Nimi: Remuksen pahin muisto
Kirjoittaja: Triks
Beta: -"-
Genre: romance, (horror)
Paritus: Sirius/Remus (aivan aavistus, miten sen nyt haluaa nähdä ;>)
Ikäraja: K-11
A/N: Ficci perustuu minun ja Elin öiseen roolipeliin pienin muutoksin ja lisäyksin höystettynä. Siitä on sata ja yksi vuotta, kun olen viimeksi kirjoittanut ficin. Älkää lyökö, mutta kertokaa, jos olen aivan ruosteessa. Ikäraja ei johdu niinkään slashista, vaan väkivallasta.
Ficci sijoittuu aikaan Harryn syntymän jälkeen. Dumbledore tietää Jamesin ja Lilyn olevan vaarassa ja on käskenyt heitä pysymään Godricin notkossa. Dumbledore on etsinyt käsiinsä Siriuksen ja Remuksen piilottaakseen heidät Voldemortilta. Olihan odotettavissa, että heiltä tultaisiin kiristämään Pottereiden olinpaikkaa.
Feeniksin Killan senhetkisenä päämajana toimiva hökkeli keskellä hehtaarien kokoista metsää oli niin pieni, että Remuksen mielestä oli suoranainen ihme, ettei Sirius törmäillyt joka ikiseen hökkelin eripariseen huonekaluun kiertäessään levottomana ympyrää. Remus oli itse asiassa varma siitä, että lattiaan oli muodostunut ura Siriuksen jalkojen alle.
Remus yritti keskittyä ristisanatehtäviin huolimatta siitä, että Siriuksen rauhaton pyöriminen oli mitä suurimmissa määrin hermostuttavaa. Remus kuitenkin sulki Siriuksen askeleet ja manailun korviensa ulkopuolelle ja havahtui vasta, kun Sirius potkaisi kovaäänisesti tönön valmiiksi saranoiltaan irronnutta ovea.
“Saamari!” Sirius kirosi.
“Merlinin tähden, Sirius!” Remus kivahti luonteelleen epäominaisen ärhäkästi. “Mikä sinua oikein vaivaa?”
“Tämä odottaminen!” Sirius ärähti takaisin kädet puuskassa. “Miksei kukaan kerro meille, missä mennään?”
“Todennäköisesti siksi, ettei ole mitään kerrottavaa.” Remus totesi jo rauhoittuneena ja hieroi ohimoitaan. Hänen päätään särki. Päämajassa oli tunkkainen ilma eikä Siriuksen levottomuus auttanut asiaa yhtään. Olihan Remuskin huolissaan ystävistään, mutta hän myöskin tiesi että jos jotain tapahtuisi, Dumbledore varmasti saattaisi heidän tietoonsa pikimmiten.
“Remus hei,” Sirius aloitti kärsimättömänä, “Voldemort tietää. Sinäkin tiedät, että hän tietää. Dumbledorekin tietää sen. Kaikki tietävät, että Voldemort tietää aina. Voldemort tietää Killasta…”
“Se, että Voldemort tietää Killasta,” Remus keskeytti, “ei tarkoita sitä, että hän tietäisi jokaisen jäsenen tarkat koordinaatit. Varsinkaan niiden tarkimmin varjeltujen jäsenten. Lilyä ja Jamesia suojellaan kaiken aikaa. Heitä ei löydetä, ellei joku ryntää kertomaan Voldemortille heidän kotiosoitettaan. Olemme ainoita, jotka tietävät sen. Me ja Peter.”
“Matohäntä nyt saattaakin olla niin hölmö, että kertoisi osoitteen aivan vahingossa.” Sirius huokaisi turhautuneena. “Hän on niin helposti höynäytettävissä. Ja jos Voldemort saa tietää, James ja Lily ovat vainaita ennen kuin ehtivät sanoa ‘voi paska‘.”
“Älä solvaa ystävääsi, ei ole hänen vikansa, että me olemme täällä.” Remus sanoi järkevästi. “Sitä paitsi en usko, että Lily ja James sanoisivat noin ensimmäisenä.”
“Niin”, Sirius murahti, “täällä lukkojen takana. Remus, minua ei ole luotu neljän seinän sisään. En ole mikään vanki.”
Remus ei vastannut, vaan keskittyi jälleen ristisanatehtäviinsä. Se sai Siriuksen turhautumaan entisestään.
