Ficin nimi: Haltijatanssi
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Genre: Romance, fluffy, slash ja songfic
Ikäraja: K-11
Varoitukset: huono "juoni" ja ooc-Norja
Paritus/Päähenkilöt: Norja ja Tanska, DenNor
Vastuunvapaus: Ei ole minun
A/N: Tää on kyl vähän nolo fikki, mut menköön nyt kun menin tekemään. Jos mulla olis vähänkään enempi pokkaa niin tämä olisi smuttia vailla juonta, mut ei onnistunut multa taaskaan. Ei siis tartte pelätä näkevänsä liikaa. Ainoa selitykseni tälle oneshotille on se, että Jatkossa on niin masentavat hetket menossa että oli pakko pysähtyä hetkeksi ja kirjoittaa vaan jotain niin imelän kliseisen kaunista näistä kahdesta että ei mitään rajaa (sitten kun näette
sen kohdan Jatkosta niin ymmärrätte kyllä). Tämä on samalla songfikki ja kappale on Alvedansen ~Christine Guldbrandsen ja se tunnetaan myös Norjan euroviisukappaleena en muista miltä vuodelta. Kursivilla olevat sanat ovat kappaleen lyyrikoita.
Vielä kerran varoituksena: älkää nyt odottako mitään kovin ihmeellistä
****
Tanska hymyili kävellessään tuttua reittiä tienlaitaa pitkin. Aurinko lämmitti hänen kasvojaan ja metsä humisi hieman tuulen vuoksi. Linnut lauloivat, luonto oli kauneimmillaan eikä mikään olisi saanut Tanskan hyvää mieltä huononemaan. Siitä oli jo hetki, kun hän oli tavannut Norjan viimeksi, mutta enää hänen ja norjalaisen välillä oli vain muutama kilometri jotka hän kävelisi puolessa tunnissa. Matka olisi ollut lyhyempikin, mutta hän oli epähuomiossa ottanut Oslosta väärän bussin ja joutunut jäämään aikaisemmin pois matkanvarrelta. Ei se kuitenkaan häntä niin paljoa harmittanut, sää oli kaunis ja pitkien työpäivien jälkeen pieni lenkkeily teki vain hyvää. Yleensä Norja olisi ollut häntä vastassa Oslossa, tai täsmälleen maansa rajalla sillä joskus hänkin oli kärsimätön, mutta tällä kertaa mies oli vain lähettänyt hänelle lyhyen viestin siitä, ettei ehtisi paikalle, mutta Tanska voisi ottaa bussin numero 54. Tanska oli ottanut numeron 45.
Maantie pölisi hieman hänen askelistaan eikä hän ollut nähnyt yhtään autoa tai muita kulkijoita enää hetkeen. Hän ei kuitenkaan ihmetellyt sitä, koska hän tiesi olevansa täsmälleen oikealla reitillä ja sitä paitsi Norja asui sen verran syrjässä että liikenteen puute oli täysin normaalia. Aikansa kuluksi Tanska lauleskeli hiljaa mitä ikinä hänen mieleensä tuli ja ajatteli Norjaa. Hänellä oli ollut miestä ikävä viimeisten päivien aikana ja hän tuskin malttoi odottaa että he olisivat taas yhdessä. Norja tietenkin olisi tyyni ja väittäisi pärjänneensä aivan hyvin ilman Tanskaakin, mutta Tanska tietäisi mitä hän todella tarkoitti. Hän ymmärsi sen tavasta jolla mies katsoi häntä, miten sormet koskettivat häntä välillä ja hipaisu oli hieman liian pitkä ollakseen vahinko, pieni hymynkaarre huulilla ja äänen hiljainen sointi. Tanska rakasti häntä niin paljon.
Hän kiristi hieman tahtiaan viimeisen sadan metrin matkalla ja hänen pieni laukkunsa löi rytmiä hänen selkäänsä vasten. Hän oli pakannut vain vähän mukaansa sillä hän käytännössä eli myös Norjan luona ja norjalaisen talossa oli paljon hänen tavaroitaan. Aivan kuten hänen talossaan oli paljon norjalaisen tavaroita.
