LW13: Kamomillateestä löytyy mintunlehtiä (Sallittu, Remus, lievä angst/ hurt/comfort)

[Miss-schoolweek]

Ficin nimi: Kamomillateestä löytyy mintunlehtiä
Kirjoittaja: Miss-schoolweek
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: kevyttä angstia, jonkinnäköistä hurt/comfortia(?) Mieto romance-viittaus Sirius/Remukseen
Vastuuvapaus: Sepä se
Varoitukset: Ei varoitettavaa
Yhteenveto: Menetettyään ystävänsä Remus alkaa kuvitella asioita. Kirjoitettu Lyrics Wheel 13 -haasteeseen Dingon Jokainen aamu -kappaleen pohjalta.

Kamomillateestä löytyy mintunlehtiä

Hän valui harmaisiin päiviin, joiden pohjassa oli pullonkorkkien mentäviä reikiä.
Toisinaan postinkantajalla oli Peterin ääni. Toisinaan Jamesin kasvot. Joskus molemmat.
Joskun aamuisin, kun kylpyhuoneen peili oli suihkun jäljiltä huurussa, Sirius pesi hampaitaan hänen olkansa takana.
Kun porraskäytävässä kaikui askelia, niiden kaiut muuttuivat hetkittäin ystäviksi.
Ikkunalaudalla rönsylilja ei osannut kukkia.

Toisinaan Remus meni ulos.
Puistoon katsomaan sorsia, joita tuulenviri ajoi takaa. Tyttöjä, jotka olivat takaapäin Lily.
Kun mies istui penkille, valopylväs katsoi pois.
Lehdessä oli uutisia, jotka olisivat voineet olla Siriuksesta.
Kirjeisiin piirrettiin hauraita, kipeitä sanoja ja kuoriin lapsuudentovereiden nimiä.
Unen rajamailla, missä tyynyliinan laventelintuoksu sekoittui yöpilviin, kuiskittiin salaisuuksia hämärässä.

Se ei ole mielisairautta.
Se ei ole mielisairautta, parantaja oli vakuuttanut. Sinä tiedät ettei se ole totta, sinä tiedät sen johtuvan mullistuksista elämässäsi. Se on elämää.
Se oli pahempaa, Remus tiesi.
Aamuisin hänen kamomillateestään löytyi mintunlehtiä.
Kyyhkyset ullakon ikkunalaudalla hautoivat tuhkanvärisiä munia.
Se on rakkautta, se on paljon pahempaa.
Kylpyhuoneen peilissä Sirius hullutteli hiuksillaan, irvisteli, piirsi höyryyn sydämiä.

Remus valui taikuuteen, rispaantuneeseen ja harmaaseen, nokisen lumen väriseen.
Se ei siirtänyt huonekaluja eikä sytyttänyt liekkejä, parantanut tai tuhonnut. Se oli pahempaa.
Kirjahyllyssä oli Peterin lempikirjoja.
Levyhyllyssä Jamesin suosikkiyhtyeitä.
Silmänurkissa Sirius nojasi ovenpieliin, naurahteli saranoiden kirskahduksissa, vihelsi teepannun kanssa.
Yönsinisissä, sammaleentuoksuisissa unissa juostiin nummilla ja naurettiin makuusalin pimeydessä.
Remus olisi mieluummin ollut hullu.

Vähitellen, pisaroittain, taikuus kääntyi ja virtasi sisäänpäin. Pois ovenpielistä ja teekupeista, kylpyhuoneen peilistä ja ullakon ikkunalaudalta.
Toisinaan puhelimeen vastatessa Remuksella oli Peterin äänensävy. Toisinaan Jamesin hymy.
Joskus aamuisin, kun kylpyhuoneen peili oli suihkun jäljiltä huurussa, kuvajaisen hahmossa oli jotain Siriusmaista. Remus piirsi höyryyn sydämen.
Rönsylilja ikkunalaudalla alkoi kukkia.

Toisinaan Remus meni ulos omaksi huvikseen.
Auttoi tien yli vanhoja naisia, jotka eivät näyttäneet tutuilta.
Kävi kodittomien yömajassa vapaaehtoisena keittämässä teetä, jossa oli mintunlehtiä.
Vei paikallisen nuorisoyhdistyksen kerhotilaan Jamesin levyjä.
Ja vaikka öisin tyynyliinan laventelihämärässä kuiskittiin yhä salaisuuksia ja juostiin nummilla, hän alkoi valua valoisampiin aamuihin.
Se ei ollut mielisairautta, se ei ollut pahempaa.
Se oli rakkautta, ja päivien kannessa oli auringonsäteiden mentäviä reikiä.