“Ja jos sinusta ‘voi helvetti’ kuulostaa paremmalta, niin mikäs siinä.” Sirius tuhahti.
“Älä puhu tyhjänpäiväisyyksiä.” Remus pyysi. “Muuten, tosiaan, mitähän Peterille mahtaa kuulua? Hänestä ei ole kuulunut päiväkausiin mitään. Dumbledorekaan ei ole saanut häntä kiinni.”
“Ai, ei vai?” Sirius kiinnostui.
“Niin hän ainakin sanoi viimeksi täällä vieraillessaan.” Remus muisteli.
“No sitten”, Sirius tokaisi, “siitä on niin kauan, kun hän tai ylipäätään kukaan on tänne asti vaivautunut tietoja tuomaan, että Peter on todennäköisesti löydetty jo aikapäiviä sitten.”
“Toivon niin”, Remus sanoi vilkaisten pienenpienestä ikkunasta ulos. “Kuule, Sirius. Minä tiedän, että Dumbledore nimenomaan painotti, ettemme saa poistua tästä tönöstä, mutta ajattelin kuitenkin… ehkei pieni lenkki tekisi pahaa meille kummallekaan? Ja onhan siellä ne suojataiatkin. Ei kukaan eksy tänne sattumalta.”
“Vielä kysyt!” Sirius innostui ja suorastaan loikkasi ovelle.
“Mennään sitten.” Remus sanoi ja hylkäsi ristisanansa. Hän tunsi pienen omatunnonpistoksen Dumbledoren ehdottoman käskyn rikkomisesta, mutta työnsi sen taka-alalle. “Toivottavasti Peter on joka tapauksessa kunnossa, en haluaisi joutua huolehtimaan hänestäkin.”
“Kunhan se mokoma ei vain ole onnistunut hankkiutumaan ongelmiin.” Sirius totesi. Hänellä oli niin kiire ulos, että hän talloi kenkänsä linttaan. “Tiedäthän, laita Matohäntä asialle ja mene itse perässä.”
Remus ei kommentoinut Siriuksen sanoihin. Hän sitoi kengännauhansa ja astui Siriuksen kanssa samalla ovenavauksella kirpeään syysilmaan. Ilma oli yllättävän viileää, Remus seurasi sivusilmällä, kun Sirius kiskoi moottoripyöräilytakkinsa vetoketjua kiinni.
“Dumbledore lupasi, että kaikki järjestyy. Minä luotan häneen.” Remus sanoi vakuuttuneena.
Oli Siriuksen vuoro olla vaiti. Vaikkei hän viitsinytkään sitä luottavaiselle Remukselle sanoa, saattoi lupaus olla liian suuri jopa itselleen Dumbledorelle. Ei ollut mitään varmuutta, pystyisikö Dumbledore seisomaan sanojensa takana. Ei nyt, kun vastassa on Voldemortin kaltainen säälimätön vihollinen. Ulkoilma ja jaloittelu saivat Siriuksen kuitenkin piristymään niin, että hän työnsi hetkeksi synkät ajatukset mielestään. Hän muutti muotoaan monta kertaa, koiraksi ja takaisin Siriukseksi. Yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta jäi koiraksi.
Sirius-koira hyppeli, loikki ja heilutti häntäänsä Remuksen ympärillä. Remus istahti hetkeksi kannolle rapsuttamaan huomionkipeää ystäväänsä. Rapsutellessaan suurta mustaa koiraa Remus vajosi hetkeksi ajatuksiinsa ja syyllisyydentunne muistutti häntä jälleen olemassaolostaan. Dumbledore oli painottanut sitä, ettei päämajasta saisi lähteä hortoilemaan mihinkään. Remus kuitenkin ajatteli järjellä; mitä voisi sattua näin suuressa metsässä ja vielä näin lähellä päämajaa. Olihan ne suojaustaiatkin ja kaikki.
Sirius-koira nelisti puiden lomaan haukkuen villisti. Remus päätteli sen haistaneen jäniksen tai jonkin muun metsän eläimen. Hän nauroi hyväntahtoisesti ja lähti verkkaisesti Siriuksen perään. Kun koira huomaisi Remuksen jääneen jälkeen, se odottaisi kuitenkin.