”Nor? Norge?” Tanska kutsui avatessaan ulko-oven. Norja ei koskaan lukinnut oveaan. Hänen ei tarvinnut sillä hänen näkymättömät ystävänsä pitivät huolta hänen talostaan ja, vaikka ovi olisin ollut lukossa, Tanskalla oli avain mukanaan. Hän astui sisään, sulki oven perässään ja laski laukkunsa eteiseen. Hän ei kuullut Norjan vastausta ja hänen hymynsä hiipui hieman, kun hän tajusi että joutuisi odottamaan vielä hieman kauemmin. Hän keskittyi hetken, mutta ei tuntenut norjalaisen läsnäoloa, mikä vahvisti hänen oletuksensa. Hieman huokaisten hän käveli sisemmäs ja huomasi pian seinälle teipatun viestin.
Dan. Palaan pian. Odota.Lyhyttä ja ytimekästä, se oli juuri Norjan tyylistä. Tanska kuitenkin hymyili taas tunnistaessaan tarkan ja hieman kursiivinomaisen käsialan. Hän nyökkäsi ja päätti voivansa odottaa norjalaista vielä jonkin aikaa. Ainakin hän nyt oli Norjan talossa ja pelkästään se sai hänen mielensä nousemaan korkeuksiin. Vihellellen itsekseen hän käveli keittiöön ja otti itselleen lasin vettä ennen kuin asettui olohuoneeseen. Hän päätti viihdyttää itseään televisiolla, mutta kyllästyi siihen pian ja sulki sen. Sen jälkeen hän luki sanomalehteä, täytti pöydällä olevaa ristisanatehtävää ja yritti muistella, mitä hänen pomonsa oli käskenyt hänen tehdä seuraavalle viikolle. Hänellä ei ollut asiasta enää mitään muistikuvaa, sillä hän oli ollut jo niin kiireinen päästäkseen Norjan luo, joten hän päätti että se ei ollut niin tärkeää. Enemmän häntä huoletti se, että oli jo kulunut kaksi tuntia eikä Norja ollut vieläkään palannut. Hänen katseensa alkoi seurata kelloa tarkemmin ja sormet naputella kärsimätöntä rytmiä reittä vasten. Hän alkoi myös huolestua, vaikka vakuutteli itselleen, ettei Norjalle voisi käydä mitenkään. He olivat valtiota.
Kesäyöt olivat pitkiä ja valoisia, joten ulkona näytti edelleen päivältä vaikka oli jo myöhäinen ilta. Tanska nojasi leukaansa sohvan selkänojaan ja katso ikkunasta ulos. Norjan piha päättyi tiheään metsään joka ympäröi koko aluetta, mutta Tanska muisti että jossain lähettyvillä oli myös pieni lampi, jossa he uivat silloin tällöin, ja tietä seuraamalla pääsi aikanaan kylään jossa Norja yleensä hoiti kaikki ostoksensa ja juoksevat asiansa jos mikään ei pakottanut häntä menemään Osloon asti.
”
Kom hit…”
”Norge?” Tanska kysyi havahtuen mietteistään. Hän oli varma, että oli kuullut Norjan ääneen, mutta hän ei nähnyt miestä missään eikä tuntenut tämän tuttua läsnäoloa. Kummastuneena hän käänteli päätään ja ihmetteli, oliko hänellä jo niin kova norjalaisenpuutostila, että hän alkoi kuulla harhoja.
”
Kom hit…” Okei, ainakin se oli todella hyvä harha. Niin aidon kuuloinen, että Tanska voisi jopa selvitä sitä kuulemalla. Jos hän siis ei haluaisi enempää kuin Norjan äänen, mutta hän oli tässä tapauksessa hyvin ahne eikä hän luopuisi siitä mitä oli jo saanut. Joten uteliaana hän nousi ylös ja yritti seurata harhaansa. Se vei hänet pihalle ja metsän laidalle.
”
Kom hit… Danmark.”
”Norge? Oletko sinä siellä?” Tanska kysyi katsoessaan metsää epäilevästi. Hänen maassaan meri oli aina lähellä eikä hän ollut koskaan täysin tottunut täyteen metsään vaikka vietti niin paljon aikaa Norjan seurassa. Oli kuitenkin ihan eri asia vaeltaa metsissä norjalaisen seurassa kuin olla aikeissa mennä sinne aivan yksin myöhään illalla mahdollista harhaa seuraten.