Dingo - Jokainen aamu

Hyvää päivää,
olen palannut kotiin taas.
Pyydän, älkää tehkö muistoistani vankilaa.
Rakkauden renki nukkuu pitkään aamulla.
Rakkauden renki on liian sokea.

Jokainen aamu, jokainen ilta
etsin sua maailman kioskeilta.
Jäätelö sulaa kosketuksilta,
jokainen aamu, jokainen ilta.

Huomenta peittoni, minut peittelit hyvin taas.
Huomenta tyynyni, kyyneleeni kuivaaja.
Aamukahvi on mustaa, herään sateeseen sakeaan.
Sataa ulkona lunta, se kaiken saa näyttämään vanhalta.

Jokainen aamu, jokainen ilta
etsin sua maailman kioskeilta.
Jäätelö sulaa kosketuksilta
jokainen aamu, jokainen ilta.

Etsin ja löydän ja huomaan, se onkin joku muu.
Mä tunnen jo aamun joka illaksi lakastuu.

Jokainen aamu, jokainen ilta
etsin sua maailman kioskeilta.
Jäätelö sulaa kosketuksilta
jokainen aamu, jokainen ilta.

[Miss-schoolweek]

Meinasin tukehtua kahviin kun aloin lukea palautettasi, mimamu... Kiesus olin jonkin aikaa aivan kauhuissani, että minkä kammotuksen olenkaan kirjoittanut. Sitten kun tajusin mistä on kysymys, niin hyvä mielihän tässä tuli. Iso ja lämmin kiitos! Tätä oli todella mukavaa kirjoittaa ja on ihanaa, jos pointti aukeni muillekin. Angstisten tunteiden ja kornien hallusinaatioiden kuvailu... Voi ei, olin jo sanomassa, että ei ole minua, halusin välttää sitä. Sitten muistin, että olen 50 Shades of Decayn äiskä, eli ehkä se sittenkin on minua. Halusin vaihtelua?

Mintunlehtiin on sanottava sen verran, että yritin, ehkä vähän heikosti, rivien välissä sanoa että nuorena Remus joi kamomillateensä ihan vain kamomillateenä, joku muu kelmeistä (varmaan Sirius) joi minttuteetä. Kun minttu sitten ilmestyy kummittelemaan kuppiin, kyse on tuosta samasta, mistä muukin tarinassa yrittää kertoa, eli Remus omaksuu muistojaan ja ystäviinsä liittyviä hyviä asioita osaksi itseään,  ja vähitellen hän alkaa sitten hyödyntää näitä positiivisia juttuja ja antaa itsestään muille (mm. Keittämällä minttuteetä siellä yömajassa).

[Sokerisiipi]

Kommenttikampanjasta iltaa. Oon nyt häpeällisesti pari päivää myöhässä kiirusten vuoksi. Ehkä Suliksen modet tulevat mulle antamaan siitä sanktioita myöhemmin, mutta parasta, että annan nyt tälle tekstille kommentin, jonka se ansaitsee.

Pidin tässä, miten kauniisti, runollisesti ja silti realistisesti onnistuit kuvaamaan menetystä ja masennusta. Vaikka missään ei sanottu suoraan tai alleviivattu sen kummemmin Remuksen sisäisen tasapainon järkkymistä, ei tässä olisi voinut erehtyä Remuksen tuntemuksista. Ja viritit myös mielenkiintoisen asetelman, kun liitit taikuuden osana mielenterveyteen. Aloin ihan kunnolla miettiä, miten masennus ja suuret mullistukset vaikuttavat noidan tai velhon elämään, mitä se tekee heidän sisältä kumpuavalle taikuudelleen? Kirjoissahan on myös Arianan esimerkki, mutta se on aivan oma ääripäänsä. Aloin miettiä niitä, jotka putoavat sinne jonnekin välimaastoon. Remushan menetti kaikki läheiset ystävänsä, joten siitä jäi aikamoinen aukko hänen elämäänsä, ja trauma, josta vie aikaa toipua. Käsittelit aihetta koskettavasti. Tässä oli painostavaa surumielisyyttä, mutta se ei ollut liian ahdistavaa. Remuksen reaktio ja ystävien alituinen etsiminen ja näkeminen ovat niin inhimillistä ja odotettavaa, etten ollut sinällään edes huolissani. Tuli sellainen olo, että vaikka on miten kamalaa, se vaihe elämästä täytyy vain elää ja jossain vaiheessa aletaan mennä kohti parempaa.

