Nimi: Vanhoja ystäviä
Kirjoittaja: Helyanwe, olen myös oman elämäni oikolukija, joten virheet minun syykseni
Fandom: Narnian tarinat (pohjautuu pääosin alkuperäiseen, eli kirjan versioon)
Ikäraja: S // Pyry lisäsi ikärajan alkutietoihin.
Genre: ainakin fluff, one-shot, draama
Paritus: Tumnus/Lucy Pevensie
Varoitukset: ei ole
Vastuunvapaus: En omista, en tienaa rahaa, omaksi ilokseni säädän
A/N: Olen aina pitänyt Narnian tarinoista, erityisesti kirjoista. Elokuvista en niin välitä, vaikka onhan ne kaikki nähty, samoin kuin BBC:n tekemä sarja. Olen lukenut muutaman ficin tällä parituksella, ja aloin sitten leikitellä ajatuksella näistä kahdesta. Toivottavasti tykkäätte, ja vaivaudutte kommentoimaan edes lyhyesti :3
Vanhoja ystäviä
Fauni Tumnus saapuu saliin, jossa kuningatar Lucyn kerrottiin odottavan häntä. Hän kumartaa lattiaan saakka, kuten jokaisen kunnollisen faunin kuuluu Eevan tyttären läsnäollessa. Lucy, jota narnialaiset nimittävät Uljaaksi, seisoo parvekkeella katsellen edessään lainehtivaa kristallinkirkasta merta, jonka aallot lyövät uneliaasti vasten rantahietikkoa. Kuningatar kääntyy katsoakseen vanhaa ystäväänsä, ja hymyilee lempeästi.
”Nouskaa, herra Tumnus”, hän pyytää, ja fauni tottelee. ”Teidän ei tarvitse kumartaa minua.”
Herra Tumnus nyökkää, mutta he kumpikin tietävät, ettei fauni muuta tapojaan. Joka kerta heidän kohdatessaan alamainen kumartaa hallitsijaansa, ja joka kerta Lucyn on huomautettava siitä. Vuodet ovat muuttaneet heitä; herra Tumnuksesta on tullut täysikasvuinen, hänen partansa on nyt tuuheampi, ja kasvot viisaammat. Myös kuningatar on varttunut, ja pikkutytöstä on kasvanut nuori nainen. Kultaiset hiukset, joita hän ennen piti pienillä saparoilla, kasvavat nyt pitkinä ja kiharoina. Lucy ei ole kuitenkaan koskaan kasvanut kovin pitkäksi, toisin kuin muut sisaruksensa, ja sekös heitä huvittaakin. Toiset kiusoittelevat häntä siitä, sanovat että Lucy todella pysyy ikuisesti heidän pikkusiskonaan.
Tumnus asettaa kätensä selkänsä taakse ja odottaa kohteliaasti mitä kuningattarella on sanottavanaan. Lucy, joka hetkeksi oli unohtunut mietteisiinsä, hymyilee pahoittelevasti ja pyytää pienellä kädenliikkeellä faunia seuraamaan häntä parvekkeelle. Herra Tumnus jää taka-alalle, ja katsoo kuinka nuori kuningatar nojaa kivikaidetta vasten katsoen kaihoisasti merta. Hän ajattelee Aslania, fauni tietää sen sanomattakin. Vaikka kaikki narnialaiset rakastivat Merentakaisen kuninkaan poikaa, täytyi Lucyn rakastaa leijonaa vielä enemmän. Tumnuskin kaipaa kultaharjaista Aslania, mutta on enemmän kuin tyytyväinen saadessaan sentään nähdä kuningatartaan.
”Luuletko, että näemme häntä enää koskaan?” Lucy kysyy yllättäen, ja fauni astuu hänen vierelleen.
”En tiedä, kuningattareni”, hän vastaa pehmeästi. Toisinaan on niin vaikea teititellä vanhaa ystävää, mutta he tekevät parhaansa. ”Hän palaa jos on palatakseen. Tiedätte, ettei hän ole kesy leijona.”
”Kaipaan häntä”, neito kertoo hiljaa, kuin olisi lausunut salaisuuden.
Tumnus laskee kätensä varovasti kuningattaren käden päälle, ja silittää sitä peukalollaan. Lucy näyttää jälleen hiukan iloisemmalta, ja silloin hänen ystävänsäkin hymyilee. He seisovat siinä pitkään ääneti, katsellen merta ja aurinkoa joka laskee taivaanrannan taa. Illan viiletessä Lucy painautuu tiukemmin herra Tumnusta vasten, ja aluksi epäröiden fauni kietoo kätensä neidon ympärille. Lokkien kiljunta vaimenee hiljalleen, ja lopulta tuuli käy Lucylle liian kylmäksi.