”Danmark”, ääni oli kuin kuiskaus, mutta tarpeeksi selkeä kuitenkin. Tanska loi vielä yhden epäilevän katseen havupuihin mutta astui sitten sisään. Metsä oli niin tiheä, että jo parin askeleen jälkeen hän ei enää nähnyt taloa kääntyessään vilkaisemaan taakseen. Oikeastaan se kammotti häntä hieman, sillä hänestä tuntui, että hän oli eksyksissä jo nyt. Norjan ääni kuitenkin kutsui häntä, joten hän jatkoi matkaansa väistellen matalalla roikkuvia oksia ja kuiva sammal rahisten hieman jalkojensa alla. Ilmassa tuoksui kymmenet kukat ja metsän värit näyttivät aavistuksen kirkkaammilta kuin Tanska oli muistanut niiden olevan. Mutta mitä syvemmälle hän käveli, sitä enemmän hän upposi lumouksen valtaan. Hän itse ei vain huomannut sitä.
”Norge?” Tanska kutsui. Tuuli suhisi hiljaa puiden latvoissa.
”
Kom hit”, norjalaisen ääni sanoi, ”
jeg vet du vil.”
”Missä sinä olet?”
”
Jeg ser du er nær”, Norjan ääni kuiskasi ja Tanska kuuli hiljaista kahinaa takaansa. Kääntyessään hän ensimmäiseksi näki Norjan jäänsiniset silmät jotka katsoivat häntä tutkien vain metrin päästä.
”Nor?” Tanska kysyi hymyillen ja astuen häntä kohti, mutta Norja ei tarttunut hänen ojennettuun käteensä. Hänen huulilleen nousi vino hymy ja hän kääntyi viittoen vain sormellaan tanskalaista seuraamaan.
”
Bare jeg kan fange ditt blikk”, hän kuiskasi, ”
bli med meg i sommrnatten.” Tanska ei epäröinyt seuratessaan norjalaista. Hän ei tiennyt, minne he olivat menossa, mutta Norja selvästi tiesi koska hän käveli varmasti eteenpäin ja onnistui jotenkin pysymään Tanskan edellä vaikka mies yritti kiirehtiä hänen rinnalleen. Vasta, kun he pääsivät vanhalle polulle jonka reunoilla kasvava heinä ylsi heitä lanteille asti ja joka oli juuri ja juuri tarpeeksi leveä kahden miehen kävellä rinnakkain, Norja pysähtyi ja odotti hänet luokseen. Tanska ei aikaillut, mutta sillä kertaa Norja oli häntä nopeampi. Kapeat kädet kurottivat kohti hänen niskaansa ja vetivät hänet lähemmäs jotta huulet kohtaisivat toiset. Yleensä Tanska oli heistä se, joka teki aloitteen, mutta ei hän vastustellut tätäkään. Hänen kätensä löysivät nopeasti oikean paikkansa ja huulet liikkuivat norjalaisen huulia vasten, aivan kuten olivat tehneet niin monta kertaa ennenkin.
”
Bare du kan lese min sjel”, Norja kuiskasi, ”
varme meg og gjøre meg hel.” Hänen silmänsä näyttivät loistavaan kirkkaammin, kun hän katsoi Tanskaa.
”Norge”, tanskalainen kuiskasi takaisin. Norja tuntui lämpimältä hänen sylissään, mutta suudelma oli saanut hänet hetkeksi irti lumouksesta johon hän oli hitaasti vajonnut siitä lähtien kun oli astunut metsään ensimmäisen kerran. Hetken hän ihmetteli, miksi he olivat keskellä metsää ja miksi se metsä tuntui niin oudolta.
”Oletko sinä oikeasti Norge?” Tanska kysyi perääntyen hieman epäilevä ilme kasvoillaan, ”Norge kertoi minulle olennoista, jotka ottavat toisen hahmon ja houkuttelevat heidän rakkaansa mukaan. Oletko sinä yksi heistä?” Norja katsoi häntä hetken, mutta hymähti sitten.
”Sinä siis oikeasti kuuntelet minua joskus”, hän sanoi pehmeästi, ”se olen minä.” Hän painautui uudelleen tanskalaista vasten ja siirsi miehen kädet selkäänsä vasten.
