Title: Riivattu
Genre: Horror, angst
Raiting: K11
Hahmot: Kertoja, riivattu mies, vahti
Disclaimer: Olen keksinyt tarinan ja hahmot itse, turha kopioida.
Warning: Sisältää verta, kuolemia ja jonkinsortin kauhua.
Summary: Ihmiset voidaan luokitella mielisairaiksi, jos he eivät ole muiden mielestä normaaleja. Jokainen kyllä itse tietää, mikä heitä vaivaa, mutta muille voi olla vaikea selittää, että ongelma ei ole hänen aivoissaan, vaan että hän on riivattu. Riivatuille ei yleensä myöskään aurinko paista, vaikka apua pyytäisikin.
A/N: Tällaisen kauhutarinan kirjoitin joskus vuosi sitten. En ole tätä täällä aiemmin julkaissut, koska olen ollut niin keskittynyt HP-maailmaan, mutta kaivoin tämän arkistoistani esille ja uudistelin hieman.
Riivattu
Eihän kukaan usko kummitustarinoihin, vai uskooko? Voin kertoa, että tämä ei ole kummitustarina, vaan minä olen todistanut tätä tapahtumaa. Olen Thomas, ovivahti. Olen töissä eräässä hoitolaitoksessa. Täällä luulisi olevan turvallista, mutta työtoverini pelkäävät. Olen kuullut sanottavan, että tämä on Jumalan hylkäämä paikka, että täällä sielut ja paholaiset vaeltavat ympäriinsä riivaamassa ihmisiä. Olen työskennellyt täällä 9 vuotta, ja tiedän sen, että talossa tapahtuu kummia. Tässä teille tarina miehestä, joka tietää asian varsin hyvin...
27. elokuuta vuonna 1978
Hän istui yksin pimeässä nurkassa. Huone oli hämärä ja hiljainen, lukuun ottamatta torakoiden askelten ääniä ikkunan luona. Kova sänky oli eräällä seinämällä ja pöytä toisella. Huoneen perällä sijaitsevan ikkunan vastapäätä oli raskas, lukittu ovi. Hämärä hehku täytti huoneen, kuun pilkistellessä ohitse lipuvien pilvien lomasta.
Miehen jykevälle leualle oli ilmestynyt sotkuinen lyhyt parta ja silmienaluset olivat tummat. Hän ei voinut nukkua. Tuntui kuin jokin vainoaisi häntä. Aivan kuin jokin vain odottaisi, että mies vaipuisi tiedottomaan tilaan ja silloin se jokin hyökkäisi. Se iskisi kiinni miehen kurkkuun ja kuristaisi tämän pois tästä maailmasta. Miehen silmiä kirveli ja kuivat, rohtuneet huulet lausuivat sanoja ääneti. Pelko värisytti häntä ja pienetkin tuulenpuhallukset saivat miehen kankeutumaan.
***
Silmät tuijottivat ovea kauhuissaan. Veri jyskytti suonissa ja sydän pamppaili rinnassa. Hän tiesi sen tulevan minä hetkenä hyvänsä. Jonain päivänä se kuitenkin tulisi. Se oli väistämätöntä. Se vaanisi häntä ikuisesti. Sen ei tarvinnut avata ovia tai odottaa kunnes pääsisi sisään. Se tulisi milloin haluaisi ja mistä haluaisi. Lipuisi vaikka oven raon alta, tai katon läpi. Se kuristaisi ja ottaisi vallan miehestä. Tätä hän oli ennustanut. Tätä mies oli koko ikänsä pelännyt.
Kuului ikävä narahdus ja luukku ovesta avautui.
"Tässä olisi ruokaa", miehen ääni kaikui käytävältä, kun tarjotin laskettiin laudalle.
Luukku läimähti kiinni ja mies säpsähti. Hän loi epäilevän katseen suurilla silmillään tarjottimeen. Vesilasi ja muutama, kuivunut ruisleipä. Ei niistä paljoa iloa olisi. Ruisleipä juuttuisi kurkkuun kiinni ja vesi maistuisi happamalta. Raskas huokaus pakeni miehen suusta. Hän nousi vapisevin jaloin ylös lattialta ja katsoi varovasti ympärilleen. Ei merkkiäkään mistään. Vielä.
Ei mies ollut vainoharhainen - ainakaan omastamielestään. Hän ei ollut kyllä aivan tervekkään. Mielisairaalan tapainen hoitolaitos oli hänen kohtalonsa. Teljetty ovi päivästä toiseen ja samat neljä seinää ympärillään. Kaikkihan siinä hulluksi tulisivat. Kukaan ei uskonut, jos mies väitti olevansa normaali. Hänellä ei ollut ainuttakaan sukulaista, eikä kukaan tuntenut häntä. Hän oli asunut vasta muutaman kuukauden siellä, mutta että koko loppuelämä? Kuului taas korviavihlova narahdus. Mies kääntyi nopeasti ympäri. Tuon äänen hän tunnisti. Se oli tulossa.