Vaikka sait tuotua tässä tekstissä esiin sekä sen pahimman, että paremmaksi kääntyvän vaiheen, mikään ei tuntunut liian hätäiseltä. Hitaasti raastava ikävä ja kipu alkavat muotoua kaipuuksi ja hyväksynnäksi. Elämä jatkuu. Remus pystyy vielä rakastamaan ja muistamaan, mikä on hyvää. Menetys on edelleen olemassa ja se sattuu, mutta se ei ole enää sietämätöntä. Sidon nyt yhteen sen, mitä haluan sanoa: tämä on tosi hieno tulkinta Remuksen vaikeasta elämäntilanteesta ja on hyvin IC:sti kerrottu. Kevyt Sirius/Remus viittaus jätti myös kivan hempeän fiiliksen, vaikka se paritus ei yleensä herätäkään mussa mitään tunteita. Toistoa oli juuri sopivasti ja kokonaisuus on eheä. Kiitos tästä

[Kaatosade]

Sait näköjään mun lähettämät lyriikat haasteessa, kiva nähdä mitä niistä syntyi.

Kiva unenomainen kaihoisa tunnelma tässä, tykkäsin erityisesti kaikista niistä kohdista joissa Remus on näkevinään ystäviään ja jostain syystä varsinkin tytöistä, jotka takaapäin olivat Lily. Sitä kun niin helposti toivoo näkevänsä jotain muuta kuin oikeasti näkee.

Lopun valaistuva tunnelma oli myös miellyttävä, tästä jäi lukemisen jälkeen hyvälle tuulelle. Kiitoksia. <3

[DulzGraham]

Oi, tämä on mahtava. Piti kommentoida jo aikapäiviä sitten, mutta! Eihän se myöhäistä nytkään oo!

Mitä mä voin sanoa, kun muut on sanoneet jo niin paljon siitä, mitä mun piti sanoa? Lyriikoihin tämä sattuu osuvasti, muistoista vankila, sellainen Remuksella taitaa olla. Kunnes sitten, lopussa, vankilan seinät murtuvat, vetäytyvät sisään ja pääsevät ulos, Remus lahjoittaa kalterinsa muualle, ja ne lakkaavat olemasta kalterit, niistä tulee pylväs tuonne ja pylväs tuonne!

Tämä on kaunis. En koskaan saa tästä aiheesta tarpeekseni; Remuksesta.

Ja tämän tyyli on uskomaton. Erittäin hyvin positiivisella tavalla erilainen. Yksinkertainen, mutta ei liian helppolukuinen, suorasanainen, toteava, mutta ei mitenkään merkityksiensä suhteen suora, kaukana siitä.

Kiitos. Tykkään paljon <3

-Duzku

[Daran]

Kommenttikampanjasta hei…

Tää oli hieno, kuten jo aiemmat kommentoijat on sanoneetkin. Oikein todella, todella hieno. Remus oli erittäin remusmainen, ja ahdistunut, ja alakuloinen ja kaikkea surullista ja kaunista, kuten tää teksti kokonaisuudessaankin.

Tykkäsin, miten tässä Remus kaipasi ihan kaikkia kelmejä, ja miten näki muissa ja itsessään kadotettuja rakkaita. Vaikeaa kommentoida tähän, koska kaikki on oikeastaan jo aiemmissa sanottu…

Ainoa, mitä itse muuttaisin tässä, on se, että tätä olis ihan huoletta voinut typistää ilman että mitään jää pois. osa lauseista, aika suuri osa, oli vaan saman asian kertomista eri tavalla. Osittain se oli toki tärkeää tekstin kannalta, mutta ehkä hiukan vähempi olisi riittänyt kuitenkin. Ei kuitenkaan paljon vähempi, sekään ei olisi toiminut. Ja ihastuttava tää oli tosiaan tälläinkin.

Ja niin, lopetus oli sopivan valoisa ja otsikko kerrassaan mahtava!

Kiitoksia tästä.

[Fiorella]

Remus se vain on niin hellyttävä ja tässä ficissä se puoli hänestä tulee hyvin esille. Pidin tässä siitä, miten Remuksen menetyksen tuska kiertyi kuin huomaamatta lempeiksi muistoiksi ajan kuluessa, miten hän onnistui toisia huomioiden samalla huolehtimaan huomaamattaan myös itsestään.

Se oli rakkautta, ja päivien kannessa oli auringonsäteiden mentäviä reikiä.

Kaunis lopetus. Ihana.