”Miksei sinua palele?” neito ihmettelee, sillä fauni on ylävartaloltaan lähes paljas. Koska ikuinen talvi on ohitse, ei hänen enää tarvitse pitää punaista kaulahuiviaan.
”Olen tottunut”, Tumnus naurahtaa ja ohjaa kuningattaren sisälle.
Alkaa olla myöhä, ja fauni ilmaisee huolensa Lucyn yöunista.
”Ei minulla ole enää nukkumaanmenoaikaa, herra Tumnus”, kuningatar muistuttaa huvittuneena, ja hymyilee sitä erikoista hymyään, jossa kieli koskettaa hampaita. Herra Tumnus ei ole koskaan nähnyt kenenkään toisen hymyilevän sillä tavalla. Hymy jättää faunin sanattomaksi, ja neito tietää voittaneensa.
”Mutta neitoni, teidän on nukuttava”, Tumnus yrittää, sillä tavallinen fauni ei voi käskeä Eevan tytärtä.
”Entäpä jos”, Lucy aloittaa vakavin kasvoin. ”Te soittaisitte minulle jotain, herra Tumnus?”
”S-soittaisin?” fauni häkeltyy. ”Mutta neitoni...”
”Eikö teillä olekin huilunne mukananne?” kuningatar arvaa, ja toinen nyökkää. ”Tiesin sen. Jos soitat minulle jotain, lupaan käydä nukkumaan.”
”Teidän korkeutenne?” herra Tumnus kysyy samalla kun kaivaa olkipilliä muistuttavan huilun esiin laukustaan. ”Onko tämä käsky?”
”Ei”, Lucy pudistaa päätään ja viittoo faunia kääntämään selkänsä voidakseen vaihtaa yöpaitaansa. ”Vaan ystävän pyyntö.”
Herra Tumnus hymyilee ja kääntyy. Hän kuulee, kuinka kallis silkki kahisee neidon vaihtaessa yöasuunsa. Kuten soveliaan miehen kuuluu, fauni ei edes yritä vilkuilla kuningattaren huomaamatta. Tumnus tietää monia fauneja, jotka tekisivät niin, mutta hän ei. Pian Lucy kapuaa suureen vuoteeseensa ja vetää kauniisti kirjaillun peiton päälleen. Kankaalla yksisarviset laukkaavat siivekkäiden hevosten rinnalla, eikä kuva ole lainkaan lapsellinen, vaan pikemminkin runollinen ja kaunis.
”Voit kääntyä”, neito kertoo, ja Tumnus tottelee.
Peitto jättää näkyviin valkealla pitsillä koristellun, kaulaan asti napitetun yöpaidan, ja fauni on helpottunut siitä ettei asu paljasta liikaa. Sellainen olisi ollut epäsopivaa. Tumnus istuu tuolille hieman kauemmas sängystä, ja Lucy katselee häntä sinisillä silmillään. Herra Tumnus on kuullut, että kuningatar Susan Lempeä olisi ollut sisaruksista kaunein, mutta nähdessään kultakutrisen ja sinisilmäisen neidon edessään, ei fauni voi muuta kuin väittää vastaan. Onhan toinenkin Eevan tytär lumoavan kaunis, mustahiuksinen ja kuningatarmainen, mutta jokin Lucyssä on erilaista.
”Voit aloittaa”, neito keskeyttää ystävänsä ajatukset naurahtavin sanoin, ja jos faunit voivat punastua, herra Tumnus ehdottomasti tekee niin.
Hän alkaa soittaa huilullaan tuttua melodiaa, joka saa Lucyn tuntemaan niin monenlaisia tunteita. Yllättäen neito haluaa itkeä, nauraa, iloita ja surra, kaikkia noita samaan aikaan. Hän on kokenut samat tunteet ennenkin, saman melodian ansiosta, eikä hän tälläkään kertaa saa katsettaan irti huilua soittavasta faunista.
Tumnus tietää että voisi soitollaan lumota kauniin kuningattaren omakseen, mutta hän ei koskaan tekisi sitä. Hän ei ole sellainen fauni, ei ainakaan enää. He molemmat tietävät, ettei Tumnus koskaan voisi pakottaa ystäväänsä niin. Silti hän yllättyy nähdessään, kuinka keskittynyt neito on sävelmään ja hänen sormiensa liikkeisiin. Kuin lumoutuneena Lucy katsoo häntä, ja herra Tumnus tuntee tekevänsä väärin. Fauni keskeyttää soittonsa, ja kuningatar räpyttää silmiään kuin olisi vasta herännyt.
