olet se tyyppi, joka törmäsi minuun parisen kuukautta sitten Lontoossa! >>
>> Mitä sinä höpiset? >> kiharapää kysyi ja siristi sitten silmiään. >> Ai sinä. Kahvityttö. >>
>> Kahvityttö? Onko tämä se kahvityttö? >> vaaleapää kysyi kiinnostuneesti.

Clara tunsi poskiaan kuumottavan hieman. Törmääjä oli sitten kertonut hänestä tutuillensa? Voi kun kiva. Kuinkahan moni oli jo kuullut hullun kahvitytön, joka pauhaa tuntemattomille keskellä jalkakäytävää, tarinan?

>> Mitä sinä noin innostut? Mainitsin hänet sinulle vain kerran >>, törmääjä kuulosti jälleen tylyltä itseltään.
>> Sinä nurisit puolisen tuntia kahvitytöstä, joka antoi sinulle noottia – ja varmasti aiheestakin! >> vaaleapää äyskähti.
>> Clara, nimeni on Clara >>, Clara totesi ihan vain estääkseen kaksikkoa alkamasta riitelemään.
Vaaleapää käänsi huomionsa häneen. >> John ja tuo tuossa on Sherlock. >>
>> Niin mukavaa kuin tämä rupattelumme onkin, niin John, meidän pitää mennä, asiakas odottaa >>, Sherlock totesi.
>> Ah, aivan. Totta. Oli mukava tavata >>, John sanoi.
>> Niin, niin >>, Sherlock totesi kärsimättömästi.
>> Älkää antako minun estää teitä >>, Clara sanoi siirtyen syrjään.

Sherlock lähti ripein askelin suoraan eteenpäin. John näytti pahoittelevalta ja tämä nyökkäsi ennen kuin lähti törmääjän perään juosten.

Clara pudisti päätään ja jatkoi matkaansa kohti kotiaan – ja taivaallista vaahtokylpyä. Jonka jälkeen hän tarkistaisi isoäidin muistin häistä. Siinä olikin hänen loppupäivän suunnitelmansa. Huisin hurjaa.