Sirius ei kuitenkaan odottanut. Hän ja perässä verkkaisesti vaeltanut Remus olivat päätyneet kauas päämajalta. Ensisilmäykseltä Remus ei ollut edes aivan varma, osaisiko hän takaisin ainakaan kovin helposti. Hämäräkin oli laskeutunut puiden lomaan kuin yllättäen, muuttaen syysillan pimeäksi ja arvaamattomaksi yöksi. Taivas oli pilvinen, ei tähtiä eikä kuuta. Remuksen aistit herkistyivät. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Siriusta ei näkynyt eikä kuulunut missään. Ehkä Remus oli vahingossa joutunut hänen edelleen.
Sirius löysi tiensä metsäaukiolle. Hän oli viimein päättänyt muodonmuutosmaratoninsa ja jäänyt ihmiseksi. Koira-Sirius oli saanut lenkkeilystä tarpeekseen yhdelle päivälle. Sirius näki edessään tumman hahmon, jonka hän tunnisti Remukseksi. Remus… heistä oli tullut äkkiä läheisiä. Jouduttuaan niin sanotusti arestiin, he olivat riidelleet enemmän kuin kuluneiden seitsemän Tylypahkan vuoden aikana yhteensä. Yhteinen sävel oli kuitenkin löytänyt ja Remuksesta oli tullut Siriukselle korvaamaton.
Sirius lähestyi Remusta, joka tuntui jähmettyneen paikoilleen kuin patsas.
“Meidän ei pitäisi olla täällä.” Remus kuiskasi kääntymättä kuitenkaan Siriuksen puoleen ja veti sauvansa esiin. “Meidän ei todella pitäisi olla täällä. Me emme ole täällä yksin tänä yönä.”
Sirius seurasi ystävänsä esimerkkiä ja oli hetkessä taisteluvalmiudessa. Hän osoitti sauvallaan metsää ja uhkaavasti syysyössä huojuvia havupuita. Adrenaliinia purkautui Siriuksen vereen ja hän tajusi pelkäävänsä. Päämajaa ei enää näkynyt, he olivat poistuneet suojaustaikojen ulkopuolelle.
“Kuuletko sinäkin ne?” Sirius kysyi. Hän kuuli raskaita, rahisevia askelia.
Remus nyökkäsi tarkkaillen pimeyttä. Mitään ei näkynyt eikä juuri kuulunutkaan, mutta yksin he eivät metsässä olleet, se oli varmaa. Odotus oli piinaavaa ja Remus ehti sinä aikana vaipua itsesyytöksiin. Oli hänen syytään, jos heille tapahtuisi jotain. Jos Siriukselle tapahtuisi jotain. Hän oli ehdottanut ulos lähtemistä. Hän, Remus Lupin, eikä kukaan muu.
Jossain raksahti oksa katki. Sirius säpsähti, mutta piti taikasauvansa edelleen ojossa.
“TAINNUTU!” Joku karjaisi pimeydestä. Pian kirouksia lenteli useasta suunnasta. Sirius tajusi heidän kulkeneen suoraan väijytykseen. Hän loikkasi syrjään punaisen valosuihkun tieltä ja kaatui maahan joutuen ottamaan käsillään vastaan. Hän tunsi sykkivää kipua, joka lamaannutti hänet hetkeksi. Sirius yritti löytää jotain, mistä ottaa tukea, mutta turhaan. Hän yritti kääntyä selälleen onnistumatta siinä.
“Remus!” Sirius huusi tuskissaan. “Oletko kunnossa?!”
Sillä hetkellä pilvet väistyivät ja kuu valaisi taivaan. Täysikuu.
Remus oli onnistunut kuin ihmeen kaupalla väistämään itseään kohti singonneet taiat. Hän oli juuri käymässä vastahyökkäykseen, kun äkillinen pahoinvointi valtasi hänet. Se tuttu pahoinvointi. Ainoa tunne, jota hän sillä hetkellä pystyi tuntemaan, oli puhdas kauhu. Kuinka hän oli saattanut unohtaa? Heillä ei ollut kalenteria mukana laisinkaan, Remus päätteli seonneensa laskuissaan. Kuinka hän oli saattanut? Pahoinvointi otti hänet kouriinsa jälleen. Muodonmuutos oli enää sekunneista kiinni. Sirius! Sirius oli maassa eikä pystynyt nousemaan, tuskin edes kääntymään. Hän ei huomannut kuuta.
“Sirius!” Remus rääkäisi viimeisillä voimillaan. “Taivas… katso taivaalle!”
