Otsikko: Kulkurin valssi
Kirjoittaja: Kiirsu
Ikäraja: S
Tyylilaji: kettusöpöily
Vastuuvapaus: Minun omaa kaikki paitsi lopun lyriikat.
Yhteenveto: Yksinäinen kettu haaveilee linnan tanssijaisista.
A/N: Ihanan ihanaa syntymäpäivää
kuuskidille <3 Päädyin nyt kirjoittamaan ketuista ja tämä tuntuu tosi oudolta, koska kettutekstit on mulle pyhiä, enkä tiedä, pilaanko nyt tällä kaikkien kettutekstien maineen, iiks! Tämä osallistuu
LW14-haasteeseen sekä
Väripalettiin värillä oranssi.
Kulkurin valssiPörheä häntä hipoo varpuja ketun kulkiessa metsän halki. Mustikan lehdet komeilevat yhä vihreänä, vaikka syksy jo hipoo metsän latvaa muuttaen koivujen lehdet hennon keltaisiksi, vaahterat lämpimän oransseiksi. Kylmä tuuli humisee korkeuksissa, mutta ketun tassujen alla tuntuu vielä lämmin maa. Risut rasahtelevat ja kanervat kahisevat, mutta niiden soinnin läpi kuuluu kaukainen sävelmä, jota kohti kettu suuntaa.
Maahan on tallautunut polku, sillä kettu on kulkenut tämän tien lukuisia kertoja. Seurannut kuuloaan ja vaistojaan, jotka vetävät kohti tuota satumaista musiikkia. Se soi joka sunnuntai. Aina samaan aikaan kajahtavat orkesterin ensi soinnut ja koko iltana ei tienoo kuule muuta kuin kymmenpäisen orkesterin soitannan.
Kun kettu viimein saapuu metsän laitaan, kokeilee tassullaan maantien kosteaa hiekkaa, tuntee hän viilenneen syksyn ujuttavan sormensa paksun turkin läpi. Kettu värähtää ja kiertää häntänsä ympärilleen. Valkoinen hännänpää liikkuu hiljaa vasten ketun kylkeä, kolme ylös, kolme alas. Toiset kolme. Kolme, kolme.
Korkealla kukkulalla linnan ikkunoista kajastaa lämmin valo, jonka välillä peittävät vikkelästi liikkuvat parit. Ympäri ja ympäri he pyörivät, hurmioituneina, humaltuneina ja nauraen.
Tummuvassa illassa linna loistaa taianomaisena. Sen takana aurinko painuu mailleen ja sen viimeiset säteet kehystävät kivisiä muureja ja kuninkaalliset saavat pehmeän sädekehän ympärilleen. Juhliva kansa ei ehdi tätä katselemaan, he uppoutuvat pitojen humuun, katsovat maailmaansa sisältäpäin. Tien laidalla kettu kuuntelee kaihoten juhlia ja suippo kuono keinuu kuin huomaamatta puolelta toiselle.
Heinikossa rasahtaa ja lintupariskunta pajupuussa pyrähtää raakkuen lentoon. Heinäkorret aaltoilevat ja jokin niiden välissä kulkee kettua kohti maantien toisella puolen. Kettu katselee kellastuneiden korsien liikehdintää pää kallellaan ja punnitsee pakoreittejään. Niskakarvat nouset pystyyn ja kettu kyyristyy valmiina joko pakenemaan tai hyökkäämään. Mutta hienien välistä kurkistava oranssi kuono jähmettää ketun paikoilleen.
Musta nenä nuuhkii kosteaa ilmaa ja varovasti korvatkin pilkahtavat heinikosta esiin. Ketut katsovat toisiaan kiinnostuneina ja hitaasti astuvat mustat tassut eteenpäin hiekalla. Äkkiä korvat vetäytyvät takaisin heinikkoon ja kettu jää yksin keskelle maantietä odottamaan. Se istahtaa ja uikuttaa hiljaa, pyytää uutta ystäväänsä palaamaan. Mutta heinikko on pysähtynyt ja kaukainen musiikki täyttää tajunnan uudelleen.