”Minä en ole ontto takaa, enhän?” hän kysyi ja Tanska pudisti päätään liu’uttaessaan kättään miehen selkää pitkin.
”Minulla ei ole häntää?” Jälleen Tanska pudisti päätään. Hänen kätensä liukui alemmas, mutta norjalaisen selkäranka ei jatkunut häntänä lantion alapuolelle.
”Minun huuleni ovat lämpimät, eivätkö olekin?” Norja kuiskasi ja painoi kevyen suudelman tanskalaisen poskelle. Tällä kertaa mies nyökkäsi.
”Norge”, hän kuiskasi ja Norja soi hänelle yhden harvinaisista hymyistään. Monet sanoivat, ettei norjalainen valtio edes osannut hymyillä, mutta Tanska tiesi että he olivat väärässä. Aivan kuten Suomi vannoi Ruotsin kykenevän nauramaan, Tanska sanoi Norjan hymyilevän ja sen hymyn olevan kaunein mitä hän oli ikinä nähnyt. Sitä ei vain suotu kaikille ja Tanskalla oli kunnia sanoa, että hän oli nähnyt sitä kaikkein eniten.
”Minä”, Norja vastasi, ”kom, Danmark.” Sulavasti hän astui ulos tanskalaisen syleilystä ja tarttui häntä kädestä vetääkseen hänet mukaansa.
”Minne?” tanskalainen kysyi, vaikka ei vastustellut lainkaan vaan seurasi tottelevaisesti miehen perässä polkua pitkin syvemmälle metsään.
”Tuonne”, Norja vastasi ja hänen pehmeät askeleensa pitivät tuskin mitään ääntä, ”tänään on erityinen yö.
Ingenting er skjult i natt.”
”Erityinen?” Jostain syystä Tanska huomasi, että hänen puhekykynsä olivat sillä hetkellä rajoittuneet yhden sanan lauseisiin. Hänen katseensa seurasi norjalaisen liikettä ja hänen suutaan kuivasi, vaikka vesi ei ollut sitä mitä hän sillä hetkellä janosi.
”Sommernatten. Tämä yö on se, jolloin haltijaväki juhlii”, norjalainen sanoi ja vilkaisi häntä olkansa ylitse. Jäänsiniset silmät näyttivät loistavan ja Tanska olisi voinut hyvin elää koko loppuelämänsä vain katsoen niitä, ”bli med meg i sommernatten, Danmark.”
”Ja”, Tanska vastasi ja puristi pitelemäänsä kättä hieman lujempaa. Norjalla ei näyttänyt olevan kiire, joten heidän tahtinsa oli verkkainen ja kevyt tuuli toi mukanaan kukkien tuoksua. Tanska kuuli viulujen soiton ja kevyiden äänien laulua kauempaa ja silmäkulmastaan hän näki pienten valojen, aivan kuin leijuvien kynttilänliekkien, tanssivan puiden lomassa. Ne tuntuivat kutsuvan häntä ja hitaasti hänen huomionsa kiinnittyi enemmän ja enemmän niihin kunnes hän melkein astui polulta seuratakseen niitä. Norjan ääni pysäytti hänet.
”Nei, Danmark”, hän sanoi päästämättä otettaan miehen kädestä, ”älä katso niitä, älä kuuntele niitä. Keskity vain minuun.” Norjan ääni oli tarpeeksi palauttamaan hänet takaisin miehen luokse ja unohtamaan kutsuvat valot ja musiikin. Tanskan huomion ollessa taas norjalaisessa, mies kääntyi katsomaan valoja ja mutristi huuliaan hieman.
”Menkää”, hän käski olentoja, ”hän on vain minun.” Valot himmenivät, kun olennot tottelivat valtiota ja jättivät heidät rauhaan, vaikka metsää peittävä lumous ei siltikään täysin haihtunut ja musiikki soi silti vaimeana jossain taustalla sekoittuen tuulen suhinaan. Se ei kuitenkaan enää houkutellut Tanskaa ja vain Norja sai hänen huomionsa. He kävelivät vielä hetken, mutta viimein norjalainen seisahtui pienelle niitylle. Kääntyen nopeasti ympäri hän kietoi käsivartensa tanskalaisen harteille ja suuteli häntä uudelleen.