Sirius kuuli ystävänsä huudon ja pakottautui kääntymään selälleen nähdäkseen, mitä Remus tarkoitti. Hän ei tarvinnut kuin sekunnin sadasosan tajutakseen, mistä oli kyse. Täysikuu. Susi Remuksessa heräisi tänä yönä. Nyt.
“Remus!” Sirius karjui tietämättä, kuuliko Remus häntä enää. “Juokse pois täältä! Älä anna vaistoillesi valtaa!”
Sirius tiesi olevansa hengenvaarassa. Hän siristi silmiään nähdäkseen, kuinka Remus ulvoi tuskasta kasvaessaan pituutta, kuinka vaatteet repeytyivät hänen yltään, kuinka harmaa karvapeite peitti hänet kauttaaltaan. Sirius joutui pakokauhun valtaan. Hän muutti muotoaan ja lähti nelistämään tiehensä. Mitä siitä, vaikka kuolonsyöjät saisivat selville, että hän on laiton animaagi. Kuolonsyöjiähän hyökkääjät kuitenkin olivat. Sirius kuuli etäisiä huutoja, kiroilua ja suden ulvontaa. Hän kääntyi koirahahmossaan. Kiroukset välkehtivät sateenkaaren väreissä kimpoillen ilmeisesti Remuksesta. Ihmissutta ei haavoiteta noin vain.
Sirius-koira oli hiestä märkä ja hengästynyt. Se ei voinut juosta pidemmälle, etujalat aristivat Siriuksen aiempaa kaatumista. Nyt, kun Siriuksen ei tarvinnut enää pelätä henkensä puolesta, kauhu otti hänestä vallan. Hän oli jättänyt kuolonsyöjät ihmissuden armoille. Hän ei ollut yrittänyt estää sutta mitenkään. Hän oli juossut pois pelastaen oman nahkansa. Eihän Sirius kuolonsyöjistä välittänyt, ei, ei lainkaan. Sirius tiesi, ettei Remus voisi elää syyllisyydentunteen kanssa. Remus ei ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos hän olisi aiheuttanut oman tilansa jollekin toiselle tai mikä pahempaa, tappanut jonkun.
Sirius tiesi, että hänen oli mentävä takaisin. Tuskanhuudot ja kirosanat yltyivät. Hyökkääjät eivät ilmeisesti mahtaneet sudelle mitään. Sirius-koira otti vauhtia ja pinkaisi vinhaan juoksuun. Hänen oli saavutettava Remus, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Ja oli kuin olikin liian myöhäistä. Susi oli päässyt veren makuun, silloin sitä ei pysäytä enää mikään. Sirius-koira yritti repiä ja raastaa sutta irti uhreistaan, mutta turhaan. Susi oli vahvempi, paljon vahvempi. Sirius ei voinut tehdä mitään, vaikka hän yritti kaikkensa. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Susi oli paiskannut Siriuksen puuta päin. Hän oli loukkaantunut ja ruhjeilla. Hän ei voinut kuin seurata lopen uupuneena vierestä, kuinka susi teki selvän naamiokasvoisista uhreistaan yksi toisensa jälkeen.
Viimein susi kyllästyi ja painautui tyytyväisenä nukkumaan sammalmättäälle. Sirius muutti muotoaan viimeisillä voimillaan, vaikka tiesi sen olevan vaarallista. Jos susi sattuisi heräämään, Sirius löytäisi itsensä pian ruumiiden joukosta. Hän raahusti lähemmäs. Hänestä tuntui, että hänen jalkansa olisi murtunut. Hänen hiusrajansa valui verta ja tuska sumensi hänen näkökenttäänsä.
Sitä näkyä Sirius ei olisi halunnutkaan nähdä. Elottomia, verisiä ruumiita ja niiden osia. Viisi hengiltä raadeltua kuolonsyöjää. Naamiot olivat pudonneet heidän kasvoiltaan. Sirius tallasi yhden päälle lähestyessään ruumiita, se räksähti rikki, mutta susi ei herännyt. Sekin oli voipunut. Sirius ei tunnistanut ruumiita kuin etäisesti, vain nimiltä. Hän kumartui pitkän miehen ruumiin viereen, jonka hän tunnisti saman vuosikurssin oppilaaksi, Andreas Redfordiksi. Sirius muisti, kuinka samainen luihuispoika oli ottanut Siriuksen Regulus-veljen silmätikukseen vain siksi, että sattui vihaamaan Siriusta ja tämän ystäviä niin paljon. Sirius hillitsi himonsa potkaista ruumista. Redfordin ruumiin vieressä oli naisen ruumis. Kauhukseen Sirius huomasi naisen olevan viimeisillään raskaana. Remus ei tulisi kestämään tätä. Sirius suorastaan toivoi, ettei yö päättyisi ja että Remus voisi pysyä sutena mahdollisimman pitkään. Hän ei halunnut olla se, joka joutui kertomaan Remukselle tämän öisistä veriteoista. Hän ei halunnut olla se, joka joutuisi antamaan Remukselle syyllisyyden taakan koko tämän loppuiäksi.