***
Hetkeä myöhemmin mies makasi selällään lattialla hiljaisuuden huokaillessa hänen ympärillään. Aivan kuin jokin olisi tyrkännyt hänet kumolleen. Ei hän itsestään ollut kaatunut. Se oli täällä, mutta mies ei voinut nähdä sitä. Se ei koskaan näyttäytynyt. Se pysyi piilossa ja teki kiusaa miehelle.
"Onko siellä kaikki hyvin?" eräs ovivahti kysyi. Hän oli avannut narisevan luukun ja mies saattoi nähdä tämän varjoissa piilevät kasvot.
"Ei! Ei! Mene pois!" mies huusi noustessaan pelokkaana ylös ja perääntyessään seinää vasten.
"Onko teillä jokin hätänä?" vahti kysyi kummastuneesti. Miehen henki salpaantui. Hyytynyt, samea veri valui vahdin suusta. Se peitti vahdin leuan ja valui nopeaa tahtia alas.
"Ei! Pysykää poissa!" mies huusi edelleen.
"Mutta - "
"Ei! Menkää pois!" mies karjui ja katsoi hädissään ympärilleen. Vahti katsoi miestä. Aiva kuin puukko olisi viiltänyt rinnassa ja mies lankesi polvilleen. Hän nosti kädet rinnalleen. Jokin lämmin peitti miehen kämmenen. Punainen veri virtasi vapaana miehen rinnasta. Mies katsoi kämmeniään ja sitten vahtia. Vahti seisoi edelleen luukulla, mutta ei tuntunut huomaavan mitään.
Mies haukkoi henkeään kauhusta kankeana ja katsoi rintaansa. Se oli aivan veressä, samoin kuin hänen paitansa, mutta miksi vahti ei huomannut.
"Hake - hake-", mies sanoi vaikeasti hengittäen raskaasti. Veri suorastaan poltti hänen kämmeniään.
"Oletteko te sairas, vai mikä teidän on?"
"Ei. En ole!" mies huusi kiihtyneenä. Vahti värähti ja laski nopeasti luukun alas. Vahdit eivät oikein pitäneet työstään, mutta pakkohan jonkun oli myös sitä tehdä.
Mies nousi ylös lattialta ja heittäytyi luukulle. Jonkun olisi pakko auttaa häntä. Aivan pakko.
***
Luukku avautui, mutta ketään ei näkynyt. Pahat aavistukset heräsivät jälleen miehen sisällä. Kyllä siellä joku on, vahti varmasti. Ehkä hän avasi luukun, ja on hakemassa läkkeitä. Pakkohan hänen oli olla tuolla. Vahti ilmestyi nopeasti luukulle. Miesten katseet kohtasivat. Mies tunki kätensä luukusta ja tarttui vahdin paitaan.
"Se on täällä. Se on täällä!" mies kuiskasi. Vahti näytti pelästyneeltä ja yritti perääntyä miehen tiukasta otteesta.
"Ra - rauhoittukaa toki. E- ei täällä - "
"Se - on - täällä!" mies huusi ja veti vahdia itseään kohti. Vahti katsoi miestä syvälle tämän silmiin. Uusi viilto tuntui miehen kehossa. Mies irrotti otteensa ja kädet pakenivat veriselle vatsalle. Viilto kulki pitkin miehen vatsaa, jakaen sen ylä - ja alaosaan. Mies pudisti päätään epäuskoisena.
"Teidän on pakko päästää minut pois!"
Ulkoa kantautui vahva kirkonkellon kumahdus. Mies hengitti raskaasti ja haukkoi henkeään vaivalloisesti vatsaansa tunnustellessaan. Tuntui kuin join olisi levitellyt suolaa miehen avonaisiin haavoihin. Kirvely oli sietämätöntä ja verta valui lattialle jatkuvana, pysäyttämättömänä virtana. Mies oli polvillaan oman punaisena, kiehuvan verensä keskellä: "Auttakaa.."
***
Monet teistä varmaan ihmettelevät, mitä miehelle tapahtui? Antakaas kun kerron. Hän kuoli tuona tuomiokkaana yönä. Hän on poissa. Me - hoitolanmiehet hautasimme hänet tämän rakennuksen taa, sen huoneen ikkunan alle, jossa mies oli asunut. Jotkut väittävät, että huone olisi kirottu. Joka vuosi, sen huoneen asukas on kuollut elokuun pimeimpänä yönä kirkonkellon löynnin aikaan. Sattumaako?
Enpä usko.
Kerrotaan, että ennen huoneessa olisi asunut nuorimies, joka oli vähän päästään vialla. Mies muutti tuohon huoneeseen kesäkuun 24. vuonna 1887. Mies kuitenkin kuoli - emme tiedä miten, mutta tiedämme sen että mies kuoli sillä hetkellä, kun kirkonkello löi. Ei äskeisen kertomuksen mies oikeasti päästään vialla ollut - hän oli riivattu.