Soitto on huumaavaa ja kettu ottaa askeleen oikealla, toisen vasemmalle. Se ravaa oikealle, vasemmalle, ympäri musiikin tahdissa. Hiekka rapisee kynsien alla säestäen ketun kulkua. Sitten se pysähtyy, vingahtaa ja kuuntelee. Heinikko on hiljaa. Ja kettu askeltaa taas.
Auringon viimeiset säteet painuvat horisonttiin ja tähdet heijastavat valoaan oranssina hehkuvaan turkkiin. Yksin yössä kettu askeltaa ees ja taas. Sateen ropina hukuttaa linnan soinnin, mutta ketun tassut soittavat yhä samaa sävelmää.
Oikealle, vasemmalle – heinikko kahisee jälleen ja tällä kertaa kettuneito astuu kokonaan hiekkatielle. Sen korvat ovat luimussa ja olemus varuillaan, mutta se astelee hitaasti lähemmäs. Toisesta korvasta puuttuu palanen ja silmäkulmassa on arpi, mutta silmien katse silti vilpittömän utelias.
Malttamattomana kettu säntää pitkin tietä linnaa kohti säikäyttäen seuralaisensa. Mutta kettuneito vain säpsähtää, ei peräänny. Kettu ottaa muutaman askeleen takaisin, pyörii ympyrää häntäänsä jahdaten ja jatkaa juoksuaan. Se pysähtyy katsomaan ja tällä kertaa kettuneito seuraa perässä.
Tuuli humisee korvissa ja yltyvä sade kastelee heidän turkkejaan, mutta ketut juoksevat yhä lujempaa kohti linnaa. Muurin reunan saavuttaessaan he pysähtyvät, kyljet kohoilevat raskaasti, mutta korvat kuuntelevat tarkkaan. Linnan musiikki soi yhä, mutta siihen on sekoittunut sateen ropina, metsien humina ja heidän tiheä hengityksensä. He katsahtavat toisiinsa ja tällä kertaa kettuneito liikkuu ensin, rynnistää kohti kettua, joka ehtii väistää juuri ajoissa.
Ja niin he kisaavat, jahtaavat toisiaan ja poukkoilevat pitkin tietä kuutamoyön viitoittaessa heidän matkaansa. Orkesterin soitto jää taakse, mutta heidän musiikkinsa ei hälvene. Metsä soittaa, kun heidän askeleensa laulavat, eikä tällä tanssilla ole rytmiä, kun kaksi kulkuria matkaa yössä vailla päämäärää.
Kulkurin valssi
Ruots. kansansävelmä, san J. Alfred Tanner
Linnoissa kreivien häät vietetään,
on morsiamel kruunattu pää.
Siellä viihdyn suo viini ja shamppanja vaan,
sydän kylmä voi olla kuin jää.
Siks mieluummin maantiellä tanssin,
kun metsien humina se soi,
minä kultaisen kulkurin valssin.
Tule kanssani, tyttö, ohoi!
Vaik linnojen kruunut ne valoaan luo
ja kristallit kimaltelee,
ei liikuta kulkuria laisinkaan tuo,
kun armaansa kans astelee.
Hän pistää vain raitilla tanssiks,
kun metsien humina se soi.
Tähän kultaiseen kulkurin valssiin
tule kanssani, tyttö, ohoi.
Maantietä rakastan ja kaihoan ain,
maantiellä viihdyn ma saan.
Maantiellä kuljen kuin aikanaan Kain
kantaen kohtaloaan.
Maantiellä, maantiellä tanssin…
Tähtinen taivas ja kuutamoyö
tien viittana kulkurin on.
Jos liiaksi matkalla kiristää vyö,
niin poikkean taas talohon.
Siel laulan, taas laulan ja tanssin,
kun metsien humina se soi.
Tule kultaiseen kulkurin valssiin,
tule kanssani, tyttö, ohoi!