Sirius istui alas ja tuijotti taivaanrantaan. Hän ei voinut katsoa, kuinka susi muuttui hiljalleen takaisin Remukseksi tämän nukkuessa. Hän ei voinut katsoa maassa viruvia ruumiita.
Viimein, mutta Siriuksen mielestä liian pian Remus heräsi. Jokainen lihas hänen kehossaan hangoitteli vastaan, kun hän yritti nousta ylös aamukasteiselta sammalmättäältä. Hän tunsi olonsa kehnoksi. Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut? Miksi he olivat täällä kylmässä eivätkä päämajassa, kuten Dumbledore oli käskenyt? Hän yritti palauttaa edellisyötä mieleensä, mutta turhaan. Hän oli alaston ja yltä päältä veressä. Hän huomasi repaleiset vaatteensa mytyssä maassa ja kiskoi niitä ylleen miten parhaiten taisi. Pian Remus huomasi tyhjyyteen tuijottavan Siriuksen. Siriuskin tiedosti Remuksen heränneen, muttei pystynyt ilmaisemaan sitä mitenkään.
“Sirius?” Remus yritti. “Mitä on tapahtunut?”
Sirius kuuli kyllä ystävänsä, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Hän ei pystynyt tähän, hän ei halunnut pystyä. Hän ei voinut tehdä tätä ystävälleen. Hänen olisi pitänyt estää tämä katastrofi. Hänen olisi pitänyt pysyä Remuksen rinnalla. Mutta ei, hän oli pelkuri. Hän, Sirius Musta, oli pelkuri. Hän oli paennut henkensä edestä ja jättänyt Remuksen, kun tämä eniten häntä tarvitsi. Hänen olisi pitänyt estää sutta Remuksessa tekemästä tätä tuhoa.
“Re-remus”, Sirius kähisi, “viime yö oli…”
Remus ei kuullut Siriuksen sanoja, tämä puhui niin hiljaa eikä katsonut Remukseen päin. Remus katsoi ympärilleen. Siinä samassa, kun hän näki verilammikot ja maassa viruvat kalmankalpeat, silvotut ruumiit, hän alkoi pelätä pahinta. Ei, niin ei voinut käydä…
“Sirius, teinkö minä tämän?”
“Täysikuuyö, Remus!” Sirius parkaisi ja hänen äänensä särkyi. “Minä olen pahoillani, syy on minun. Täysin minun. Minun olisi pitänyt palata takaisin… estää sinua… sutta tekemästä tätä. Minä olin pelkuri, Remus, minä pelkäsin ja pakenin. Sinä et tehnyt tätä, vaan susi. Sinä et saanut valita.”
Sirius romahti kosteaan maahan kuin veltto räsynukke. Hän ei kestänyt enempää. Hän ei voinut katsoa Remusta, hän ei jaksanut nousta, vaikka hänen olisi pitänyt. Turtumus oli poissa ja fyysinen kipu oli palannut.
Remus perääntyi ruumiista askel kerrallaan epäuskoisena. Hän tuijotti verisiä käsiään ja riepujen peittämiä käsivarsiaan, yhtä verisiä nekin. Hän pudisteli hervottomana päätään kuin yrittäen kieltää kaiken. Ei, hän ei voinut tehdä tätä näille ihmisille. Se ei voinut kerta kaikkiaan olla hän. Hän oli pyhästi vannonut, ettei koskaan… ei koskaan. Ja vielä raskaana oleva nainen… uusi elämä, joka ei koskaan alkanut. Hän oli pettänyt koko Killan, hän oli pettänyt Siriuksen. Remus nyyhkytti lohduttomana.