”Älä lopeta”, neito anelee, mutta Tumnus pakkaa soittimensa pois.
”Luulen, että teidän todella olisi syytä nukkua”, fauni ilmaisee ajatuksensa huolen värittämällä äänellä.
”Minua ei nukuta.”
”Mikä teitä valvottaa?” herra Tumnus tiedustelee varovasti, ja nousee ylös tuoliltaan. Hän on silti aivan yhtä lyhyt kuin nuorukaisena, vaikka hänen piirteensä ovatkin miehistyneet vuosien varrella.
”Unet”, kuningatar kuiskaa ääni heikosti väristen.
”Millaiset unet, teidän korkeutenne?”
”Näen unia maailmasta, jossa tuli sataa maahan polttaen alleen tuttuja kaupunkeja, joita en kuitenkaan osaa nimetä. Ne näyt eivät ole peräisin Narniasta, mutta minusta tuntuu että olen joskus nähnyt ne. Näen vaatekaapin oven, ja yritän avata sen, siinä onnistumatta. Jään yksin pimeyteen, eikä kukaan usko huutoani. He sanovat; 'älä keksi satuja, Lucy, me emme enää ole lapsia.' En voi kertoa unistani sisaruksilleni, niin rakkaita kuin he minulle ovatkin. He eivät ymmärtäisi samalla tavalla kuin sinä, herra Tumnus.”
Fauni on liikuttunut siitä, että kuningatar uskoutuu hänelle, mutta samalla hän on niin tavattoman huolissaan ystävästään. Ja hänestä on niin kovin turhauttavaa, ettei hän voi tehdä mitään auttaakseen.
”Voinko... Onko mitään miten voisin helpottaa oloanne, teidän korkeutenne?” herra Tumnus kysyy, koska ei muuta keksi.
”Lupaa minulle yksi asia”, neito pyytää.
”Mitä vain”, fauni vannoo, ja astuu askeleen.
”Älä jätä minua”, Lucy kuiskaa niin hiljaa, että Tumnuksen on astuttava vielä lähemmäs kuullakseen. ”Älä tee niin kuin Aslan, älä vain katoa sanomatta edes hyvästejä.”
Faunin sydän on särkyä kauniin kuningattaren pelosta, ja hän suukottaa varovasti neidon kämmenselkää. ”Älkää pelätkö, neitoni. En ole jättämässä teitä.”
”Ja jos voin vielä pyytää”, kultahiuksinen tyttö aloittaa, eikä Tumnus tohdi kertoa, että tekisi hänen pyynnöstään mitä vain, toisi takaisin ikuisen talven ja kärsisi uudelleen Valkean velhon vallan, jos se olisi mitä hänen kuningattarensa tahtoisi.
”Niin, teidän korkeutenne?”
”Pyydän, herra Tumnus, kutsukaa minua oikealla nimelläni.”
Faunin ilme sulaa rakastavaan hymyyn. ”Lu”, hän kuiskaa, ja neito sulkee silmänsä kuullessaan vanhan, jo unohdetun lempinimensä. ”Minun uljas neitoni.”
”Minun hyvä faunini”, Lucy puolestaan lausuu, ja Tumnuksen sydän on jättää lyönnin välistä.
”Nukkukaa hyvin, auringonneito. Aamulla kohtaamme jälleen.”
Kumpikin toivoo toisen jäävän, vaan kumpikaan ei kehtaa sitä pyytää. Ovi sulkeutuu, ja molemmat ovat jälleen yksin. Lucy nukkuu kuitenkin paremmin kuin aikoihin, eivätkä tultasyöksevät hirviöt peitä mustaa taivasta hänen unissaan. Tumnus puolestaan ei saa unta, vaan heittelehtii vuoteellaan ja kuuntelee omaa syyllistävää ääntään yön hiljaisuudessa. Kuningatarko muka rakastuisi tavalliseen fauniin? Onko hän menettämässä järkensä? Mitä Aatamin pojat ja Eevan tytärkin sanoisivat, jos kuulisivat miten tuttavallisesti heidän nuorin sisarensa käyttäytyi faunin lähellä? Mahtava Aslan vaihtaisi harjansa jos tietäisi, siitä Tumnus on varma.
Tumnus yrittää vakuutella itselleen olevansa syytön. Hän on aina toiminut kuten kunnollisen alamaisen kuuluu, ja ylittänyt rajan vain kuningattarensa pyynnöstä. Silti hän kokee tehneensä väärin, ja silti tietää aina palaavansa Lucyn luokse, yhtä varmasti kuin aurinko nousee ja laskee. Vaan kuinka kauan toiset näkevät vain heidän ystävyytensä, kauanko kestää ennen kuin ensimmäiset huomaavat?