”Minulla oli ikävä sinua”, norjalainen sanoi hengästyneellä äänellä suudelmien välissä ja haroen miehen hiuksia, ”sinun on paras korvata tämä minulle hyvin.” Tanskan kädet olivat jo löytäneet tiensä miehen paidan alle ja hänen sormensa kulkivat pitkin pehmeää ihoa, jota rikkoivat vain vanhojen haavojen arvet. Sillä hetkellä he eivät kuitenkaan muistelleet niitä aikoja sillä hetki oli liian kaunis siihen.
”Ja”, Tanska sanoi hymyillen, ”rakastan sinua.”
”Näytä se sitten”, norjalainen sanoi lähes haastavasti, ”
svev med meg. La alt bli til ild.” Tanska ei koskaan ollut jättänyt vastaamatta haasteisiin, mutta tähän hän tarttui innokkaammin kuin koskaan. Millään muulla ei ollut enää väliä, kun he olivat yhdessä. He tunsivat toisensa ja sen, mitä toinen tarvitsi. Jokainen kosketus ja liike sointuivat yhteen eikä kumpikaan ajatellut sillä hetkellä sitä kuin että tekisivät selväksi rakkautensa ja kaipuunsa toista kohtaan. Tanska oli heistä ensimmäinen joka vajosi polvilleen, mutta hän veti norjalaisen mukanaan pehmeälle nurmelle.
”Norge, sinä näytät upealta”, tanskalainen sanoi katsoessaan alaspäin selällään makaavaa miestä, jonka kasvot punottivat nyt hieman suudelmien jäljiltä. Norja hymähti hiljaa ja keräsi maasta muutaman kukan, jotka hän pujotti tanskalaisen hiuksille. Tanskan hiukset olivat aina niin sekaisin että kukat pysyivät siellä ilman sen suurempaa yrittämistä. Hän nauroi ja kumartui suutelemaan norjalaisen kaulaa. Yleensä tyyni ja kylmäluontoinen mies nauroi hänen mukanaan ja veti hänet alas luokseen. Tuuli oli lämmin ja kymmenet kukat tuoksuivat ilmassa kun he unohtivat maailman hetkeksi.
Vi er alt.Aamuaurinko lämmitti Tanskan kasvoja ja hän haukotteli raukeana herätessään hitaasti uuteen päivään. Hän kuuli puiden huminaa ja hetken hän oli hämmentynyt kunnes tajusi Norjan nukkuvan aivan kyljessään kiinni poski hänen rintaansa vasten ja käsi hänen kädessään. Hymyillen hän avasi silmänsä ja katsoi miestä, jota hän rakasti enemmän kuin mitään ja oli rakastanut jo vuosisatoja. Ulkona nukuttu yö tuntui jomotuksena kehossa, mutta nurmi oli silti ihmeellisen pehmeää ja heillä oli peite yllään, joten Tanska ei halunnut herättää rauhallisena nukkuvaa norjalaista aivan vielä. Sen sijaan hän vain lepäsi ja haroi hiuksiaan löytäen Norjan antamat kukat. Hän poimi niistä yhden ja naurahti hieman tunnistaessaan sen lemmikiksi. Kukaksi, joka käski olla unohtamatta. Se oli kaunis pieni kukka, jonka sinisenä hehkuvat terälehdet sopivat hyvin Norjalle, mutta Tanska ei uskonut tarvitsevansa sen käskyä. Hän ei unohtaisi norjalaista koskaan.
Norja liikahti hieman ja hieroi poskeaan hänen rintaansa vasten. Mies huokaisi tyytyväisen kuuloisena, mutta ei vielä herännyt. Tanska katsoi häntä hellästi, pujotti hiuksiltaan poimimansa lemmikin norjalaisen hiuksiin ja painoi kevyen suudelman hänen otsalleen.
A/N: assfskjsöd... Okei, ja sitten takaisin Jatkoon.
Ai niin! Lemmikin nimi englanniksi on siis Forget-me-not ja, mikä hauskinta, ruotsiksi förgätmigej eli kaikkein pahin Swenglish mitä oon ikinä nähnyt. Tanskaksi se oli väännetty samoin ja norjaksi se oli muistaakseni minneblom nynorskilla ja bokmålilla forglemmegei