Mikään muu kuin Remuksen epätoivo ei olisi saanut Siriusta nousemaan siitä, missä hän nyt makasi luonnottomassa asennossa raajat vääntyneet ties mihin suuntiin. Edelleen kipeät käsivarret vastustivat nousemista, mutta Sirius ei välittänyt kivusta. Hän halusi auttaa ystäväänsä nyt, kun ei ollut aikaisemmin siihen pystynyt.
“Remus…” Sirius aloitti varovasti. “Remus kiltti. Sinä tiedät itsekin, ettet sinä tappanut noita ihmisiä. Susi heidät tappoi. Susi sinussa on vahvempi kuin sinä tai minä ikinä. Minun olisi silti pitänyt estää sutta, mutten pystynyt. Se oli minun syytäni. Yksin minun, Remus. Minä olin pelkuri.” Sirius jatkoi mantransa toistamista epätoivoisena. Hän halusi ottaa taakakseen kaiken Remuksen syyllisyydentunnon. Viimeisenkin pisaran. Hän tiesi voivansa elää sen kanssa kuten hän tiesi myös sen, ettei Remus voisi.
Remus kyllä kuuli Siriuksen sanat, muttei osannut reagoida niihin. Hän tiedosti, että Sirius yritti lohduttaa. Kultainen, hyvä Sirius. Mikään ei kuitenkaan auttanut häntä nyt. Susi hänessä oli vaiti ja hän tunsi itsensä vain pieneksi ja heikoksi ihmiseksi.
“Mitä minä olenkaan tehnyt!” Remus ulvahti ja valahti voimattomana maahan istumaan.
Sirius riensi istumaan Remuksen viereen. Hän kietoi kätensä vapisevan ystävänsä hartioille ja painoi Remusta tiukasti itseään vasten. Sirius ei osannut edes kuvitella niitä synkkiä ajatuksia Remuksen mielessä. Jälleen kerran hän tunsi itsensä heikoksi ja avuttomaksi. Tälläkään kertaa hänestä ei ollut apua.
“He olisivat tappaneet meidät.” Sirius sanoi lopulta. “Emme olisi koskaan ehtineet paeta. Heitä oli liikaa. Muodonmuutoksesi hämäsi heitä hetken. Olisimme olleet silti altavastaajina heti kättelyssä. Jos et olisi muuttunut, olisimme nyt heidän tilallaan.”
“Sinä olisit kuollut, ellen olisi muuttunut.” Remus kuiskasi ja painoi päänsä Siriuksen rintakehää vasten, hän ei uskonut Siriuksen kuulevan. “Silloin tällä oli tarkoitus, mutta minä olisin ansainnut kuolla. Minä vein hengen paitsi noilta viideltä ihmiseltä, myös viattomalta lapselta.”
“Tiedän, ettei tämä lohduta sinua”, Sirius aloitti, “lapsethan ovat syntyjään viattomia. Mutta tuon naisen lapsi olisi kasvanut viholliseksemme Se ei ole syy tappaa, mutta…”
“Mistä sinä sen tiedät?” Remus keskeytti. “Lapsi olisi voinut kääntyä syrjään vanhempiensa viitoittamalta tieltä ja säilyä viattomana. Minä olen saastuttanut koko Killan, Sirius. Edes Vauhkomieli ei tapa ketään.”
“Vaikka kovasti haluaisi.” Sirius totesi kuivasti. “Ja en minä tiedäkään. Vaan kuinka monta sellaista sinä tiedät, jotka olisivat kieltäneet vanhempansa ja tehneet, niin kuin on oikein?”
“Esimerkiksi sinut.” Remus totesi ykskantaan. “Sinä olet hyvä ja puhdas. Tuon naisen kohdusta olisi voinut syntyä sinun kaltaisesi lapsi…”
“Remus.” Sirius keskeytti. “Jossittelu ei auta nyt. Minä vien sinut nyt pois täältä, sanoi Dumbledore mitä tahansa. Sinä olet etusijalla.”
Sirius nousi rivakasti, vaikka se kirpaisi jokaista hänen kehonsa lihasta. Hän veti heikon Remuksen pystyyn. Hän halasi ystäväänsä tiukasti, silitteli tämän hiuksia ja painoi tämän päälaelle pienen suudelman. Remus tunsi olonsa lämpimäksi ensimmäistä kertaa sinä aamuna. Ainakaan Sirius ei pitänyt häntä massamurhaajana tai karttanut kuin ruttoa.
“Tule, minä autan sinua. En enää koskaan jätä sinua pulaan, vannon sen.”
