Nimi: Puutteellista olemassaoloa ilman tyhjiä sanoja
Author: Heaven
Fandom: Kingdom Hearts II
Genre: Romance, Angst
Ikäraja: S
Paritus: Akuroku
Disclaimer: En omista, nyyks, nyyks.
Summary: Ainut asia mitä Twilight Townin kellotorni ei mahdollista on ajan pysähtyminen.
A/N: Jos vaikka joskus oppisin kirjoittamaan jotakin muutakin kuin viipyilevää tunnedadaa, mutta nyt ei ollut se hetki...
Tämä ficci on omistettu ihanalle kaunokaiselle nimeltään DanceDemyxDance!
***
Ainut asia mitä Twilight Townin kellotorni ei mahdollista on ajan pysähtyminen. Kellotasanteella seistessä uskoo voivansa astua reunalta ja kävellä yli katonharjojen. Voi rikkoa savupiippujen harmaita patsaita matkatessaan, kiitää juoksuun junan rinnalla ja nauraa alhaalla pienten ongelmiensa kanssa taisteleville ihmisille. Niin, kellotorni on turvallinen ja kaukana kovasta katukivetyksestä.
Siellä jäätelön sulaessa auringossa, kaksi tyhjää olentoa ymmärtävät, miksi hetken on hyvä olla joskus tyhjä. Kaikki illuusiot suurista tunteista on jo huudettu maailmalle. Pettymykset ja surut on peitelty auringonlaskun punalla, eivätkä yön ensimmäiset tähdet luo romanttista tunnelmaa rakastavaisille. Mikä vaivaisi kahta miehenkaltaista hahmoa, joilla ei ole kiire mihinkään, sillä heillä ei ole vapautta omaan aikaan. Juuri nyt he voivat unohtaa, että heidän pitäisi olla tunteettomia. Kaikki tässä sekunnin sadasosassa on rakennettu heille. Maailmankattoon liimattu lintu on heidän, unohtunut pilvenhattara taivaan perimmäisessä kolkassa on heidän, tiilenpala, joka haluaisi niin kovasti pudota katolta alhaalla odottavan myyjättären niskaan, on heidän. Kaikki, kaikki, kaikki maailmassa on vielä uloshengityksen ajan heidän. Eikä kukaan voi viedä sitä pois.
Ja jos katsoo oikein tarkasti, voi nähdä pienemmän miehen hymyilevän salaa. Hän ei näytä rakastajalleen onneaan, sillä eihän hän sitä voi edes tuntea. Miksi hukuttaa hetki turhiin rakkaudentunnustuksiin, kun katonharjojen yli näkyy meri, ja jäätelö on suolaisen kirpeää. Piilossa mielessään hän silti upottautuu rakkaansa lämpöön, eikä kiellä tunteiden kaikuja.
Puolta metriä korkeammalla, tai siltä joskus tuntuu, punapää nauraa avoimesti ja rakastaa vielä rehellisemmin. Hän koskettaa, koska uskaltaa. Hän omistaa, koska ei pelkää menettää. Kaiken kivun jälkeen, hän ei enää ajattele kieltoja tai väitöksiä puutteellisesta olemassaolosta. Mitä menetettävää hänellä on, kun elämänsä hän on jo kerran kadottanut, eikä tunteiden vastakaikua saa irti häneen nojaavasta miehestä. Silti punatukkainen mies valvoo rakkaansa kulkua pitkin kapeita kujia kaupungeissa, joista ei koskaan löydy kellotornin kaltaista turvapaikkaa. Ja varjoista katsoessaan, hän tukahduttaa itsensä toisen vuoksi.
"Rakkaus ei ole todellista", joku sanoi kerran. Ei sen kai pitäisi olla, ei heille, vaan miksi luopua ilman taistelua. Tämä saattaa olla totta vain heidän mielissään, eikä tämä rakkaus tule koskaan muuttamaan maailmaa, mutta he voivat asua tässä hetkessä ja kuvitella, että he ovat olemassa.
Vaan ruminta on se, että heidän yhteinen maailmansa on todellisempi kuin se, jossa heidän kuuluisi elää. Kaikki mitä he tuntevat, väittävät etteivät tunne, on totta ja suurempaa, kuin uskoteltu epätäydellisyys. Kuinka he voisivat olla olematta olemassa, jos heidän tekonsa, perheensä ja rakkautensa vaikuttavat ympäröivään maailmaan. Ja kaiken aikaa he harovat vastaan, koska se on helpompaa, niin on käsketty tehdä. Tunteita ei ole, ei ole koskaan ollutkaan, ei tule olemaan. Olet tyhjä, rakkaudeton, kylmä, et ole olemassa.
Tietämättään he muuttavat maailmaa vain katsomalla alas katolta. Tajuamattaan antavat muille toivoa, vaikka he haluaisvat vain olla henkäyksen ajan yhdessä. Ja tämä odottamatta todellinen rakkaus johtaa heitä kohti tuhoa. Se tuho on kaunis ja täynnä rakkautta, he jättävät jälkensä maailmaan, mutta he eivät koskaan enää kohtaa toisiaan. Sillä mitä muuta tuonpuoleinen elämä on, kuin pumpulinpehmeä haavekuva ja rakastavaisten viimeinen mahdollisuus.
Mutta mitä miehet eivät vielä tiedä, ei voi heitä satuttaa. Tulevaisuudessa odottaa olemassaolon loppuminen. Se on vääjäämätöntä, ehkä kivuliasta, mutta kellotornin huipulla yötä odottava kaupunki kertoo heille kauniita satuja siitä, miten he elävät elämänsä onnellisina loppuun asti.
Aika on kuitenkin armoton, ja se pieni tyhjä onnellinen hetki juoksee kohti ja ohi kiitolaukkaa. Lintu riuhtoo itsensä irti taivaanlaesta, pilvenhattara löytää syyn jatkaa matkaansa, ja se yksinäinen tiilenpala saa seuraa myyjättärestä. Ja lopulta he katsovat toisiin rehellisesti, rakastavasti, epätoivoisen yksinäisesti.
